Sufjan Stevens, enkeli.
Vauhdilla Chicagoon – ja takaisin.
”I fell in love again
All things go, all things go”
Vauhdilla Chicagoon -elokuvan (1987) nimessä on vitsi. Markkinointipäällikkö Neal Pagen (Steve Martin) matka New Yorkista Chicagoon joulua viettämään on nimittäin kaikkea muuta kuin vauhdikas.
Yksinkertainen lentomatka, jonka pitäisi olla vain noin puolentoista tunnin mittainen, paisuu loputtomien vastoinkäymisten ja punaposkisen kaupparatsun Del Griffithin (John Candy) hyväntähtoisen hölmöilyn myötä monipäiväiseksi odysseiaksi, josta selviytyäkseen Page joutuu turvautumaan – kuten elokuvan alkuperäinen nimi Planes, Trains and Automobiles hienovaraisesti vihjaa – paitsi lentokoneisiin, myös juniin ja autoihin.
Myös Sufjan Stevensin Chicagon pitäisi kaiken järjen mukaan olla yksinkertainen suoritus, noin puolentoista minuutin, korkeintaan kahden mittainen popkappale, joka ei anna aihetta sen suurempiin hössötyksiin. Onhan Stevens kappaleen säveltäessään päätynyt vain laittamaan jonoon neljä tavanomaista sointua ja loihtumaan sen ylle simppelin, neljän tahdin mittaisen melodian, josta siitäkin puolet perustuu toistoon.
Stevensin glockenspielillä soittama intro on varovainen, eikä vihjaa Chicagon olevan mitään elämää suurempaa. Intron lopussa kuin varkain eloon kuitenkin herää jousien soittama melodia, joka saa huomion kiinnittymään välittömästi. Jouset ehtivät piirtää ylvään melodisen kaarensa kahdesti ennen kuin kaikki vaikenee ja jäljelle jää vain Sufjan, peräänantamattomilla kosketinsoinnuilla lauluaan rytmittäen.
Sitten kuulemmekin saman sointu- ja melodiakierron 36 kertaa: ensin neljästi Sufjanin, sitten neljästi kuoron, neljästi Sufjanin, neljästi kuoron, neljästi trumpetin, neljästi Sufjanin, kuudesti kuoron, kahdesti kuoron ja Sufjanin sekä vielä neljästi trumpetin johdattamana.
Saattaa vaikuttaa tylsältä – vaan ei ole. Chicago on ensinnäkin pikakurssi dynamiikan merkityksestä popmusiikissa. Kappaleen instrumentaatio on runsas, mutta ei missään vaiheessa ”tukossa”. Yksittäinen soitin saattaa vaipua taka-alalle, vain palatakseen myöhemmin parrasvaloon, yhä uljaampana ja juhlavampana. Hurmoksellisten kuoro-osuuksien aikanakin kokonaisuus pysyy Stevensin hyppysissä eikä sorru 2000-luvun indierockissa kliseeksi muodostuneeseen holtittomaan riehakkuuteen.
Toisekseen, enkelinsiipinen Stevens on äärimmäisen herkkä ja ilmaisuvoimainen laulaja. Chicago saattaa olla sävellykseltään jopa lapsellisen yksinkertainen, mutta Stevens saa puhallettua sen yksittäisiin säkeisiin hämmästyttävää hehkua varioimalla laulun melodiaa ja rytmiikkaa mitä hienovaraisimmilla tavoilla.
Sitä paitsi Chicagon teksti on yksinkertaisesti pakahduttava. Stevens ei kirjoita junista tai lentokoneista, mutta sentään autoista. Kuuden minuutin mittaisen road tripin aikana hän kuljettaa kuulijan niin Chicagoon kuin New Yorkiinkin, parhaan beatnik-kirjallisuuden perinteiden mukaan vaistoaan kuunnellen ja virheistään voimaa hakien.
“I made a lot of mistakes
I made a lot of mistakes
I made a lot of mistakes
I made a lot of mistakes”
Chicago on samalla Stevensin mestarillisimman albumin Come on Feel the Illinoisen (2005) keskeinen, koossapitävä voima. Se tuo hätkähdyttävää omakohtaisuutta ja koskettavuutta massiiviseen kokonaisuuteen, joka kahdenkymmenenkahden kappaleen mittaan ehtii käsitellä varsin fantastisiakin teemoja, kuten eläviä kuolleita (They Are Night Zombies!! They Are Neighbors!! They Have Come Back from the Dead!! Ahhhh!), sarjamurhaajia (John Wayne Gacy Jr.), maan ulkopuolista elämää (Concerning the UFO Sighting Near Highland, Illinois) ja… no, mitä nyt kappale nimeltä A Conjunction of Drones Simulating the Way in Which Sufjan Stevens Has an Existential Crisis in the Great Godfrey Maze voi ikinä käsitelläkään.
Sufjan Stevens – Chicago
Mitä muuta?
Sufjan Stevensiltä äänestettiin myös kappaletta Impossible Soul.
