Lush – kello kahdestatoista myötäpäivään Chris, Phil, Emma ja Miki
Camden noin vuonna 1995: lauantai-ilta trendikkäässä juottolassa. Itseään täynnä olevat tukka hyvin -brittipopjätkät kiskovat Stellaa ja brändivodkaa ja vessan puolella arvattavasti viivojakin. Sitten on aika tsekata paikan mod-prinsessat. Iskutyyli on suoraviivainen, ylivertaisia maailmanvalloittajia ja Cool Britannian suurlähettiläitähän tässä ollaan. Puolet jätkistä soittaa juuri major-diilin saaneessa bändissä (omien sanojensa mukaan), toinen puoli senttailee NME:iin tai Melody Makeriin (omien sanojensa mukaan).
Tällaiseen ympäristöön kuvittelen Lushin kolmannelta, viimeiseltä ja parhaalta Lovelife-albumilta julkaistun nerokkaan Ladykillers-singlen sijoittuvan. Yhtyeen feminiini keulakaksikko Miki Berenyi ja Emma Anderson on biisin sapekkuudesta päätellen ollut lukuisien pelimies-rutiinilla vedettyjen lähentymisyritysten kohteena. Osittain brittipop-zeitgeist taitaa kyllä tulla omasta mielikuvituksestani, sillä vaikka kappale paikannetaankin aluksi sinne Camdenin lauantai-iltaan, yksi siinä kuvatuista uroista on pitkätukkainen profeministimies – ei kuulosta ihan Damon Albarnilta.
Lush ei ollutkaan varsinainen brittipopbändi. Itse asiassa se luokiteltiin uransa alkuvaiheissa shoegazingiksi, eikä levyttäminen 4AD:lle tuota stigmaa ainakaan helpottanut. Vuonna 1992 esikoislevynsä julkaissut yhtye alkoi kuitenkin olla viimeisiä edes hetkellisesti kenkiintuijottelun trendikelkkaan päässeitä, ja pian sen oli keksittävä jotain muuta. Välivaiheen levyksi kokemani Splitin jälkeen ilmestyi Lovelife – melodinen, terävä ja erinomaisella asenteella kruunattu albumillinen ihmissuhdebiisejä.
Huipputarttuva, tehokkaan kitaramelodian kuljettama Ladykillers ei turhia konstaile. Se kertoo kolmesta eri tavoin rasittavasta miehentekeleestä, joita kaikkia yhdistää se, etteivät he ole niinkään kiinnostuneita tapaamistaan naisista kuin oman erinomaisuutensa peilaamisesta näiden kautta. Biisin kuittailu on terävää:
“When he’s nice to me
he’s just nice to himself
And he’s watching his reflection
I’m a five foot mirror for adoring himself
Here’s seven years bad luck”
Miki Berenyin kertojahahmo ei jaksaisi kuunnella moista paskanjauhantaa, vaikka seksi kiinnostaisikin. Miehistä taas ei tunnu olevan kuin puhumaan siitä.
Biisin sanoma onkin, että kannattaisi kohdata toiset ihmiset aidosti sen sijaan, että käyttää näitä vain oman kilpensä kiillottamiseen. Satunnainen seksikin voi olla kommunikaatiota ja inhimillinen kontakti, jos siihen antaa jotain itsestään. Läpinäkyvä imagonrakennus ei ole kiinnostavaa.
Aihe on ajaton, mutta kenties brittipopin kokaiinihuuman huipulla erityisen polttava.
Cool Britannia ei halunnut kohdata totuutta itsestään. Vaikka Lovelife menestyikin kohtalaisesti, todelliseen poptähteyteen sen piikikkäät kappaleet eivät Lushia nostaneet. Synkempi loppuluku yhtyeen tarinalle kirjoitettiin syksyllä 1996, kun rumpali Chris Acland hirttäytyi vanhempiensa kotona. Siitä Lush ei toipunut. Miki Berenyi on sittemmin työskennellyt aikakauslehtimaailmassa, Emma Anderson muun muassa musiikkialan PR-tehtävissä.
