“Tähän aikaan ja tilaan tuotuna ja varustettuna kaikilla näillä viittauksilla häntä edeltäneisiin rodullistetun Amerikan sankareihin King Kunta kasvaa rapin renessanssineroudeksi. Se on kannanotto omaan aikaansa ja loputtomalta uusinnalta tuntuvaan sosiaaliseen kamppailuun.”
Ei riitä, että on kaikkia muita parempi. Kuninkaan pitää myös johtaa.
”From a peasant to a prince to a motherfuckin’ king!”
Ehkä kerran vuosikymmenessä jostain putkahtaa artisti, jonka alkutaipaleen suurikin menestys tuntuu lähinnä maistiaiselta siitä, mitä on tulossa. Alla on jo ”ihan helvetin hyvä levy”, mutta se ei ole se mestariteos, johon kaikki artistin tekemisessä tuntuu viittaavan.
Kendrick Lamarin kohdalla tämä asetelma oli ilmeinen, mutta jopa kaikkein tylsämielisimpien musiikkijournalistien puhe toisen levyn paineista tai haastavauudesta olisi ollut pöljää, koska oli ilmeistä, että jotain vielä isompaa on tulossa.
Kendrick Lamar on sellainen artisti, joita tulee vain kerran vuosikymmenessä, siksi hän tekee kaiken moniulotteisemmin, kuin miltä ensin näyttää. Hän esimerkiksi ottaa afroamerikkalaisen sankariperimän – oli kyse sitten fiktiosta tai todellisuudesta – ja asettaa itsensä sen tuoreimmaksi lipunkantajaksi, mutta tekee sen toisiinsa kietoutuvin viittauksin. Hän on Alex Haleyn Juuret-romaanin (Roots: The Saga of an American Family, 1976) kapinoiva orja Kunta Kinte, paitsi että hänen jalkojaan ei kukaan pääse katkomaan.
”Bitch where you when I was walkin?
Now I run the game got the whole world talkin’, King Kunta”
Hän on James Brown ja Michael Jackson, ainakin samplen tai kahden verran, mutta kun hän lainaa, hän ei vain palauta, vaan iskee lujempaa kuin Rocky-elokuvien Apollo Creed:
”Life ain’t shit but a fat vagina
Screamin’ “Annie are you ok? Annie are you ok?”
Limo tinted with the gold plates”
Pintapuolisesti kyse on siis suvereniteetin ja valtaannousun julistuksesta, tai isosta keskisormesta kilpailijoille ja vihaajille, mutta paljon kiinnostavampaa on se, millaisessa ajankohdassa Kendrick Lamar päätti tämän julistuksen tehdä. To Pimp a Butterfly levytettiin. Black Lives Matter-kansalaisliike poliisiväkivaltaa ja Yhdysvaltojen rodullistettujen väkivaltaista kohtelua vastaan oli voimakkaimmillaan. Lamarin mestariteoksen lisäksi esimerkiksi D’Angelo oli tehnyt kriitikot polvilleen laittaneen paluulevyn, jolla lähes kaikki tuntui huutavan afroamerikkalaisen yhteisön tuskaa, joka kumpuaa sorron ja rasismin pysyvyydestä.
Tähän aikaan ja tilaan tuotuna ja varustettuna kaikilla näillä viittauksilla häntä edeltäneisiin rodullistetun Amerikan sankareihin King Kunta kasvaa rapin renessanssineroudeksi. Se on kannanotto omaan aikaansa ja loputtomalta uusinnalta tuntuvaan sosiaaliseen kamppailuun. Se on oman genrensä sisäisen kukkoiluperinteen priimasuoritus ja samalla kumarrus tekijänsä juurille niin länsirannikkorapin kuin pitemmän aikajänteen osalta. Ja se on täynnä vuosisatojen ruokkimaa kiukkua, joka välittyy ylpeytenä omasta alueesta ja perinteistä.
Viimeistään siinä kohtaa, kun kappaleen musiikki katkeaa ja kuuluu laukaus, Lamar tuntuu huutavan: ”Herätkää saatana! Rapilla on uusi kuningas, joka aikoo puhua teille isommistakin asioista kuin siitä, että olen kaikkia teitä muita paskiaisia parempi”.
Suotta, sillä jokainen kuulija on jo hereillä, valmis kuuntelemaan ja kantamaan kruunun Comptoniin.
