Wolf Parade alkuperäikokoonpanossaan vuonna 2005: Hadji Bakara, Dan Boeckner, Arlen Thompson ja Spencer Krug. Yhtyeen tarina loppui vuonna 2011, jonka jälkeen Boeckner ja Krug ovat jatkaneet uraansa tahoillaan, Krug viimeksi suomalaisen Siinain kanssa.
2000-luvun puolivälin indiebuumi piilotti alleen koko genren parhaan kappaleen tältä vuosituhannelta.
“I’d take you where nobody knows you
And nobody gives a damn
I said nobody knows you
And nobody gives a damn either way”
Olen pyrkinyt olemaan tyrkyttämättä teksteissäni voimakkaita musiikillisia muistojani, mutta tällä kertaa minun täytyy. Aloitetaan sillä, että syyskuussa 2005 Wolf Paraden debyyttilevy Apologies to the Queen Mary räjäytti jotain sisälläni. Olin 15-vuotias ja tiesin, että nyt lähtee. Jo avausraita löi romuluisilla rummuillaan, aggressiivisilla pianoniskuillaan ja ulvovalla laulullaan ällikällä. Laulut olivat eriskummallisia ja kiehtovia: omituisilla äänillä täytettyjä pieniä kaahauksia, hitaasti vajoavia ja raskaasti valssaavia balladeja sekä nyrkkiä heiluttavia anthemeita.
Kuuntelin tuota levyä melko lailla taukoamatta koko syksyn, seuraavan vuodenkin. Last.fm-tilastoissani Wolf Parade on edelleen toisena, pitkälti noiden lukioaikaisten Apologies-hetkien vuoksi.
Pikkuhiljaa albumilta alkoivat hahmottua ne kappaleet, jotka asettuivat parhaiten säännölliselle soittolistalleni. Huomasin, että enemmistö niistä oli yhtyeen lauluntekijöistä omintakeisemman, Spencer Krugin kappaleita. Niissä toistuvat nuo romuluiset rummut ja ulvonta, omintakeiset pimputukset ja äkkiväärä rytmi sekä äärimmäisen kiehtova laulunkirjoitustaito, joka on entisestään kehittynyt Krugin myöhemmällä uralla.
Kuten niin usein yhtyeen kohdalla on kirjoitettu, Krugin kaoottinen Bowie-pop ja Dan Boecknerin vinoutunut Bruce-rock nivoutuvat Apologies to the Queen Marylla erottamattomasti yhteen. On päiviä, jolloin Boecknerin kirjoittama This Heart’s on Fire nousee ykkössuosikikseni bändiltä, mutta pääsääntöisesti mikään ei voita Krugin kynäilemää Dear Sons and Daughters of Hungry Ghosts – I’ll Believe in Anything -yhdistelmää, tuota albumin huippukohtaa.
“Give me your eyes, I need sunshine
Your blood, your bones, your voice
And your ghost”
Parin minuutin ajan piikikäs syntetisaattori, Boecknerin kitara ja Arlen Thompsonin tamppaava rumpukaruselli antavat pohjan Krugin pyynnöille viedä meidät sinne, missä kukaan ei meitä tunne eikä kukaan välitä hittoakaan. Urut tulevat mukaan, kertosäe toistuu ja kolmen minuutin jälkeen kaikki voisivat olla tyytyväisiä onnistuneesta voimaballadista. Mutta miksi luopua hyvästä rytmistä, kun se on vasta pääsemässä valloilleen? Ehei, yhden nostatuksen jälkeen saadaan vielä viimeisetkin nyrkit ilmaan ja toisella nostatuksella jalat pomppimaan, minkä jälkeen on hyvä rullata kappale tyylikkäästi maalilinjalle.
I’ll Believe in Anything on yksi eheimmistä kappaleista, minkä Krug on saanut nauhalle. Sunset Rubdown– ja Moonface-projektien levyillä Krugin sävellyskynä on saanut temmeltää vapaasti ja hän on voinut venyttää ideoitaan hyvinkin pitkiin sfääreihin. Minuun se vetoaa, mutten suoranaisesti katso kieroon heitäkään, jotka pyörittelevät päätään kappaleiden harhailevuudelle. Wolf Paraden parissa Krug tuotti lähes kaikki parhaat pophelmensä, ja muiden projektien parissa hän on päässyt keskittymään tunnelmien, melodioiden ja kappalerakenteiden tutkiskeluun.
I’ll Believe in Anythingissä Boecknerin kitara tukee Krugin laulua ja pianoa täydellisesti ja Arlen Thompsonin rumpukohkaus nostaa kappaleen sellaiseen anthem-sarjaan, minne Krug tuskin olisi kappaletta yksin voinut viedä. Pääinstrumentti on kuitenkin Krug itse, joka löytää jokaisen nostatuksen jälkeen vielä lisää energiaa huutaa muut mukaansa.
Vaikka seuraan Krugin tekemisiä edelleen tarkkaan, kuuntelen Apologies to the Queen Marya nykyään melko harvoin. Kenties siksi, että sen kuunteleminen on niin vahvasti sidoksissa tiettyyn ajankohtaan – en liene ainoa ihminen, jolle lukiosuosikkien kuunteleminen tuottaa nykypäivänä hankaluuksia. Toisaalta alati tuottelias Krug julkaisee musiikkia sen verran säännöllisellä tahdilla, että vanhaan ei ehdi kovinkaan usein edes palaamaan.
Tätä tekstiä varten kuuntelin levyn läpi puolitoista kertaa, ja onnekseni huomasin, että ajan kuluminen ei ole ollut levylle ongelma. Vaikka vuonna 2005 indierockmylly pauhasi kovaa Arcade Firen debyyttilevyn ja Garden Staten jälkimainingeissa ja on pauhannut kovaa sen jälkeenkin, on Wolf Paraden debyytti sietänyt tuon myllyn pauhua hyvin.
Siitä huolimatta, että lausuntooni sekoittuukin hyvin paljon omakohtaista paatosta, voin hyvillä mielin sanoa, että I’ll Believe in Anything on 2000-luvun parhaan indie rock -levyn paras kappale. Wolf Parade tuskin enää palaa, eikä Spencer Krug todennäköisesti enää tee samanlaista kappaletta, joten nauttikaamme siitä sellaisena kuin se on.
(Spencer Krugin ensimmäisellä Sunset Rubdown -nimellä julkaistulla levyllä on Krugin rujo ja pelkistetty sooloversio I’ll Believe in Anythingistä.)
Wolf Parade – I’ll Believe in Anything (ohj. Matt Moroz)
Bonus!
Wolf Paradelta äänestettiin myös kappaleita Shine a Light ja You Are a Runner and I’m My Father’s Son.
Nuorgamin kesäsarjassa “2000-luvun ulkomaiset pophelmet” listataan 111 kuluvan vuosituhannen populaarimusiikin merkkiteosta yhden biisin päivätahdilla! Lista koostettiin Nuorgamin avustajakunnan äänestyksellä, samalla tavalla kuin viimevuotinen listamme 2000-luvun kotimaisista pophelmistä. Tervetuloa mukaan käymään kanssamme ulkomaisten pophelmien kimallusta läpi kesän!
