Kultapojat kasarilta matkalla lasarettiin.
Nuorgamin Teemu Fiilin, Kimmo K. Koskinen ja Arttu Tolonen kaivoivat esille viisitoista b-kategorian hard rock -bändiä, joita saatoit mahdollisesti kuunnella yläasteella, mutta joiden et todellakaan tiennyt olevan yhä kasassa!
EDIT. Stryper lisätty juttuun 24.5.2018.
1980-luvun loppupuoliskolla, ennen grungen ja vaihtoehtorockin nostattamaa autenttisuuden ja rosoisuuden aaltoa, suuret levy-yhtiöt olivat valmiita signaamaan mitä tahansa, mikä haisi hiuslakalle, käytti tiukkoja spandex-housuja ja soitti voimaballadeja. Muutaman vuoden ajan maailma kuului tukkaheavyn jumalille.
Glam metal -buumi nostatti jokaista Mötley Crüeta, Def Leppardia, Poisonia ja Guns N’ Rosesia kohden silmiemme eteen muutaman lähes maailmanlaajuisesti breikanneen b-, c- ja d-divisioonan hard rock -bändin – sekä niitä jotka unohdettiin hyvin pian breikkaamisensa jälkeen. Jos luit 1980-luvulla Hollywoodin glam rock -skeneä esitellyttä Hit Parader -lehteä tai katsoit MTV:n Headbanger’s Ballia, tiedät aivan hyvin, mistä puhumme.
Vaikka tukkaheavy unohtui nopeasti (joku voisi jopa sanoa, että se haluttiin unohtaa nopeasti), moni aikakauden yhtye on tehnyt pitkän uran musiikilla. Guns N’ Roses on vastikään palannut alkuperäisempään kokoonpanoon kuin aikoihin, Vince Neil soittaa Mötley Crüe -hittejä maailman festareilla, Michael Monroesta on tullut Suomessa koko perheen tv-maskotti ja Ruotsissa järjestettävä Sweden Rock roudaa vuosittain jos jonkinlaisia kehäraakkeja kansan eteen ihmeteltäviksi.
Nuorgamin Teemu Fiilin, Kimmo K. Koskinen ja Arttu Tolonen kaivoivat esille viisitoista b-kategorian hard rock -bändiä, joita saatoit mahdollisesti kuunnella yläasteella, mutta joiden et todellakaan tiennyt olevan yhä kasassa!
Yhtyeet on laitettu järjestykseen elintoimintojen ylläpitoasteen perusteella. Elintoimintojen ylläpitoasteeseen vaikuttavat esiintymiset kahdella tunnetulla geriatria-hevifestarilla, levyttäminen muinaisten hard rock -bändien pelastamiseen erikoistuneelle Frontiers Recordsille sekä tietenkin alkuperäisten tai kultakauden jäsenien määrä nykykokoonpanossa.
#15 Armored Saint
Mikä: Vuonna 1982 perustettu, debyyttialbuminsa March of the Saintin 1984 julkaissut amerikkalainen heavy metal -yhtye, jonka ulosannissa oli klassista metallia enemmän kuin tukkaa. Bändi ei ollut ikinä aivan american metalia, power metalia, speedia tai thrashia vaan aina enemmänkin jonkinlainen heavy metalin amerikkalainen perimmäinen ilmentymä ilman täsmennyksiä.
Mistä muistetaan: Svengaava bändi loihti ritarikantisille levyilleen tarttuvia melodioita Can U Deliverin ja Saturday Night Specialin tapaan mutta ei kohtuullisesta videoidensa MTV-rotaatiosta huolimatta koskaan murtautunut suureen globaaliin suosioon. Metallica kosiskeli useampiakin yhtyeen jäseniä – laulaja John Bushia jo varhain ja basisti Joey Veraa Cliff Burtonin kuoleman jälkeen. Armored Saintin uran ensivaiheen viimeiseksi jääneen, kitaristi Dave Prichardin kuolemaan johtaneen leukemian jälkeen julkaistun Symbol of Salvationin jälkeen yhtye kuitenkin hajosi ja laulaja Bush siirtyi Anthraxin riveihin.
Mitä sitten: Bushin siirryttyä Anthraxiin basisti Joey Vera liittyi Fates Warningiin. Hän soitti myös Chroma Keyssa ja Lizzy Bordenissa, teki soololevyn A Thousand Faces (1994) ja siirtyi tuottajaksi. Armored Saint teki paluun 1999 Anthraxin ollessa tyhjäkäynnillä ja julkaisi Relevation-albumin 2000 ja kokoelman Nod to the Old School 2001. Armored Saint kuitenkin jäi telakalle Anthraxin aktivoituessa – Vera myös toimi Anthraxin basistina 2004–2005.
Mitä nyt: Kun Bushin pesti Anthraxissa loppui 2005, Armored Saint jatkoi vakavammin toimintaansa julkaisten päteviä albumeja (La Raza, 2010. ja Win Hands Down, 2015) sekä nasakan livelevyn Carpe Noctum (2016).
Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI
Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ
Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: EI
Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 5/5
Elintoimintojen ylläpitoaste: 20 %
#13 (jaettu) Winger
Mikä: Winger syntyi, kun Alice Cooperin bändissä soittanut basisti-laulaja-komistus Kip Winger ja kosketinsoittaja Paul Taylor alkoivat säveltää Cooperin kiertueiden luppohetkinä. Mukaan tulivat lukemattomissa studiosessioissa marinoituneeet virtuoosikitaristi Reb Beach sekä mm. Dixie Dregsin rumpupallilla ”häärinyt” Rod Morgenstein. Newyorkilaisbändi julkaisi nimettömän debyyttilevynsä glam metal -huuman keskellä vuonna 1988. Sen singleistä nousivat Billboardin Hot 100 -listalle Seventeen ja Headed for A Heartbreak, ja levy myi platinaa. Samoin teki vuonna 1990 kakkoslevy In the Heart of the Young, jolta muistetaan iki-ihana voimaballadi Miles Away. Kolmannella levyllään Pull (1993) yhtye yritti muuttua ajankohtaisemmaksi raskaammalla ja progressiivisemmalla soundilla sekä kantaaottavammilla teksteillä, mutta albumi nousi hädin tuskin sadan kärkeen Yhdysvalloissa. Vuonna 1994 Winger laittoi pillit pussiin.
Mistä muistetaan: Miles Away, Kip Wingerin rintakarvat, MTV:n Beavis & Buttheadin naapurin Stewartin Winger-paita, Metallican Lars Ulrich heittämässä tikkaa Kip Wingerin julistetta kohti Nothing Else Mattersin videolla, Fred Durst namedroppaamassa Wingerin Korn-yhtyeen All in the Family -biisissä.
Mitä sitten: Hajoamisen jälkeen Kip Winger on tehnyt neljä melko vähän noteerattua sooloalbumia, laulanut Alan Parsons Projectin kanssa sekä säveltänyt nykyklassista musiikkia ainakin kahteen balettiin. Näistä jälkimmäisen levytys C.F. Kip Winger: Conversations with Nijinsky oli ehdolla Best Classical Contemporary Composition -sarjassa vuoden 2017 Grammy-gaalassa. Reb Beach soitti mm. Dokkenissa, Alice Cooperin kiertuebändissä, superbändi The Mobissa (jossa on mm. Night Rangerin ja King’s X:n jäseniä) sekä vakiojäsenenä Whitesnakessa. Myös Wingerin muut soittajat päätyivät takaisin sessio- ja kiertuemuusikoiksi.
Mitä nyt: Vuonna 2001 Winger palasi vuoden studioon alkuperäiskokoonpanollaan äänittämään yhden uuden kappaleen. Seuraavana vuonna yhtye oli jo comeback-kiertueella Poisonin kanssa. Paluulevy IV ilmestyi 2006, minkä jälkeen yhtye on julkaissut albumit Karma (2009) ja Better Days Comin (2014).
Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ (2010)
Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI
Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ (kaksi albumia)
Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: KAIKKI
Elintoimintojen ylläpitoaste: 40 %
#13 (jaettu) Nelson
Mikä: 1950- ja 60-luvun suuren nuoriso-idolin Ricky Nelsonin kaksospojat Gunnar ja Matthew (s. 1967) opiskelivat biisinkirjoitusta, kasvattivat upeat vaaleina lainehtivat letit ja loppu oli historiaa. No, ainakin sen lyhyen hetken vuonna 1990, kun enkelinääniset veljekset nousivat After the Rain -debyytillään Billboardin albumilistan sijalle 17. Levy myi lopulta yli kaksi miljoonaa kappaletta ja vietti 64 viikkoa listalla. Single (I Can’t Live Without Your) Love and Affection nousi Hot 100 -listan ykköseksi ja myös levyn nimibiisi oli top 10 -hitti.
Mitä sitten: Suuren suosion jälkeinen krapula oli sitäkin suurempi: Nelsonit olivat 300 keikan mittaisesta rundistaan huolimatta vararikossa. Levy-yhtiö Geffen hyllytti veljesten uudet biisit ja kakkoslevy Because They Can ilmestyi viiden vuoden tauon jälkeen vuonna 1995 – ja armottomasti liian myöhään. Mitä Nelson-miehet sitten tekivät, sen tietää vain Jah yksin. Luultavasti häntäkään ei asia kiinnosta.
Mistä muistetaan: Hiukset, kuuluisa faija.
Mitä nyt: No, jos rehellisiä ollaan, Nelson jatkoi levyjen julkaisemista läpi 1990-luvun ja tälläkin vuosituhannella niitä on ilmestynyt pari kappaletta. Lisäksi veljeksillä on isänsä musiikkia soittava tribuuttibändi sekä – tietysti – joulumusiikkia soittava Christmas with the Nelsons -projekti. Gunnarilla tai Matthew’lla ei kummallakaan ole enää pitkiä blondeja kutreja. ☹️
Photo taken in Los Angeles on 04/27/15.
Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: EI
Soittanut Rockingham-festivaalilla: KYLLÄ (tänä vuonna)
Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ (neljä albumia)
Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: KAIKKI
Elintoimintojen ylläpitoaste: 40 %
#12 Enuff Z’Nuff
Mikä: Vuonna 1984 perustettu Enuff Z’Nuff on 1980-luvulla aloittaneista hiuslakkabändeistä se powerpopein, mutta bändi julkaisikin debyyttinsä vasta vuonna 1989. Sävellyksinä bändin biisit debyytin ja toisen albumin aikoihin kuulostavat siltä, että ne sopisivat ihan hyvin esteettisesti 1990-lukulaisten Matthew Sweetin tai Model Rocketsin levyille. Cheap Trickin ja The Beatlesin vaikutus kuuluu selvänä. Bändille levy-yhtiön päätös markkinoida orkesteria glam metalina power popin sijaan oli pettymys. Enuff Z’Nuff ja Strength ovat molemmat hyviä levyjä.
Mistä muistetaan: Naurettavasta, mitä ilmeisimmin levy-yhtiön suunnittelemasta imagosta, joka näkyy vahvana New Thingin videolla. Musiikin ja visuaalinen välinen epäsuhta ja jännite on upea.
Mitä sitten: Enuff Z’Nuff on julkaissut levyjä ja kiertänyt kaikki nämä vuodet, vaihtelevilla, vaihtelevissa määrin alkuperäisjäseniä sisältävillä kokoonpanoilla, tehnyt tositelevisiota VH1:lle ja julkaissut syystä tai toisesta uusia levyjä, vaikka ihmiset todennäköisesti käyvät keikoilla vanhojen biisien takia.
Mitä nyt: Lisää samaa.
Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI
Soittanut Sweden Rock -festivaaleilla: EI
Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ
Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 1/4
Elintoimintojen ylläpitoaste: 45 %
#9 (jaettu) Tesla
Mikä: Ennen nimen nappaamista keksijä Nikola Teslalta City Kidd -nimellä toiminut amerikkalainen, ulosanniltaan perus-puudeleita aidompi hard rock -yhtye. Laulaja Jeff Keithin rouheasta äänestä ja yleisesti juurevasta ilmaisustaan huolimatta Tesla leimattiin yleisesti aikansa tukkarockareiden joukkoon. Toki 1980-luvulla aloittaneella yhtyeellä oli hiukset pörhöllään, mutta yhtye otti asiakseen julistaa levyjensä kansipapereissa, että ei käyttänyt ”koneita” albumin äänityksessä.
Mistä muistetaan: Yhtyeen juurevuus manifestoitui rehdisti tehdyllä Five Man Acoustical Jam -levyllä (1990), jolla se esitteli sittemmin hyvinkin suosituksi tulleen unplugged-formaatin: omaa materiaalia sähköittä ja välittömän tunnelmallisesti livenä esitettynä. Tuolla levyllä yhtye ripsauttelee vapautuneeseen sävyyn kahden ensimmäisen levynsä materiaalia, mutta coveroi myös CCR:ää, Grateful Deadia, The Rolling Stonesia, The Beatlesia ja Five Man Electrical Bandia. Useimmille Tesla lienee tuttu Last Action Hero -elokuvan soundtrackilta, jolla se esitti elokuvan nimikkokappaleen.
Mitä sitten: Neljännen levynsä (Bust a Nut, 1994) jälkeen kopla lopetti yhteisen taipaleensa. Vuosikymmenen lopun jäsenet lähinnä puuhastelivat pikkubändeissä.
Mitä nyt: Tesla palasi alkuperäsikokoonpanollaan kuvioihin 2000-luvun alussa, mutta aiemminkin huumeongelmista kärsinyt kitaristi Tommy Skeotch joutui jättämään aineidenkäyttönsä takia yhtyeen vuonna 2006. Toisella kierroksellaan Tesla on julkaissut useampiakin levyjä, mukaan lukien cover-kokoelman Real to Reel (2007) ja verevän liveluennan vuoden 1986 Mechanical Resonance -debyyttilevystään (Mechanical Resonance Live, 2016).
Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI
Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ
Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ
Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 4/5
Elintoimintojen ylläpitoaste: 48 %
#9 (jaettu) Warrant
Mikä: Parikymppisten kalifornialaiskollien perustama yhtye nousi Los Angelesin glam metal -piirien puheenaiheeksi vuonna 1989 Dirty Rotten Filthy Stinking Rich -debyytillään, jonka mehukkainta antia olivat voimaballadit: USA:n listakakkoseksi noussut Heaven ja sijalle 20 noussut Sometimes She Cries. Suosiota tuskin jarrutti myöskään se, että laulaja Jani Lane oli käytännössä 1980-lukuisen Playboy-bunnyn miespuolinen vastine. Kakkoslevy Cherry Pie (1990) myi Yhdysvalloissa tuplaplatinaa siitä huolimatta (tai juuri siitä syystä), että sen nimikappale ja ensisingle oli levy-yhtiön mieliksi tehty umpiseksistinen plagiaatti Def Leppardin Pour Some Sugar On Mestä.
Mitä sitten: 1990-luvun edetessä Warrantin suosio laski samaa käyrää, kun grungen suosio nousi, mistä seurasi klassisesti potkut major-yhtiöltä, soolourat, tyylimuutokset (kyllä, myös Warrant soitti grungea 1990-luvulla) – ja ennen kaikkea ovienpaukkumiset. Vaikka Warrantin ”past members” -lista Wikipediassa käsittää kaikkiaan 23 soittajaa, yhtye ei ole missään välissä virallisesti hajonnut. Jani Lane lähti vetämään yhtyeestä useampaan otteeseen, mutta lopullisesti ja riitojen säestämänä vuonna 2004. Nykyään mukana olevista alkuperäisjäsenistä kitaristi Joey Allen ehti olla välissä 10 vuotta Microsoftilla töissä. Jani Lane kuoli alkoholimyrkytykseen 47-vuotiaana vuonna 2011.
Mistä muistetaan: Slovareista, Jani Lanen koiranpennunkatseesta, Jani Lanen ex-vaimosta Bobbi Brownista.
Mitä nyt: Warrant kiertää edelleen kokoonpanolla, jossa ovat mukana kaikki 1980-luvun lopun menestyskokoonpanon jäsenet Jani Lanea lukuun ottamatta. Laulajana on toiminut vuodesta 2008 Robert Mason. Yhtye julkaisi vuonna 2017 kymmenennen albuminsa Louder Harder Faster vanhojen hard rock-bändien pelastamiseen omistautuneen Frontiers Recordsin kautta. Levy on yhtyeen itsensä mielestä ”truly one of our best records to date”.
Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: EI
Soittanut Rockingham-festivaalilla: KYLLÄ (soittaa siellä tänä vuonna!)
Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ
Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 4/5 (KAIKKI ELOSSA OLEVAT)
Elintoimintojen ylläpitoaste: 48 %
#9 (jaettu) Loverboy
Mikä: Tarinan mukaan perustaja Paul Deanin unesta nimensä saanut, vuonna 1979 perustettu kanadalainen rock-bändi, joka julkaisi eponyymin debyyttinsä vuonna 1980. Loverboy on hieno sekoitus areenahakuista hard rockia, AOR:ää ja uuden aallon synasoundeja. Levy myi miljoonia, kuten samalta pohjalta tehdyt Get Lucky (1981) ja Keep It Up (1983). Vuonna 1985 julkaistu Lovin’ Every Minute of It oli paljon heikompi levy ja viimeinen megahitti bändille. Bändi hajosi vuonna 1988 parin huonosti myyneen turauksen jälkeen. Loverboy kiersi huippuvuosinaan Pohjois-Amerikan megalatoja Cheap Trickin, ZZ Topin, Def Leppardin ja Journeyn kaltaisten bändien kanssa.
Mistä muistetaan: 1980-luvun videohiteistä Hot Girls In Love, Queen of the Broken Hearts, Lovin’ Every Minute of It ja This Could Be the Night. Bändi teki myös Yhdysvaltain vuoden 1984 olympiajoukkueen teemabiisin Nothing’s Gonna Stop You Now, jota ei löydy yhdeltäkään bändin albumilta tai kokoelmalta.
Mitä sitten: Loverboy palasi yhteen jo 1990-luvulla ja on siitä lähtien soittanut keikkoja sekä julkaissut lähes Scorpions-sfäärejä hätyyttelevän määrän kokoelmia vanhasta tuotannostaan. Vuonna 2007 Loverboy julkaisi ensimmäisen uuden levynsä sitten vuoden 1987 Wildsiden. Sitä on seurannut kaksi muuta uutta ”rieskaa” vuosina 2012 ja 2014.
Mitä nyt: Loverboy kerää eläkerahastoonsa rahaa samalla tavalla kuin muutkin oman genrensä suuruudet 1980-luvulta: soittamalla nostalgiaan keskittyvillä kiertueilla ja festareilla ja tekemällä yhteistyötä eilisen suuruuksiin keskittyvien levy-yhtiöiden kanssa. Hard rockin saralla Frontiers Records on suosittu valinta levy-yhtiöksi ja jokainen vetyperoksidia ja äänensärkijöitä yhdistellyt bändi saattoi soittaa vuoden 2017 Rockingham-festivaaleilla. Bändi on selvästi b-sarjaa eikä operoi yhtä rahakkaalla nostalgian tasolla kuin aiemmin mainitut, vanhat kiertuekumppanit.
Soittanut Rockingham-festivaalilla: KYLLÄ
Soittanut Sweden Rock -festivaaleilla: EI
Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ
Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 4/5
Elintoimintojen ylläpitoaste: 48 %
#7 (jaettu) Stryper
Mikä: Roxx Regime -nimisenä vuonna 1983 perustettu, uudella nimellään avoimesti kristillistä sanomaa julistava amerikkalainen hard rock -yhtye, jonka ytimenä ovat Sweet-veljekset Matthew (laulu, kitara) ja Robert (rummut) sekä soolokitaristi Oz Fox. Foxia ennen Roxx Regimessä kitaraa soittivat mm. C.C DeVille (Poison) ja Doug Aldritch (mm. Dio ja Whitesnake).
Mistä muistetaan: Ikonisesta logostaan, jonka väritys jatkui keltamustaraidallisissa ampiais-spandexeissa. Yhtyeen muistetaan myös heitelleen Raamattuja yleisöön keikoillaan. Rumpali Robert Sweetin tapa soittaa aina sivuttain yleisöön nähden on myös jonkinlainen erikoisuus – mies haluaa rumpalin sijaan itseään tituleerattavan ”visuaaliseksi ajanpitäjäksi”.
Stryperin ansioiksi voidaan lukea – söpöläis-lookin lisäksi – erinomaisen runsaat ja tarttuvat melodiat sekä jykevät riffit sekä uljaat kitarasoolot. Yhtyeen levyillä on aina todella juustoisia slovareita ja varsin pontevasti runttaavia metallibiisejä. Suurimmalta osin bändi velloo näiden välimaastossa veivaten tanakkaa ja melodisesti räväkkää, mutta hyvin melodista kevytheavya.
Bändin kirkasotsainen kristillisyys on ilahduttavan hohdokasta, vaikkase todellakin iskee kasvoille jokaisessa kappaleessa. Ison kirjan namedroppaus on peruskuvio: rockaamisen ilo paljastuu Makes Me Wanna Sing -kappaleen kertsissä Jeesuksen ansioksi. Myös perinteisesti ”sinulle” kohdennetut äärimmäisen siirappiset hiturit – joista yhtye todellakin tunnetaan – on kohdistettu korkeammille voimille, vaikka pöyhötukkainen bändärinaaras voisikin tulkita sanat tyystin toisin.
Stryper julkaisi viisi varsin oivallista levyä ennen kuin hajosi grunge-aikojen äärellä julkaisemansa maallisemman ja keltamustaraidattoman Against the Law -levyn (1990) jälkeen vuonna 1992. Kahdella viimeisellä levyllä basisti Tim Gaines ei soittanut, vaikka yhtyeessä vielä olikin.
Mitä sitten: Stryperin loputtua Matthew Sweet julkaisi muutamia soololevyjä ja työskenteli appiukkonsa karpalonkasvastus- ja maatilamatkailuyrityksessä Maple Parkissa. Vuosina 2007–2011 hän myös lauloi AOR-yhtye Bostonissa.
Mitä nyt: Stryper kokosi alkuperäiset rivinsä 2000-luvun taitteessa ja julkaisi livelevyn 7 Weeks: Live in America (2003). Murder by Pride -levystä (2009) lähtien yhtye on julkaissut uutta ja vanhaa materiaalia ahkerasti. Stryper on myös mennyt musiikillisesti alati napakampaan suuntaan ja kuulostaa keväällä 2018 julkaistun God Damn Evil -levyn avaavalla Take It to The Cross -biisillä aivan Judas Priestiltä. Tim Gaines potkittiin bändistä 2017. Tämän sotkun selvittelyn aikana Matthew Sweet tekaisi levyllisen hard rockia Dokken- ja Lynch Mob -mies George Lynchin kanssa 2017 nimellä Sweet & Lynch.
Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI
Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ
Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ
Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 3/4
Elintoimintojen ylläpitoaste: 50 %
#7 (jaettu)BulletBoys
Mikä: Kalifornian vara-Van Halen, jonka hedonistisesti pumppaavat ensilevyt ovat esimerkillistä bilerockia. Rattissa ja King Cobrassa kannuksensa ansainneen laulaja-kitaristi Marq Torienin luotsaama kopla jauhaa edelleen, vaikka pitikin 1990-luvulla sapattia parin heikommin menestyneen levyn (Za-Za, 1993 ja Acid Monkey, 1995) jälkeen.
Mistä muistetaan: Marq Torien meni hyvästä David Lee Roth -koulukunnan rock-kukosta kultaisine kutreineen ja liehakoivine asenteineen. BulletBoysia tuskin muuten muistetaan juuri muusta kuin parin ensilevynsä hyvästä hard rock -boogiesta ja railakkaasta meiningistä. Parilla ensimmäisellä levyllään (Bulletboys, 1988 ja Freakshow, 1990) yhtye kuitenkin sanoi oleellisimman sanottavansa julistaen vankasti groovaavan ja jykevästi riffittelevän, hedonismilta käryävän hard rockin ilosanomaa. Kummallakin levyllä yhtye älysi ottaa vipua touhuunsa cover-kappaleista: debyyttiä buustasi oivasti tulkittu Tom Waits -laina Hang on St. Christopher ja Freakshow’ta O’Jaysin For the Love of Money. Omista biiseistä Smooth Up In Ya lienee tunnetuin.
Mitä sitten: Za-Za-albumin jälkeen kaikki paitsi Torien jättivät yhtyeen, mutta bändi ei biografiansa mukaan missään vaiheessa varsinaisesti hajonnut vaan jatkoi kiertämistä ja levyttämistä – tosin ilmeisen pienimuotoisesti. Wikipedian mittavassa jäsenlistauksessa on vuoden 1993 kokoonpanossa kuriositeettina myös huilisti. Vuodet 2007–2008 Kix McRae -niminen hahmo soitti keytaria, kitaran lailla kaulassa roikoteltavaa kosketinsoitinta.
Mitä nyt: Ryhmä palasi ”supertähtikokoonpanoonsa” (eli osittaiseen alkuperäiskokoonpanoon) jo 1990-luvun lopulla. Mukana hääräsivät Guns N’ Roses-kytkyiset Steven Adler ja DJ Ashba. Paluunsa jälkeen yhtye on pysytellyt aktiivisena lukemattomista miehistönvaihdoksista huolimatta (tai niiden ansiosta). Yhtye myös yritti elvyttää uransa alkuaikojen menestysreseptiä levyttämällä liudan cover-ralleja Rocked & Ripped -levylle (2011) tulkiten mm. Bon Jovia, Mötley Crüeta ja Acceptia. BulletBoys julkaisi yhdeksännen albuminsa From Out of the Skiesin keväällä 2018.
Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI
Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: EI
Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ
Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 1/4
Elintoimintojen elvytysprosentti: 50 %
#6 Night Ranger
Mikä: San Franciscossa vuonna 1979 perustettu yhtye, jonka kosketinvetoisen stadionrock-soundin, harmonisten hittikertosäkeiden ja virtuoosimaisten kitarasoolojen yhdistelmä myi 1980-luvulla miljoonia levyjä ja täytti areenoita USA:ssa. Vuonna 1982 Ranger – joka pian nimettiin uudelleen Night Rangeriksi – julkaisi debyyttialbuminsa Dawn Patrol, joka rysäytti yhtyeen nopeasti rock-asemien suosikiksi. Bändin ensimmäisillä, miljoonamyynteihin yltäneillä albumeilla (Dawn Patrol, Midnight Madness, Seven Wishes) oli yhteensä kahdeksan Hot 100 -listalle noussutta singleä, joista tunnetumpia ovat ”Broadway-henkisiksikin” kutsutut voimaballadit Sentimental Street ja Sister Christian. Solistin tehtävät jakoi naapurinpojan näköinen basisti Jack Blades ja, öhöm, Will Ferrellin näköinen rumpali Kelly Keagy, joka laulaa yhtyeen AOR-henkisimmät palat, kuten epävirallisen tunnuslaulun Sister Christianin. Erilaisten sisäisten skismojen sekä suosion laskun lannistamana Night Ranger ripusti soittopelinsä narikkaan 1989.
Mitä sitten: Jack Blades perusti Ted Nugentin ja Styx-yhtyeen ”kepittäjän” Tommy Shaw’n kanssa menestyksekkään superbändi Damn Yankeesin. Night Rangerin nimi nousi kuitenkin parrasvaloihin vain kaksi vuotta alkuperäisen kokoonpanon hajoamisen jälkeen, kun 1991 Kelly Keagy ja Brad Gillis palkkasivat laulajaksi Three Dog Night -miehen Gary Moonin. Tämä kokoonpano sinnitteli vuoteen 1996 asti, kunnes Night Ranger kokosi alkuperäisen miehistönsä jälleen kasaan.
Mistä muistetaan: Sister Christianista (sekä kappaleen soimisesta Boogie Nights -elokuvan kuumottavassa huumediilauskohdassa), lukemattomista 1980-luvun elokuvien soundtrackien vähemmän suosituista biiseistä, kitaralehtien kansissa poseeraavista Brad Gillisista ja Jeff Watsonista, pommikoneista levynkansissa ja videoissa.
Mitä nyt: Night Ranger on julkaissut vuoden 1997 paluunsa jälkeen kuusi studioalbumia, joista viimeisin Don’t Let Up ilmestyi 2017. Livealbumeja on samassa ajassa kertynyt vyön alle vaikuttavat kahdeksan kappaletta. Tällä hetkellä yhtyeessä on kolme alkuperäisjäsentä (Kelly Keagy, Jack Blades, Brad Gillis). Jeff Watson sai kenkää vuonna 2007 ja kosketinsoittaja Alan Fitzgerald lähti lopullisesti vuonna 2003.
Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ (2012)
Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI
Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ (neljä albumia)
Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 3/5
Elintoimintojen ylläpitoaste: 56 %
#5 TNT
Mikä: Norjalainen, Ronni Le Tekrøn luotsaama bändi, jonka laulajina on eponyymin, norjaksi lauletun debyytin (1982) jälkeen aina ollut ei-norjalaisia. Uran ensimmäisen vaiheen loppuun saakka bändin laulajana toimi amerikkalainen Tony Harnell. TNT:n suurieleistä, kovaa ja korkealta laulettua hard rockia on kuvailtu ”Def Leppardiksi spiidissä”.
Mistä muistetaan: Bändin alkuaikojen videohittejä olivat Seven Seas (1984) ja 10 000 Lovers (In One) (1986), joiden turvin yhtyeestä tuli varsin suosittu kansainvälisestikin. Harnellin neljän oktaavin ääniala ei varmasti jäänyt huomaamatta keneltäkään.
Mitä sitten: Rumpali Dieel Dahl erosi yhtyeestä menestyksekkään kolmoslevyn Tell No Talesin jälkeen, ja Intuition-albumin (1989) jälkimainingeissa tämän seuraaja Kenneth Odiin poistui kuvioista. TNT kuitenkin allekirjoitti muhkean levydiilin suurtekoja odottaneen Atlantic Recordin kanssa ja julkaisi vähälle huomiolle jääneen Realized Fantasiesin ja livelevy Three Nights In Tokyon vuonna 1992 ennen kuin laittoi pillit pussiin. Taukoa kesti muutaman vuoden, ja bändi aktivoitui Le Tekrøn ja Harnellin ydinryhmällä 1996. Myös Dahl liittyi uudelleen yhtyeeseen 2000. Harnell jätti bändin 2006, jolloin hänen paikalleen tuli englantilaisen Shy-yhtyeen Tony Mills. Harnell palasi laulajaksi 2013. Tällä välin yhtye julkaisi seitsemän studioalbumia.
Mitä nyt: Vuonna 2017 TNT:n laulajaksi päätyi espanjalainen Baol Bardot Bulsara. TNT:n kolmastoista albumi XIII julkaistaan kesäkuussa 2018.
Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI
Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ
Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ
Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 2/4
Elintoimintojen ylläpitoaste: 60 %
#4 Vixen
Mikä: Minnesotalainen Jan Kuehnemund perusti Vixenin esiasteen jo 12 vuoden herkässä iässä vuonna 1973. Kuitenkin vasta 1980-luvun ”klassisen” kokoonpanonsa myötä siitä tuli ensimmäinen suursuosioon noussut naismuusikoista koostunut hard rock -bändi. Toki 1970-luvun jälkipuoliskolla pioneeri The Runaways niitti kulttimainetta ja brittibändi Girlschool oli noussut pinnalle kotimaassaan muutaman vuoden myöhemmin. Vuonna 1985 Los Angelesiin muuttaneen Vixenin nimetön debyyttilevy ilmestyi glam-metallin viimeisenä tulikuumana vuonna 1988 ja nousi Billboardin albumilistalla sijalle 41. Yhtye näytti vähintään yhtä glamoröösiltä kuin mieskollegansa, ja kappaleet olivat ammattilaistekoa. Albumin ensisinglen Edge of a Broken Heartin kirjoittivat hittiartisti Richard Marx (joka oli myös albumin apulaistuottaja) sekä uuden aallon bändin The Tubesin Fee Waybill. Tartttuva ensihitti nousi sijalle 26. ja sitä seurannut Cryin’ sijalle 22. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt, sävellyksien puolesta omavaraisempi Rev It Up ei menestynyt yhtä hyvin (vaikka siltäkin louhittiin kaksi Hot 100 -hittiä), ja EMI tiputti Vixenin listoiltaan. Vuonna 1991 yhtye hajosi – saisimmeko fanfaarit – musiikillisiin erimielisyyksiin.
Mistä muistetaan: Teini-ikäisten poikien päiväunista, Edge of a Broken Heartista, esiintymisestä omana itsenään upeassa Decline of the Western Civilization II – The Metal Years -dokumenttielokuvassa (1988), esiintymisestä Diaper Rash -nimellä Hardbodies-elokuvassa (1985), ”naarasketuiksi” kutsumisesta.
Mitä sitten: Vuonna 1997 Vixen teki reunionin rumpali Roxy Petruccin ja laulaja Janet Gardnerin sekä kahden uuden tyypin kanssa, julkaisten jopa albumin – mutta ilman perustajajäsen Jan Kuehnemundia. Seuraava paluu tapahtui Kuehnemundin kanssa, mutta loppui riitoihin jo kesken ensimmäisen kiertueen, jolloin Kuehnemund muina naisina palkkasi uudet soittajat alkuperäisten tilalle. Vuonna 2004 Vixen esiintyi tunnetuimmalla jengillään VH1-kanavan ohjelmassa Bands Reunited, muttei kuitenkaan palannut ”oikeasti” yhteen – Petrucci, Gardner ja basisti Share Pedersen perustivat JanetShareRoxyGina-bändin laulaja Britt Lightningin kanssa ja Kuehnemund jatkoi uuden Vixen-kokoonpanonsa kanssa. Vuonna 2011 Kuehnemund oli viimein valmis comebackiin, mutta vain päiviä ennen asian julkistusta hänen todettiin sairastavan syöpää. Kuehnemund kuoli 51-vuotiaana vuonna 2013.
Mitä nyt: Perustajajäsenen kuoltua muut Vixen-jäsenet ilmoittivat JanetShareRoxyGina-yhtyeensä vaihtavan nimekseen Vixenin, ”Kuehnemundin muistoa kunnioittaakseen”. Tänä kesänä Vixen esiintyy muun muassa Nummirockissa Suomessa.
Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KAHDESTI (2005 ja tänä vuonna)
Soittanut Rockingham-festivaalilla: KYLLÄ (tänä vuonna)
Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ (neljä albumia)
Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 3/4
Elintoimintojen ylläpitoaste: 68 %
#3 April Wine
Mikä: Onko Kanada divaritason hard rockille mitä Brasilia jalkapallolle? Ehkä. April Wine perustettiin vuonna 1971 ja se löysi tiensä platinakantaan vuonna 1975 levyllä Stand Back. Tätä loistavaa levyä seurasi vuosikausia surkeaa rokkaamisen yritystä, kunnes vuonna 1980 bändi julkaisi Harder… Fasterin ja seuraavana vuonna Nature of the Beastin. Molemmat levyt ovat lajinsa klassikoita.
Mistä muistetaan: Juuri kukaan ei muista bändiä. Levyihin törmää kuitenkin suomalaisilla kirppareilla, ja kolme yllä mainittua kannattaa ostaa.
Mitä sitten: April Wine meni tauolle 1980-luvun lopulla. Primus motor Myles Goodwin julkaisi soololevyn, mutta bändi aktivoitui taas 1990-luvulla ja on julkaissut tasaisen huonoja levyjä kaikki nämä vuodet. Saldo on parinkymmenen tienoilla.
Mitä nyt: April Wine kiertää säännöllisesti Kanadassa ja soittaa festivaaleilla Euroopassa sekä Yhdysvalloissa. Emme ole varmoja onko bändi soittanut Rockinghamissa.
Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI
Soittanut Sweden Rock -festivaaleilla: KYLLÄ
Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: EI
Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 2/4
Elintoimintojen ylläpitoaste: 70 %
#1 (jaettu) Quiet Riot
Mikä: Yksi 1980-luvun isoimmista glam metal -bändeistä perustettiin jo vuonna 1973 Los Angelesissa –vuosikymmen ennen buumin varsinaista alkua. Yhtyeen perustajiin kuului vain 25-vuotiaana menehtynyt kitaristilegenda, parhaiten Ozzy Osbournen kitaristina tunnettu Randy Rhoads, joka teki Quiet Riotin riveissä kaksi nimetöntä albumia vuosina 1977 ja 1979 – kumpikin niistä ainoastaan Japanissa julkaistuja ja siksi äärimmäisen harvinaisia sekä ilmeisen kehnoja ”lättyjä”. Rhoads lähti kuitenkin Quiet Riotista Osbournen bändiin ja aika pian tuonpuoleiseen. Vuonna 1982 Quiet Riot löysi uuden kokoonpanon: laulaja Kevin DuBrow, Rhoadsin entinen Ozzy-bändikaveri, basisti Rudy Sarzo, rumpali Frankie Banali ja kitaristi Carlos Cavazo. Läpimurto tuli viimein: major-debyytti Metal Health (1983) nousi kaikkien aikojen ensimmäisenä heavylevynä Billboardin albumilistan kärkisijalle ja albumin ensisingle, Slade-coveri Cum on Feel the Noize kiipesi Hot 100 -listan sijalle viisi. Suosio lähti kuitenkin laskuun jo pahaenteisesti nimetyllä Condition Critical -seuraajalla (1984) – siitäkin huolimatta, että myös tällä levyllä yritettiin saada hitti Slade-biisillä (Mama Weer All Crazy Now) ratsastaen. Haastettuaan riitaa suunnilleen koko Hollywoodin glam rock -skenen kanssa Quiet Riotin ainoa alkuperäisjäsen DuBrow sai kenkää omasta bändistään vuonna 1987.
Mitä sitten: Vuonna 1988 Quiet Riot teki jämämies Paul Shortinon kanssa Led Zeppeliniä blatantisti apinoivan pop-heavy-albumin (tuollainen oli suurta muotia siihen aikaan!), kunnes Kevin DuBrow keskeytti moisen pelleilyn voitettuaan oikeuden bändin nimen käyttöön. Hän kokosi uuden Quiet Riot -nimisen bändin ja alkoi tehdä albumia nimeltä Terrified. Se ilmestyi lopulta vuonna 1993, jolloin mukaan oli saatu kultakauden soittajat Cavazo ja Banali. Kokoonpano pysytteli (jotakuinkin) kasassa vuodet 1993–2007, julkaisten viisi albumia, jotka kiinnostivat todennäköisesti mm. kiviä. Bändin taru loppui kuitenkin traagisesti, kun Kevin DuBrow kuoli vuonna 2007 kokaiinin yliannostukseen kotonaan Las Vegasissa. Frankie Banali ilmoitti, että yhtye ei tule enää palaamaan.
Mitä nyt: No eipä vissiin juu. Vuonna 2010 Quiet Riot palasi lavoille kokoonpanolla, jossa ei ollut Banalin lisäksi juuri ketään mistään yhteydestä tunnettua ihmistä ja jossa on ovi laulanut kuin Persujen eduskuntaryhmässä aikoinaan. Quiet Riotissa on ”viihtynyt” mm. viisi eri laulajaa kuluvan vuosikymmenen aikana.
Mistä muistetaan: Kevin DuBrow’n egosta, raidallisista spandex-housuista, Slade-covereista, kykenemättömyydestä nimetä albumeja järkevästi (bändi on julkaissut mm. levyt nimeltä Quiet Riot, Quiet Riot II, QR III, QR sekä Quiet Riot 10).
Soittanut Sweden Rock -festivaalilla: KYLLÄ (2007)
Soittanut Rockingham-festivaalilla: EI
Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ (yksi albumi)
Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana: 1/5
Elintoimintojen ylläpitoaste: 72 %
#1 (jaettu) Great White
Mikä: Vuonna 1981 tähän nimeen päätynyt tunkkainen ja turpea hardrock-bändi, jonka ytimen muodostivat kitaristi Mark Kendall ja laulaja Jack Russell. Vuonna 1987 bändi julkaisi ensimmäisen hittilevynsä Once Bitten… ja sitä seurasi vuonna 1989 …Twice Shy. 1980- ja 1990-lukujen vaihde Headbanger’s Balleineen ja heavy-lehtineen oli Great Whiten kulta-aikaa, mutta kuten niin moni muukin aikansa hiuspehko-rockari, Great Whitekin koki nöyryyttävän alamäen 1990-luvun aikana. Orkesteri sinnitteli vuoteen 2000.
Mistä muistetaan: 1980-luvun lopun MTV:lle kiusallisen ihottuman lailla pesiintyneestä Ian Hunter -coverista Once Bitten Twice Shy.
Mitä sitten: Uudella vuosituhannella Great White on saanut huomiota lähinnä vuoden 2003 Rhode Islandin traagisen yökerhotulipalon takia. Tulipalossa kuoli 100 ihmistä, mukaan lukien bändin kitaristi Ty Longley. Sittemmin Great White on viettänyt aikaa lakituvassa ja päätynyt jatkamaan elämää kahtena eri versiona (Great White ja Jack Russell’s Great White) lisenssointisopimuksen seurauksena. Seuraavaksi ehkä franchising-liiketoimintaan?
Mitä nyt: Great White on julkaissut 2000-luvulla neljä levyä. Jack Russell’s Great White julkaisi debyyttilevynsä vuonna 2017. Molemmat versiot konsertoivat, tekevät kulta-aikojen biiseistään akustisia versioita tai rahastavat jollain muulla tavalla ja kiertävät festareita, joiden pääesiintyjä on esimerkiksi Mick Jones (of Foreigner). Wikipediassa on erillinen List of Great White Members -sivu!
Soittanut Rockingham-festivaalilla: KYLLÄ
Soittanut Sweden Rock -festivaaleilla: EI
Julkaisu tai julkaisuja Frontiers Recordsilla: KYLLÄ
Alkuperäisiä tai kultakauden jäseniä mukana:1/5
