Uusi loppu

Miltä kuulostaa dungeon synth? Entä jungle terror? Mitä ihmettä olivat brittiläiset grebot? Maistuisiko powerviolence? Antti Lähde turvautui klassiseen aakkosjuttuformaattiin ja tutki, millaista musiikkia löytyy erikoisimpien genre-nimikkeiden takaa.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan – niin myös Nuorgamin minikritiikit! Jäähyväissatsissa arvioituna Juliana Hatfieldin, Ihsahnin, Kemiallisten Ystävien, Kesän, Shawn Mendesin, MGMT:n, Parquet Courtsin, Venetian Snaresin & Daniel Lanois’n ja Ryley Walkerin albumit.

Olet luultavasti kuullut Järvenpään Puistobluesiin saapuvan John Hiattin kappaleita, vaikka et tunnistaisi hänen nimeään.

Ei riitä, että on kaikkia muita parempi. Kuninkaan pitää myös johtaa.

Nuorgamin isukit jakavat kanssanne parhaat sutkauksensa, yhden toukokuun jokaisena päivänä.

Hollantilaistuottajan tehdaslinjasto tuotti 1980- ja 1990-luvuilla kymmeniä ja taas kymmeniä synteettisiä cover-levyjä, joita myytiin kahdeksannumeroinen määrä. Nyt tekeillä on ”eeppinen universumi-projekti, jonka tekemiseen menee ainakin kymmenen vuotta”. Kalevi Suopursu raportoi.

Dancing On My Own on epätavallisen sykähdyttävä popkappale, sellainen joita syntyy ehkä vain yksi vuodessa tai kahdessa. Mikä tekee siitä erityisen?

Mikkeliläisen räppärin Ilkka Kalevi Tillasen tuotanto on omien sanojensa mukaan pienen piirin herkkua, eikä siinä ole hänestä mitään vikaa.

Trooppisesti thaihierovaa nyyhkyminimalismia, joka kuulostaa vähän siltä kuin Whamin Club Tropicana olisi pumpattu täyteen hevosrauhoittavia ja suljettu pehmustettuun eristysselliin.

Nuorgamin levyraadissa arvioitiin vuosina 2011–2012 yhteensä 315 kappaletta. Toiset arviot onnistuivat paremmin kuin toiset.

Nuorgamin isukit jakavat kanssanne parhaat sutkauksensa, yhden toukokuun jokaisena päivänä.

Nostalgia on ansa, mutta Ariel Rosenberg on harvoja, jolle trippailun nuhruisissa jäämistöissä suo riemumielin.

Suomalaisen rockmuusikon uteliaisuutta ei voi koskaan täydellisesti tyydyttää. Kyselykausi on ikuinen. Siksi teimme vielä yhden jatko-osan suosittuun juttusarjaamme, jossa vastaamme popmuusikoiden lauluissaan esittämiin kysymyksiin.

21-vuotias Ella Marija Lani Yelich-O’Connor on parasta mitä Uudesta-Seelannista tällä hetkellä tulee.

Anna Brotkin kirjoittaa lapsuuden ja nuoruuden rajapintaan sijoittuvista ratkaisevista vuosistaan Spice Girlsien vaikutuksen alaisena.

Debytantin lauseet repivät, ärsyttävät, vetoavat, välttelevät sitoutumista ja paljastavat melkein liikaa. Siksi ne ovat poikkeuksellisen lohdullisia.

Red Eyes on yksi 2010-luvun musiikin toiveikkaimpia ja elämäniloisimpia hetkiä.

Sidewaysiin saapuvan No Fun At Allin laulaja toivoo, että skate punk -konkariyhtyeen musiikki ja lyriikat olisivat muuttaneet jonkun elämän. ”Se olisi paras kohteliaisuus, jonka voisi saada.”

Nuorgamin isukit jakavat kanssanne parhaat sutkauksensa, yhden toukokuun jokaisena päivänä.

Raastinraudalla vuoltuja muistoja. Niiden taustalla yksinäisyys ja suru, joita kukaan ei voi täyttää.

WSOY:n vuonna 1999 julkaisema Nylon Beat on popkirja bändistä, joka vahingossa ja vittuillakseen teki kaiken ajan henkeen sopivasti. Tero Kartastenpää raportoi.

Sia Kate Isobelle Furler sävelsi ja sanoitti Chandelierin alkujaan Rihannan, Katy Perryn tai Beyoncén laulettavaksi, mutta päättikin levyttää kappaleen itse.

Muistelimme tärkeitä kotimaisia albumeita, jotka täyttävät tai ovat täyttäneet tänä vuonna kaksikymmentä.

Kappale, jolla The National viimeistään sementoi paikkansa 2000-luvun isoimpien indiesuosikkien joukossa.

Omaehtoisen lauluntekijän uusi soololevy on jopa poliittisia sävyjä saava vastalause ”nykymeiningille”. Samalla se hioo Nousiaisen musiikista maantierokkia, jossa tosin kuljetaan useammin pientareella kuin kaistalla.

Itsestään soivan käyttöjärjestelmän ääniä, uusiseelantilaista mölyä ja pomarkkulaista ITE-taidetta. Ainakin sellaisesta koostuu Sidewaysin kokeellisen musiikin ohjelmisto.

Nuorgamin isukit jakavat kanssanne parhaat sutkauksensa, yhden toukokuun jokaisena päivänä.

Eli kuinka passiivisesta uneliaisuudesta voi loihtia päättäväisen uran.

Nuorgamin Teemu Fiilin, Kimmo K. Koskinen ja Arttu Tolonen kaivoivat esille neljätoista b-kategorian hardrock-bändiä, joita saatoit mahdollisesti kuunnella yläasteella, mutta joiden et todellakaan tiennyt olevan yhä kasassa!

Call Me Maybe on vuosikymmenen paras popkappale, koska sen jokainen elementti on yksinkertainen – paitsi elämä, josta se kertoo.