“Kanye Westin tempaukset ovat maalanneet kuvaa vuoroin narsistisesta sikailijasta, vuoroin häilyvästä kontrollifriikistä.”
Minimalistinen Runaway-spektaakkeli huipentaa hämmentävän ja häikäisevän barokkiveistospuiston sekä traagisen saippuaoopperan nimeltä Kanye West.
2000-luvun popin dream teamin kapteeniksi ehdolla oleva Kanye West on helppo laskea osaksi sitä ikiaikaista myyttisten miestaiteilijanerojen joukkoa, jonka meininki näyttäytyy vähintäänkin epäilyttävänä, mutta jonka taiteelliset ansiot säihkyvät siellä jossain, kultareunaisten pilvien yläpuolella.
Ehkä siksi The Life of Pablo tuntuikin niin osuvalta nimeltä räppäri-tuottajan edellislevylle.
Westin tempaukset ovat maalanneet kuvaa vuoroin narsistisesta sikailijasta, vuoroin häilyvästä kontrollifriikistä. Melkoisen sakea liemi syntyy tunnetusti siitä, kun epävakaata räpiköintiä ja paikoittaista matalalentoa säestää julkisuuden kiroilla sekä herkkyyteen ja perfektionismiin taipuvalla taiteilijaluonteella. Kaikkivoipaisuuskuvitelmista puhumattakaan.
Kanye-show on ollut, näkökulmasta riippuen, viihdyttävää tai surkuhupaisaa seurattavaa. Toisaalta Westin koko tähänastinen häikäisevä musiikkiura on hakenut vertaistaan – olkoonkin, että se on kärsinyt aivan viime vuosina lievästä himmenemisestä.
Kappaletasolla Westin uran kulminaatiopisteeksi on helppo nostaa kaikista huippubiiseistä huolimatta vuoden 2010 Runaway-single.
Päättyvän vuosikymmenen todennäköisesti parhaaksi popalbumiksi jäävän My Beautiful Dark Twisted Fantasyn loppupuolen magnum opus soi tummasävyisenä oodina elämän ja etenkin sen romanssien karvaille vastoinkäymisille ja masentavalle sekoiluille.
Pateettisen veistoksellinen teos tiivistää Westin rakkauden barokkimaisen ylitsevuotavaan spektaakkeliin sekä päinvastaisen ultraviileään ja avantgardistiseen minimalismiin. Koko näytös esitetään veronalaisen oopperan sijaan popin kuninkuusluokassa, vuolaassa valtavirrassa.
Nostan esiin kaksi olennaista Runaway-hetkeä.
Lokakuussa 2010 kappale sai ensiesityksensä MTV:n VMA-gaalassa, siis samassa tapahtumassa, jossa West hämmensi vuotta aiemmin Taylor Swiftin kiitospuheen aikana. Imma let you finish, but!
Punaiseen pukuun ja korupaljouteen koristautunut Kanye naputtaa esityksen alussa antiikkihenkisen miniatyyripylvään päällä valkoista sähköpianoaan – yhtä säveltä toistavaa ikonista Runaway-introa.
https://vimeo.com/14961446
Intro on naurettavan yksinkertainen, mutta kaikki loksahtaa kohdalleen väkivaltaisen bassovoittoisen ”look at ya, look at ya” -moukaroinnin räjäyttäessä luulot pois ja tunnelman suoraan kliimaksiin, nollasta sataan.
West esitti kappaleen gaalassa, kuinkas muuten, balettitanssijat seuranaan.
Vastaavien seksiobjektimaisten ballerinojen ympäröimänä West esiintyi myös My Beautiful Dark Twisted Fantasy -albumin huikeassa promoelokuvassa.
Sulat, pakeneminen, taivaankappaleet, saaliseläimet, baletti.
Kanye on kuin elokuvan alussa taivaalta syöksyvä tulipallo (jota hän itse pakenee), korkealle kohoava mutta alas romahtava (vai ammuttu?) Ikaros – ehkä elokuvan alun metsäkohtauksessa vauhkoontunen eläimen tavoin pakeneva ja väärinymmärretty uhri, jonka täytetty pää roikkuu myöhemmin paistilihojen yllä rakkauden ruokasalin seinällä.
”Baby, I got a plan
Run away fast as you can”
Albumin kannessa on tunnetusti maalaus viinilasia kohottavasta ballerinasta.
”Let’s have a toast for the douche bags
Let’s have a toast for the assholes”
Alkuperäisessä sensuroimattomassa kuvassa virnuileva alaston tumma hahmo, kenties West itse, röhnöttää viinipullo kourassaan. Hänen päällään irvistää vaalea, petomaisesti isotissinen ja siivekäs nainen, jota on verrattu Feeniksiin.
”Twenty four seven, three sixty five
Pussy stays on my mind”
Yliseksuaalisen haista vittu -mentaliteetin alta paljastuu kuitenkin pettymystä, häpeää, kaipuuta ja tragediaa, jotka luovat pohjavireen koko My Beautiful Dark Twisted Fantasy -albumille.
*
Flow-festivaali 2011 Suvilahdessa, vajaa vuosi VMA-gaalasta.
Elokuun hämärässä yössä popmaailman sen hetken suurin tähti laulaa naurettavan pitkäksi paisuvaa Runawayta kyynelten valuessa vuolaana mestarin kasvoilla.
Helsingin Suvilahdessa. Yleisön edessä. Ikimuistoinen mitä vittua -momentti.
Kanyen saaminen mestariteoksensa jälkeen Helsinkiin tuntui ihmeeltä jo itsessään.
Se, että supertähti purkaa traumojaan suomalaisyleisön edessä kuin terapeutin vastaanotolla ja räpistelee jälleen kohti korkeuksia – nyt Ramirentin vuokranosturin avulla – ihan tuossa noin, pureutuu kotimaisen pophistoriaan yhtä olennaisesti kuin Jimi Hendrixin esiintyminen Kulttuuritalolla tai Paul Ankan vierailu Linnanmäellä.
