The Chemical Brothers vasemmalta oikealle: George, Tom, Paul, Ringo, Ed ja John.
Setting Sunin julkaisun jälkeen Noel Gallagher totesi haastattelussa, että on tilastollisesti mahdotonta tehdä samaa popkappaletta kahdesti.
Samaan aikaan lakimiehillä oli kova työ selvittää, sisälsikö Setting Sun luvattoman Beatles-lainan. Tom Rowlands ja Ed Simons ilmoittivat vain, etteivät he koskaan olleet tietoisesti sämplänneet yhtyeen katalogia.
Esseessään Tomorrow Never Knows: the contribution of George Martin and his production team to the Beatles’ new sound Kari McDonald ja Sarah Hudson Kaufman puolestaan toteavat, että Tomorrow Never Knows ja Setting Sun ovat rakenteeltaan identtisiä. He tunnistavat niistä lisäksi yhdeksän erilaista trooppia, jotka esiintyvät molemmilla raidoilla lähes yksi yhteen osuvassa järjestyksessä: lokkeja, sitareja, vuorottelevia ADT- ja Leslie-kaikuja, honky-tonk-pianoa ja ksylofoneja…
Paljas korvakinhan sen kuulee. Setting Sun on klooni. Todella onnistunut sellainen.
Samalla unohdetaan, että ilmeisistä yhtäläisyyksistään huolimatta Tomorrow Never Knows ja Setting Sun ovat täysin eri moodeihin sijoittuvia kuvauksia. Ensimmäinen oli kappale siitä, miltä oma kuolema tuntuu. Jälkimmäinen on elävä, värisevä, lihallinen transsi. Siinä pauhaavan purgatorisuuden jälkeen ihminen voi toki tuntea saapuneensa kuolleiden valtakuntaan, mutta (jo Dig Your Own Holen albumikontekstistakin johtuen) kyseessä on vain välietappi: ehkäpä sarja jälleensyntymiä ja chakrojen räjähtäviä avautumisia.
Setting Sun sisältää yhden ehdottomista lempihetkistäni popmusiikissa. Kun puolivälin tienoilla kuullaan laskevaa Shepardin asteikkoa muistuttava psytrance-narina ja kappale pirstoutuu sirpaleiksi kuin omat kasvosi peilissä vain morffaten uudeksi, entistä käsittämättömämmäksi kuvaksi, muistan miksi edelleen kuuntelen musiikkia: joskus ääni voi lakata olemasta pelkkää ääntä ja muuttua fyysiseksi elämykseksi.
Bonus!
Chemical Brothers ja big beat paljastivat rave-kulttuurin ja psykedeelisen konemusiikin syvät kerrostumat valtavirralle. Populaarin genren vertaaminen vaikkapa pienten piirien parissa hiljalleen nousseeseen psytranceen on pakotettua, mutta ilmiöissä oli päällekkäisyyksiäkin. Psykedeeliset rockelementit juurruttivat itsensä nopeasti myös tranceen, joskin paljon härskimpinä. Doofin Let’s Turn On näytteenä siitä, että vuonna 1996 oli mahdollista tehdä musiikkia Chemical Brothersiakin isompi vaihde silmässä.
