Call Me Maybe on vuosikymmenen paras popkappale, koska sen jokainen elementti on yksinkertainen – paitsi elämä, josta se kertoo.
”Hey, I just met you
and this is crazy”
Musiikkikappaleiden laittaminen absoluuttiseen parhausjärjestykseen on nautinnollisen tuskaista. Tällekin listalle tuli äänestää viittäkymmentä laulua. Niistä helpoin oli valita ykkönen eli paras.
Kanadalaisen Carly Rae Jepsenin Call Me Maybe on höpöilyn voitto kaikista uskottavuuskysymyksistä, joita popin portinvartijat olivat valvoneet vuosia ennen kuin Spotify antoi heidän kaatua omaan mahdottomuuteensa.
Ja höpöilyäkin se on vain teoriassa. Kappaletta toki verhoaa kertakäyttöisyyden viitta – kuin hämäykseksi. Sen alta paljastuu loputtoman syvällinen millimetrisävellys ja ihastumisen vaikeuden mahdoton kysymys.
Call Me Maybe julkaistiin vain Kanadassa syyskuussa 2011. Yhdysvaltain singlelistan ykköseksi se nousi vasta lähes vuotta myöhemmin. Niin tuskin olisi tapahtunut, elleivät Justin Bieber ja hänen kanssaan silloin deittaillut Selena Gomez olisi twiitanneet joulukuussa 2011 kuulleensa radiosta mahtavan biisin.
Pari kuukautta myöhemmin Bieber ja Gomez tekivät Call Me Maybelle hassutteluvideon. Maaliskuun alussa 2012 Call Me Maybe julkaistiin Yhdysvalloissa, ja se pääsi aloittamaan nelikuukautisen kipuamisensa Billboardin listan sijalta 38 ykköspaikalle, johon se jäi peräti yhdeksäksi viikoksi.
Tuona kesänä Call Me Maybea ei päässyt missään pakoon. Suomenkin Spotifyssa siitä tuli vuoden soitetuin kappale.
Kaikki varmasti kuulivat sen, mutta harvempi muistaa ensimmäisen kerran.
Itsekin todennäköisesti altistuin Call Me Maybelle ensi kertaa kaupankaltaisella julkisella paikalla, jossa musiikin tarkoitus on täyttää tyhjää tilaa, ei niinkään olla musiikkia.
Viikkojen ja kuukausien kuluessa tuntematon korvamato sai nimen, jota saattoi tulevina vuosina etsiä japanilaisten karaokehuoneiden listoilta, jatkoilla, diskoissa, bluetooth-kännien huumassa julkisissa kulkuvälineissä ja kotona ihan tavallisina iltapäivinä, jolloin haluaa nousta edes joitain senttejä maanpinnan ja arjen yläpuolelle.
Kappaleen oli kirjoittanut jo teinivuotensa ohittanut kanadalainen tuntemattomuus, jonka saattoi luulla jäävän sellaiseksi, kuten kesä- ja meemihitintekijän kohtalo usein on. Toisin kävi, sillä vuonna 2015 kuuntelimme Jepsenin E*MO*TION-levyä entistäkin rakastuneempina. Suuri yleisö oli silloin jo poissa.
Carly Rae Jepsen on epäpoptähti, jolta puuttuu poptähtien viehtymykset persooniin, rooleihin, kultaan ja kimallukseen. Hän on popin virtuoosi, joka kaataa ruotsalaisen mallin mukaan kappaleensa täyteen ekstaasia ja glitteriä ja palaa sen jälkeen kotiinsa olemaan ei kukaan.
Kuten Jia Tolentino kirjoittaa: Jepsen on ”ei-kukaan” siksi, että hän on ”lähes jokainen”, mikä kadottaa hänet maisemaan.
Call Me Maybekin on kappale lähes jokaisesta, henkilökohtaisen sijaan universaali purkkadraama ja tapahtumasarja, joka tyypillisten ihastumistilanteiden tavoin tuntuu selostettuna läpibanaalilta, vaikka sen kokijan näkökulmasta maailmat huojahtelevat, kaikki on loputtomiin analysoitavissa eikä kukaan voi tajuta miltä musta just nyt tuntuu. (Toisen teorian mukaan kappale kertoo eurokriisistä.)
Mutta miksi siitä tuli megahitti?
Lyhyt vastaus: Call Me Maybessä kaikki on yksinkertaista paitsi elämä.
Pidempi vastaus: Katso kertosäettä ja huomaa kuinka oppikirjamaisen minimalistinen se on! Bassorumpu lyö, sokeriset jousiglissandot vongahtelevat ja lopussa taka-alalla kiemurtaa höpsö kitaratilutus.
Vielä syvempi vastaus: Pophittien anatomioita perannut Owen Pallett huomauttaa kuinka niin laulumelodia kuin jouset välttelevät asteikon pohjasäveltä samalla tavalla pari vuotta aiemmin ilmestyneessä Katy Perryn Teenage Dreamissä. Melodia ”kelluu”, ja kaksi suurta koukkua vuorottelevat. Rytmitys tipahtaa kohotahtien välistä ykkösiskulle vain tahtien alussa, mikä saa kertosäkeen ”vikuroimaan” ja tekee siitä ”kahdeksan tahdin mittaisen trampoliinivoltin”.
Varsinainen taika on silti tekstin näennäisessä helppoudessa ja höhlyydessä. Loppusoinnut on kirjoitettu alimman yhteisen nimittäjän mukaan (crazy/baby), ja kertosäe tekstiviestimuotoinen soittopyyntö. Siis että pitäisi soittaa ihan puhelimella! Niin hassua jo vuonna 2012, vaikka juuri puhelut olivat silloin ainut jokaisen sukupolven kokema viestintäväline.
Ja tärkein, joka on höhlä loppusointu sekin.
Maybe, tuo elämän helpoin ja siksi vaikein sana, johon on aina pakattu lupaus tulevista monimutkaisuuksista.
Call Me Mayben ehkä on pophittien painavimpia yksittäisiä sanoja ikinä ja epämääräistä lähitulevaisuutta henkivä mysteeri, joka ei ratkea. Sen ansiosta kappale ei ole tyhjentynyt vielä kuudessakaan vuodessa.
Sokeripinnoitettua ekstaasia, kutkuttavaa epävarmuutta, jotka muistuttaa trampoliinivoltteja, joissa pelkää putoavansa päälleen, kunnes jalat ottavat vastaan. Mitä muuta ihminen popmusiikiltaan tai miltään muultakaan tahtoisi. Ehkä.
