Jälleen kerran Mortiis joutui toteamaan, ettei dungeon synth -musiikin soittaminen sähköistämättömissä vankityrmäolosuhteissa olekaan niin helppoa.
Miltä kuulostaa dungeon synth? Entä jungle terror? Mitä ihmettä olivat brittiläiset grebot? Maistuisiko powerviolence?
”Luen aina aakkosjutut”, Nuorgamin vastaava toimittaja Matti Markkolalla on tapana sanoa.
Siispä Nuorgamin Uuteen Loppuunkin oli saatava aakkosjuttu!
Seuraavassa esitellään A:sta Z:aan – skandinaaviset å, ä ja ö törkeästi sivuuttaen – kutkuttavimmin nimetyt musiikkityylit, jotka musiikkitietokanta Rate Your Music on hyväksynyt genre-nimikkeidensä listalle.
Musiikkinäytteisiin tutustuminen on lukijan omalla vastuulla.
A… niin kuin Acid Croft!
Termi herättää mielikuvia The Verve -laulajasta pizzalaatikoiden keskellä pelaamassa happopäissään Tomb Raideria. Acid croft on kuitenkin elektronisen musiikin alalaji, jonka erikoislaatuisuus syntyy kelttiläisistä vaikutteista ja rahtusesta psykedeliaa. Genren kantaisänä pidetään erittäin svengaavasti nimettyä edinburghilaisbändiä Shoogleniftyä ja etenkin sen esikoisalbumia Venus in Tweedsiä (1994).
Ylivoimaisesti tunnetuin tyylilajiin yhdistetty yhtye on maailmanmusiikkifestivaalien kestokiinnitys Afro Celt Sound System, joka vielä toissa vuonna kiersi maailmaa kahtena versiona perustajansa Simon Emmersonin riitaannuttua bändin muiden voimahahmojen James McNallyn ja Martin Russellin kanssa. Riita pantiin poikki ja oletettavasti Kerrygold-voita väliin jouluaatonaatonaatonaattona 2016.
B… niin kuin Berlin School!
Berlin school viittaa elokuvataiteessa kouralliseen 2000-luvun alun saksalaisohjaajia, joista tunnetuimmat lienevät Christian Petzold (Barbara, Phoenix) ja Benjamin Heisenberg (Der Räuber). ”Berliinin-koulun” elokuvat ovat intiimejä, jopa inhorealistisia ja usein piinallisenkin hitaita. Koska termi on ranskalaista alkuperää, moni siihen yhdistetty taiteilija ei sen olemassaoloa tunnusta.
Musiikissa termi vie loitommalle arjesta. Berlin schoolilla viitataan Klaus Schulzen, Edgar Froesen ja tietenkin Flow Festivalille saapuvan Tangerine Dreamin kosmiseen, progressiviseen ja perinteisesti analogisilla instrumenteilla toteutettuun elektroniseen musiikkiin.
Miksi Berliini? Siksi, että tyylilajin (sekä sen motorisemman serkun, krautrockin) syntypaikkana pidetään yleisesti Hans-Joachim Roedeliuksen (Cluster, Harmonia) ja Conrad Schitzlerin (Tangerine Dream) vuonna 1968 Länsi-Berliiniin perustamaa Zodiak Free Arts Lab -klubia, jossa moni saksalaisen avaruus- ja erikoismusiikin suuruus ehti alkutaipaleellaan esiintyä.
C… niin kuin Car Audio Bass!
”Ahh! Me so horny! / Me love you long time!” Viimeistään 2 Live Crew -yhtyeen vuoden 1989 hitti Me So Horny toi Miami bass -musiikin estetiikan kansainväliseen tietoisuuteen. Härskit lyriikat ja reippaalla tempolla tamppaava Roland TR-808:n bassorumpu veivät suoraan sanoen melko hirvittävän kappaleen paitsi Billboardin Rap-listan, myös Alankomaiden singlelistan kärkipaikalle.
Miami bass on kuitenkin vain lähtökohta yhdelle ihastuttavimmin nimetyistä hiphopin tyylilajeista, nimittäin car audio bassille. Miami bassin alalajiksi laskettava car audio bass on kaikesta ylimääräisestä riisuttu, minimalistinen versio esiasteestaan. Mainio nimi tulee yksinkertaisesti siitä, että musiikkia oli tapana käyttää erilaisissa messu- ja myyntitilaisuuksissa henkilöautojen äänentoistojärjestelmien tehokkuuden todistamiseksi.
Yksi mikrogenren tähdistä oli Patrick E. Baker eli Techmaster P.E.B., jonka esikoisalbumin Bass Computerin (1991) kanteen lätkäistyssä keltaisessa tarrassa lukee: ”Caution: Ultra Low Bass May Damage Speakers”. Spotifyssä artistin soitetuimmat kappaleet ovat teemaan sopivasti Bassgasm (Ultimate Woofer Test) ja I Love Big Speakers.
D… niin kuin Dungeon Synth!
Dungeon synth on ajatuksena myhäilyttävä, sillä vanhoja linnoja on harvoin sähköistetty, joten syntetisaattorimusiikin esittäminen tyrmässä vaatisi jonkinlaista generaattoria tai monimutkaista jatkojohtoviritystä. Vaivannäkö silti varmasti palkitaan, sillä tummasävyinen ambient, jollaiseksi dungeon synth -musiikkia voisi kuvailla, on intiimeissä vankityrmäolosuhteissa epäilemättä parhaimmillaan.
1990-luvun alussa lanseerattu tyylilaji yhdistää black metalia elektroniseen ambientiin ja elokuvamusiikin estetiikkaan ja heittää sekaan fantasiakirjallisuudelle ja roolipeleille ominaista eeppistä seikkailutunnelmaa.
Suippokorvainen norski Mortiis on yksi ”tyrmäsynailun” kulmakivistä, ja genren liepeillä on seikkaillut myös Varg Vikernesin Burzum. Saksalaisen Depressive Silencen 1990-luvun puolivälin kasettidemoilla on palvojansa, ja viime vuonna niitä onkin julkaistu cd- ja vinyyliformaatissa.
E… niin kuin EBM!
Parikymmentä vuotta ennen EDM:n eli ”edamin” eli ”electronic dance musicin” maailmanvalloitusta kolonna tuimia ja tummiinpukeutuneita keskieurooppalaisia (enimmäkseen) miehiä vannoi EBM:n nimeen.
Termin ”electronic body music” lanseerasi itse asiassa Kraftwerkin Ralf Hütter kuvaillessaan The Man-Machinea (1978), jota piti yhtyeensä siihen mennessä ”fyysisimpänä” albumina. Käyttöön termi juurtui kuitenkin vasta seuraavalla vuosikymmenellä, jolloin sitä alettiin käyttää belgialaisen Front 242:n ja brittiläisen Nitzer Ebbin kaltaisten industrialia ja elektronista tanssimusiikkia yhdistelevien kokoonpanojen kohdalla.
EBM vaipui terminä unholaan 1990-luvun mittaan. Sittemmin vastaavan tyyppistä musiikkia on kutsuttu muun muassa ”aggrotechiksi” ja ihailtavan epäinformatiivisesti ”futurepopiksi”.
F… niin kuin Full-On Psytrance!
Psytrance on niin kuin trancea, mutta psykedeelisempää ja energisempää. Full-on psytrance on puolestaan niin kuin psytrancea, mutta… TÄPÖT!
Tyylilajin kruunaamattomia kuninkaita ovat esimerkiksi 1200 Micrograms Espanjasta sekä alvariinsa Suomessa ramppaava Infected Mushroom Israelista.
G… niin kuin Grebo!
Kaksikymmentä vuotta ennen salaman lailla välähtänyttä nu rave -ilmiötä oli grebo, irrationaalinen rosolli räikeitä värejä, yhteensopimattomia musiikkityylejä, kamalia vaatteita, rujoa samplausta, pyllyvakoon ulottuvia rastoja ja katteetonta NME– ja Melody Maker -hypeä. Birminghamin seudulla kuplinut tyylilaji oli tavallaan kuin huonossa hapossa dipattu versio Madchesterista – ja viileysarvoltaan tästä noin 27 prosenttia.
Skenen keskeinen bändi oli sampleilla iloitteleva Pop Will Eat Itself, jonka laulajasta Clint Mansellista tuli myöhemmin aivan kaikkien mahdollisten todennäköisyyksien vastaisesti yksi Hollywoodin kysytyimmistä elokuvasäveltäjistä. (Mansell on säveltänyt musiikin muun muassa Kuuhun sekä useimpiin Darren Arofonskyn elokuviin, kuten Black Swaniin.)
Grebo-ilmiöön liitettiin myös muun muassa sellaisia toinen toistaan luotaantyötävämmin nimettyjä yhtyeitä kuin Ned’s Atomic Dustbin, Carter the Unstoppable Sex Machine, Gaye Bykers on Acid ja Zodiac Mindwarp and the Love Reaction (sekä hiukan harhaanjohtavasti Jesus Jones). Suomalaiseen korvaan moni niistä kuulostaa aika paljon Waltarin ”tekno-rock”-aikakauden sakeimmilta hetkiltä.
H… niin kuin Harsh Noise Wall!
Noise karsii armottomuudessaan potentiaalisista musiikinkuuntelijoista noin 99,9 prosenttia. Jäljelle jääneestä promillesta vain kaikkein karskeimmat tyypit hakeutuvat harsh noisen eli ankaran, karkean, räikeän, raa’an, karhean tai römeän – minkä näistä Google-kääntäjän tarjoamista vaihtoehdoista sitten haluaakaan valita – noisen pariin.
Niille, joiden mielestä harsh noise on liian lällyä kamaa, on jäljellä enää yksi vaihtoehto, musiikki-universumin perimmäinen nurkkaus, kaiken nielevä musta aukko nimeltä harsh noise wall.
Dynamiikka ja liike on nössöille, sillä harsh noise wall vain on. Se on valtavaa, monumentaalista ääntä, joka on – eikä muuksi muutu. Vomirin eli ranskalaisen Romain Perrot’n 76-minuuttisen näytekappaleen Proanomie on kuunnellut Spotifystä 1 816 rohkeaa.
I… niin kuin Illbient!
Urban Dictionary määrittelee ”ill”-sanan slangimerkityksiksi ”cool, tight, sweet” – viileä, tiukka ja makea. Kun viileys, tiukkuus ja makeus yhdistetään ambientiin, saadaan illbient.
Nimikkeen lanseeraajana pidetään Gregor Aschia eli DJ Olivea, Sonic Youthinkin kanssa työskennellyttä yhdysvaltalaista ambientmuusikkoa. Vuonna 1996 pinnalle valtavirran liepeille noussut DJ Spooky on puolestaan ensimmäinen artisti, jonka musiikin kuvailemiseen termiä tiedetään käytetyn.
Miltä illbient sitten kuulostaa? Yhdistelmältä triphopia, dubia, ambientia ja breakbeatia. Eli suht viileältä, suht tiukalta ja suht makealta.
J… niin kuin Jungle Terror!
Viidakoissa voi törmätä kaikenlaisiin kummajaisiin: Amazonin seudulla muun muassa jaguaareihin, oselotteihin, tapiireihin, kapybaroihin, anakondiin, kaimaaneihin, myrkkynuolisammakoihin, piranjoihin ja kaputsiiniapinoihin, Afrikassa leopardeihin, okapeihin, pytonkäärmeisiin, termiitteihin, kongonsimpansseihin (eli bonoboihin) ja niilinkrokotiileihin ja Aasiassa huulikarhuihin, kobriin, gibboneihin, kakaduihin, vesipuhveleihin ja isolentäväkoiriin.
Sykähdyttävästi nimetty musiikkityyli jungle terror kuitenkin sivuuttaa faunan lähes täysin – pettymys! ”Viidakkokauhu” on eräänlaista electro-housea, joka ryskyy eteenpäin erilaisten tribaalirytmien ja primitiivisten perkussioiden höystämänä, jopa sotilaallisen armottomana ryskeenä. Enemmän kuin viidakon elämältä, se kuulostaa siltä kuin sademetsää pantaisiin väkivaltaisesti poikki ja pinoon.
Yksi tyylilajin isoista nimistä on Skrillexin ja Axwell & Ingrosson kanssa puuhastellut Wiwek, mutta myös Major Lazerin, DJ Snaken ja Penduluminkin pirtaan on genrenimikettä toisinaan soviteltu.
K… niin kuin Könsrock!
Ruotsalainen könsrock on suomeksi jota kuinkin ”sukupuolielinrock”. Voisin tietysti lopettaa tähän, mutta jatkan vielä.
Punkia ja post-punkia yhdistelevän tyylilajin isänä pidetään romahduttavasti nimettyä kalmarilaisbändiä Onkel Kånkel and His Kånkelbär, joka julkaisi vuonna 1990 albumin nimeltä Kalle Anka Suger Pung, ”Aku Ankka imee kivespussia”.
2000-luvulla tyylilajin ”ilosanomaa” (usein lauluissa esimerkiksi pilkataan vammaisia ja/tai käsitellään ulosteita ja seksuaalisia perversioita) on levittänyt esimerkiksi Tunnan & Moroten, joka yhdistää könsrockiin rujoa 8-bittistä elektrosoundia.
L… niin kuin Lolicore!
Kaikista maailman miljoonasta core-päätteisestä musiikkityylistä kenties arvelluttavin on lolicore. Se yhdistää räikeää EDM-soundia ja supernopeaa breakbeat-rytmiikkaa ”pikkuoravalauluun”, anime-sampleihin ja internetin pimeimpien nurkkausten seksi-, lolita- ja väkivaltakuvastoon.
Rateyourmusic mainitsee musiikkityylin merkittävimmiksi tekijöiksi brittiläisen Goreshitin, ruotsalaisen Loli Ripen ja ties mistä siinneen Lolishitin (en lähde googlaamaan). Spotifyn valikoimasta ei yhtyeiden musiikkia löydy – kiitos siitä!
M… niin kuin Microsound!
Microsound eli micromontage on kolmella sanalla sanottuna aivan helevetinmoista näpertelyä. Vasta teknologinen kehitys on tehnyt äänitaiteen ja ”musiikin” välistä rajaa hämärtävän tyylilajin olemassaolon ylipäätään mahdolliseksi.
Microsound-artisten musiikki koostuu sekunnin tai jopa sadasosasekunnin murto-osiin pilkotuista äänistä, jotka on järjestelty artistin omaa ja epäilemättä hänen läheistensä kärsivällisyyttä koetellen ja pieteettiä hyödyntäen äärimmäisen yksityiskohtaisiksi ja monimutkaisiksi kollaaseiksi.
Musiikkityyli on läheistä sukua helpommin lähestyville ambientille, glitchille ja minimal technolle. Genren suurin nimi lienee edesmenneen Mika Vainion ja Alva Notonkin kanssa levyttänyt japanilainen Ryoji Ikeda, jonka vuoden 1995 esikoisalbumi oli äärimmäisen kuvaavasti nimeltään 1000 Fragments.
N… niin kuin Neurofunk!
Neurofunk eli ”hermofunk” alkoi kuplia 1990-luvun lopulla, kun drum’n’bassista alettiin hämmentää aiempaa raskaampaa, tummempaa ja intensiivisempää soundisoppaa. Funkin – siis sellaisena kuin se opittiin 1970-luvulla tuntemaan – kanssa musiikkityylillä on tekemistä vain nimellisesti, toki tässäkään tyylilajissa rytmit eivät ole suoraviivaisimmasta bäästä.
Neurofunk-artisteiksi luetaan sellaisia tekijöitä kuin Telemetrik, Ed Rush & the Optical, Noisia ja Black Sun Empire.
O… niin kuin Outsider House!
Viimeisen parin vuoden ajan olen törmännyt lukemattomien ihanalta kuulostaviin artistien kohdalla genrenimikkeeseen outsider house. Assosiaatio outsider-taiteeseen eli taidekoulutuksen, galleriakuplan ja apurahajärjestelmän ulkopuolella syntyvään kuvataiteeseen ei ole välttämättä osuvin mahdollinen, sillä suurin osa elektronisesta musiikista on jo lähtökohtaisesti ”omaehtoista” ja virallisten väylien ulkopuolella syntynyttä.
Outsider-ulottuvuuden musiikkityyliin tuo kenties soundi, joka on poikkeuksetta erittäin lo-fi ja – kuin primitiivisten rumpukoneiden kolperoisia komppeja ja sähköhäiriöisten syntetisaattorien suhinaa betoniseinän läpi kelanauhurille äänitettynä. Henkinen yhteys kymmenen vuoden takaiseen chillwave-ilmiöön, kaikkein minimalistisimpaan syntikkapoppiin ja “eka demo oli paras” -ajatusmalliin on vahva.
Outsider house -leimalla varustettua musiikkia ilmestyy nyt kuin sieniä sateella, mutta koppaan kannattaa kerätä alkajaisiksi ainakin DJ Seinfeldin, Patrician, Ross from Friendsin ja Palmbomen II:n herkut.
P… niin kuin Powerviolence!
Harva tyylilaji alleviivaa rankkuuttaan nimessään niin paksulla tussilla kuin powerviolence. Kalifoniassa 1980-luvun loppupuolella syntynyt musiikkityyli ammentaa ennen kaikkea hardcore punkista ja grindcoresta, mutta sävyttää brutaalia ja aggressiivista jyräystä dramaattisin tempon- ja dynamiikanvaihteluin.
Powerviolencen ensimmäistä aallon harjalla surffasivat sellaiset bändit kuin No Comment, Infest ja Dropdead. Viime vuosina termillä on viitattu muun muassa kolme albumia tällä vuosikymmenellä tehneen Nailsin (Kaliforniasta, sekin) musiikkiin.
Q… niin kuin Queercore!
Queercore on tietenkin paljon muutakin kuin musiikkityyli. 1980-luvulla hardcore-piireistä irtautunut, alun perin ”homocoreksi” kutsuttu liike ajaa punkin ja indierockin keinoin seksuaalisen tasa-arvon ja itsemääräämisoikeuden asiaa ja taistelee homo- ja transfobiaa vastaan.
Queercore oli etenkin alkuvuosinaan leimallisesti DIY-henkinen ilmiö fanzineineen ja poikkitaiteellisine tempauksineen. Viisitoistaminuuttisensa valtavirran valokeilassa se sai vuonna 1994, kun kalifornialainen Pansy Division lämmittely Green Daytä yhtyeen Dookie-maailmankiertueella.
Pansy Divisionin lisäksi wanhoista kunnon queercore-bändiestä muistetaan esimerkiksi riot grrrl -liikkeen klassikkoihin kuuluva Team Dresch sekä suomeksikin levyttänyt God Is My Co-Pilot. Nykybändeistä queercore-lipun alla katsotaan seilaavan muun muassa Gay for Johnny Deppin ja Hunx and His Punxin.
R… niin kuin Rock in Opposition!
Rock rakastui avantgardeen reilu puoli vuosisataa sitten. Kaikki taiteellista kunnianhimoa osoittaneet kokoonpanot eivät kuitenkaan suostuneet solahtamaan kiltisti psykedeelisen, progressiivisen saati sinfonisen rockin lokeroihin.
Cambridgen yliopistossa opiskelleiden Fred Firthin ja Tim Hodgkinsonin perustama Henry Cow -yhtye oli ollut olemassa jo kymmenen vuotta, kun se maaliskuussa 1978 järjesti ensimmäisen Rock in Opposition -festivaalin Lontoon The New London -teatterissa. ”Oppositioksi” julistautuminen oli keskisormen heilautus musiikkiteollisuudelle, jonka sivuuttamaksi festivaalille osallistuvat bändit (Henry Cow’n lisäksi italialainen Stormy Six, ruotsalainen Samla Mammas Manna, belgialainen Univers Zero ja ranskalainen Etron Fou Leloublan) kokivat tulleensa.
Musiikkiteollisuus oli ihan että: ”Jaahas, siinähän olette oppositiossanne, meitähän ei mm. kiinnosta.”
Ranskan Carmaux’ssa on järjestetty Rock in Opposition -festivaalia jälleen vuodesta 2007 lähtien. Viime syyskuussa tapahtumassa esiintyivät muun muassa erikoismusiikin klassikot Faust, Gong, Acid Mothers Temple ja Slapp Happy.
S… niin kuin Shadow Music!
”Varjomusiikki” kuulostaa nimensä puolesta jännittävämmältä kuin se onkaan. Kyse ei ole vaporwaven kaltaisesta hiipuvien haamujen tanssista, vaan The Shadows -yhtyeen rautalankamusiikin matkimisesta – 1960-luvun puolivälin Thaimaassa!
Kymmenisen vuotta sitten shadow music oli hetken aikaa se kuumin ”maailmanmusiikki”-ilmiö, kiitos Subliminal Soundsin ja Sublime Frequenciesin julkaisemien thai-pop-kokoelmalevyjen, joista Shadow Music of Thailand (2008) lienee tunnetuin.
T… niin kuin Turbo-Folk!
Harva musiikkityyli ilmaisee nimellään niin selkeäsanaisesti ”pysy loitolla, älä tule yhtään lähemmäksi, älä sano etten varoittanut” kuin turbo-folk.
Turbo-folk-turautusten henkinen koti löytyy Eurovision laulukilpailista: Vjerka Serdjutksan Dancing Lasha Tumbai (Ukraina, 2007) tai seniori-ikäisten udmurttirouvien Buranovskije Babuškin Party for Everybody (Venäjä, 2012) kiteyttävät turbo-folkin slaavilaisen hysterian.
Youtuben uumenista ”kannattaa” etsiä puolalaiskoomikko Bohdan Smoleń tyylinäyte vuodelta 1995, Cepry Hej. ”Älä sano etten varoittanut.”
U… niin kuin UK82!
Minkään sortin sherlockholmes ei tarvitse olla arvatakseen mihin maahan ja mihin vuoteen UK82-musiikkityyli nimellään viittaa.
UK82-bändit olivat ensimmäisten joukossa – toki esimerkiksi Motörheadin auraamaa latua sujutellen – rakentamassa siltaa hardcoren punkin ja metallin välille. Tyylilajin tärkeimpiä yhtyeitä olivat esimerkiksi Discharge, (Charged) G.B.H ja The Exploited, jonka Troops of Tomorrow -albumin (1982) b-puolen avausraidasta UK82 sai nimensä.
V… niin kuin Vaporwave!
Kaikista internet-ajan musiikkityyleistä vaporwave on synnyttänyt luultavasti eniten korkealentoista tekstiä ja hakoteitä pelkäämätöntä analyysiä. Vaporwave on roiske, joka syntyy, kun kaikki 1980- ja 1990-luvun audiovisuaalinen digitaalinen sisältö konsolipelien kilahduksista saippusarjojen tunnareihin ja ostoskeskusten mainosjingleihin ajetaan jo valmiiksi virttyneen ja venyneen VHS-nauhan läpi tehosekoittimeen, jonka kansi irtoaa kesken surautusvaiheen. Se on viallisen skannerin toisintama kuva ruudulla värisevästä pysäytyskuvasta otetun valokuvan kopion kopiosta.
Se on myös aivan hyvää musiikkia, jos tehosekoitin tai skanneri on esimerkiksi James Ferraron käsissä.
W… niin kuin Wonky!
Wonky tarkoittaa suomeksi huteraa. Adjektiivi kuvaa hyvin 2000-luvulla Yhdysvalloissa syntynyttä tuottajavetoista elektronisen tanssimusiikin alalajia, joka yhdistelee moninaisia vaikutteita hiphopista elektrofunkiin, fuusiojazziin ja syntikkamaalailuun hyvin vapaamielisellä, usein progressiivisella ja svengaavasti ”vinksallaan” olevalla tavalla.
Wonkyn salaisuus on rytmiikassa, joka ei ole koskaan aivan vimpan päälle kohdallaan. Sitä on vaikea tanssia – ellei sitten ole ketamiinipäissään, kuten Simon Reynolds vihjasi vuonna 2009 The Guardianin artikkelissa.
Myös street bass -nimellä tunnetun tyylilajin suurimpia nimiä ovat sellaiset korkean profiilin tuottajat kuin amerikkalaiset Flying Lotus ja Dabrye Yhdysvalloista sekä Hudson Mohawke, Zomby ja Rustie Brittein saarilta.
X… niin kuin Extratone!
Extratone on – ei enempää eikä vähempää kuin maailman nopeinta musiikkia! Vähintään tuhat iskua minuutissa pitää olla, siitä lähdetään. Ylärajaa ei ole!
Extratone-artistit, kuten Cubic Loop, Diabarha tai Pinkamena Party, eivät kuulu populaarimusiikin suosituimpiin.
Y… niin kuin Yacht Rock!
Ota etunimeksesi Kenny, kasvata mielellään vehnänvaaleat viikset, sekoita lasiin eksoottinen luksusdrinkki, kuorruta sieraimesi kokaiinilla ja kohoa huvijahtisi aurinkotuolilta taivaisiin vaivattomasti kuin The Doobie Brothersin Michael McDonald falsettiin What a Fool Believesin kertosäkeessä.
Tai katso vain Yacht Rock -nettisarjan ensimmäinen jakso.
Z… niin kuin Zolo!
Jos suomalaiselle pitäisi selittää, millaista musiikkia on ”zolo”, voisi hihasta vetäistä kortin, jossa lukee ”varhainen YUP”.
Termi on peräisin Terry Sharkien 1990-luvun jälkipuoliskon radio-ohjelmasta Zany Zolo Muzak Hour, jossa portlandilais-dj soitti kaikenlaista erikoismusiikkia, erityisesti kuitenkin 1970-luvun eksentristä taidepoppia ja new waven progressiivisempaa laitaa.
Zolo ei siis ole varsinainen musiikkityyli vaan väljä esteettinen kattokäsite kaikelle kikkailevalle melodiselle popille ja rockille, joka ammentaa paitsi The Beatlesin seikkailunhaluisesta melodisuudesta, myös Frank Zappan ja Todd Rundgrenin studiovelhoilusta, Sparksin ja XTC:n pophysteriasta sekä The Residentsin avantgarde-hulluttelusta.
