Suede: Brett Anderson, Simon Gilbert, Richard Oakes, Mat Osman ja Neil Codling.
Olin etukäteen suunnitellut kirjoittavani Trashista aivan erilaisen tekstin. Muistissani se oli täydellisen toukokuun päivän täydellinen soundtrack: musiikkia sille ensimmäiselle lämpimälle viikonlopulle, kun katupöly ja tyttöjen vähenevät vaatteet huumaavat, takin voi lopultakin jättää kotiin ja virvokkeensa nauttia puistossa. Kuvana klisee, mutta käytännössä elämän tähtihetkiä, ajattelin – ja niin on Trashkin ilmeinen, populistinen, helppo mutta vastustamattoman ihana musiikkiesitys, ajattelin.
Sitten katsoin vuosien tauon jälkeen biisin videon, josta en muistanut paljon muuta kuin Brett Andersonin heiluttamassa persettään ja hakkaamassa tamburiinia – hyvät bileet siis. Vaan ei se mennytkään ihan niin. Näissä bileissä tunnistamattomaksi meikatut postmodernit hahmot välttelevät toistensa katsetta, ja tamburiinia rusikoivan Andersonin hymytön ilme jää tutkimattomaksi. Tunnelma on kokonaisvaltaisen vieraantunut. Biisissäkin tuntui yhtäkkiä olevan haikeaa mollisävyä, jota en ollut aiemmin siinä kuullut.
Olin valmistautunut kirjoittamaan näin: Suede teki Trashin uransa aallonpohjalla, ostavan yleisön ja kitaristineronsa hylkäämänä, hetkellä jolloin juuri kukaan ei uskonut yhtyeen tulevaisuuteen. Biisin voitonriemuinen, uhmakas tunnelma edustaakin keskisormennäyttöä epäilijöille ja brittipopin banaaliksi kaljanjuontifestariksi latistaneille bändeille, Oasikselle ja sen masentaville seuraajille. Trash on täydellistä draamankaarta noudatteleva vaikeuksien kautta voittoon -anthem, itsensä toteuttanut haave uudesta noususuhdanteesta.
Mutta ei sekään ollut näin. Luin brittipop-raamatustani, John Harrisin The Last Partysta, biisin ja sen Coming Up -emoalbumin tekoa koskevan pätkän. Vaikka Suede olikin kaupallisessa limbossa, Trash vaikuttaa lähinnä tarkkaan harkitulta siirrolta tilanteen korjaamiseksi. Brett Anderson tarvitsi hitin ja kirjoitti sellaisen. Lisäksi hän eli noihin aikoihin sosiaalisen elämänsä kulta-aikaa: loputtomia bileitä, trendikkäitä nuoria ihmisiä ympärillä, nostetta tuovia päihteitä heroiinin sijaan. Coming Upin haastatteluissakin hän dissasi aikalaisiaan lähes gallaghermaisin ottein.
Mitä tästä nyt sitten pitäisi ajatella? Yhtäkkiä Trash ei enää tunnukaan taustamusiikilta kuuman asfaltin tuoksulle. Tiedättehän sen leffakohtauksen, jossa päähenkilö levittää kätensä ja juoksee katua alas edessä odottavaan elämän parhaaseen aikaan?
Jos se olikin naiivia toiveunta? Jos niissä uuden opiskelupaikan maailman parhaissa bileissä onkin tupa täynnä toistensa jokaista liikettä kyttääviä cooliuden vahtimestareita, jotka tekevät peliliikkeensä täydellisen työharjoittelupaikan saamiseksi jo syyslukukauden loppuun mennessä?
Jos todellinen vilpittömyys onkin mahdotonta poplaulajalle, joka oli jo kolme vuotta aikaisemmin hetken kuumin uusi nimi?
Naurettavan tarttuvana liitelevä, rullaava ja jytäävä Trash on tietysti silti esimerkillisen kova biisi. Siinä ei ole ylimääräistä läskiä sen enempää kuin Brett Andersonin poskipäissä. Sen opportunistiset iskulauseet kuulostavat liian hyviltä, että niitä kannattaisi ajatella.
Vaikea silti sanoa, onko se Sueden mestarikauden päätös vai ensimmäisiä rappion merkkejä.
BONUS!
Totuuden toinen puoli: vuoden 1996 Suede pystyi parhaaseen suoritukseensa, kun hittipaineista päästettiin hetkeksi irti ja vajottiin yhtyeen alkukaudelle tyypilliseen yltiöromanttiseen maailman raunioiden melankoliaan. Todistetta ei tarvitse hakea Trash-singlen ja kenties yhtyeen koko uran parasta b-puolta kauempaa.
