“Ruth Radeletin kaikesta maailman loasta puhdas laulu varoittaa meitä nostalgian ansoista, jatkuvasta muutoksesta ja menneistä hämäristä tuttavuuksista.”
Erään tv-sarjan ja erään kappaleen ystävyydestä.
”Shadow, take me down with you
For the last time, for the last time”
Kulttuurin objektit kiinnittyvät toisiinsa joskus niin, että niitä on mahdoton erottaa toisistaan. En ole pystynyt kuuntelemaan Shadow’ta enää pelkkänä biisinä sen jälkeen, kun Chromatics esitti sen playbackina Twin Peaksin paluukauden (2017) toisessa jaksossa.
Sopivampaa bändiä ei sarjaan olisi voinut kuvitella. Chromatics oli hahmotellut hämyistä kasarisoundtracktunnelmaa jo ensimmäisellä synapopalbumillaan Night Drive (2007), kymmenen vuotta ennen Stranger Things -tv-sarjaa. Tuntuu siltä kuin heidät olisi kryogeenisesti jäädytetty näytteinä vaihtoehtoisesta 1980-luvusta neonvalaistuissa säiliöissä heti sen jälkeen, kun Twin Peaksin ensimmäinen kausi oli esitetty.
Chromaticsin läsnäolo meni kuitenkin pintaestetiikkaa syvemmälle. Heitä nähtiin Twin Peaksin Roadhouse-baarin lavalla kaikista siellä esiintyneistä muusikoista eniten. David Lynch rinnasti heidät jo alusta asti Roadhousen dream pop -vakilaulajaan, jostain alitajuntansa reunalta laulavaan Julee Cruiseen. (Cruisen musiikki vaikutti aikoinaan niin ainutlaatuiselta, että rinnastus tuntuu suurelta kehulta.)
Kun päädymme Twin Peaksin kahden ensimmäisen paluujakson loppuun ja samalla taas Roadhousen lavalle, kaiken mysteerin, painostavuuden ja distraktioiden jälkeen, näemme Chromaticsin esittämässä Shadow’ta.
Riippuen katsojan suhteesta sarjaan kyseinen hetki voi tuntua sekä kotiinpaluulta että tuplarakastumiselta: rakkaudelta sekä uuteen Twin Peaksiin että The Chromaticsiin. Ja kun Julee Cruise myöhemmin viimein päätyy Roadhousen lavalle, The Chromatics on ainoa taustabändi, jota hänelle voi kuvitella. Ja joka hänen taustallaan nähdäänkin.
Shadow oli jo vuonna 2015 erityisen hieno esimerkki Chromaticsin raukeasta melankoliasta. Kunnon syntikoiden kimalletta ja säröjä sekä sulava harmonisoitu synaliidi, kuin orkesterin patinoitunein sooloviulu. Maltillisesti kehittyvä sanoitus menneisyyteen yltävistä varjoista, jonka ainoa säkeistömäinen sanaryöppy saapuu puolivälin jälkeen. Keskellä Ruth Radeletin kaikesta maailman loasta puhdas laulu, joka miltei varoittaa meitä nostalgian ansoista, jatkuvasta muutoksesta ja menneistä hämäristä tuttavuuksista. Kuten Twin Peaks itsekin.
”And now you’re just a stranger’s dream
I took your picture from the frame
And now you’re nothing like you seem”
Radeletin laulaessa häntä houkuttavasta synkästä varjosta on vaikea olla ajattelematta Twin Peaksin väkivaltaista ydintä kaikkien kerronnallisten koukkujen takana. Sitä maailmaa, jossa varjoja ja peilikuvia mukanaan kantavat miehet tekevät nuorille naisille äärimmäisen julmia tekoja.
”Shadow, take me down with you
for the last time, for the last time”
Mutta kuten Twin Peaksin edessä, on Shadow’nkin edessä nöyrryttävä ja vaiettava. Koska The Chromatics kaapattiin mukaan Twin Peaksin laajenevaan maailmaan, tuntuu siltä, ettei mitään heihin liittyvää pysty enää varmuudella selittämään.
