“The Age of Adz ei ole helppoa sulateltavaa. Se on 75 minuuttia täynnä ihmeellisiä, keksittyjä ääniä, suuruudenhulluja visioita sekä syvää kaipuuta, rakkauden menettämistä ja maailmantuskaa.”
Jos haluaa tehdä hyvää, parempi tehdä se ilolla, sanoo Sufjan meille evankeliumissaan.
”You said something like, ’All you want is all the world for yourself’
But all I want is the perfect love, though I know it’s small, I want love for us all”
Tämä on niin vaikeaa.
Kaksikymmentäviisi ja puoli minuuttia. Viisi osaa. Mihin tarttua?
Sufjan Stevensin Impossible Soul on yksi elämäni tärkeimmistä kappaleista. Se on kulkenut mukanani yli seitsemän vuotta, kantaen surun ja introspektion hetkiä ja hätistänyt ne sitten pois ilon purkauksellaan.
Se on ollut mukanani sydänsuruissa, mökkireissuissa, tuskaisessa vatsataudissa Primavera Sound -festivaalin auditoriossa Barcelonassa, koti-ikävässä, baari-illoissa, ystävyydessä, rakkaudessa, ystävyyden ja rakkauden menettämisessä ja uusien ihmissuhteiden synnyssä.
”Have you failed to feel delight? ”
Tämän vuosikymmenen alussa The Age of Adz -albumi räjäytti Sufjanin – tuntuu tönköltä kutsua häntä sukunimellään, koska Sufjan on niin paljon läheisempi, tuttavallisempi, onhan hän vuodattanut itsestään lauluissaan meille niin paljon että hän tuntuu jopa läheiseltä; jokainen pop-musiikin ystävä tietää, ketä tarkoitetaan kun sanotaan Sufjan; ellei jopa Suffe, Suffeli – menneisyyden maailman kauneimman kahvilafolkin keisarina ja lähetti hänet vähintään Marsiin, ellei kokonaan toiseen ulottuvuuteen.
Carrie & Lowell palautti hänet takaisin vaaleiden puupintojen keskelle, surumielisenä espressokoneen viereen laulamaan vanhemmistaan. Sekin on ollut äärimmäisen ihanaa kuunneltavaa – mutta sillä ei ole merkitystä.
Myönnetään, The Age of Adz ei ole helppoa sulateltavaa. Se on 75 minuuttia täynnä ihmeellisiä, keksittyjä ääniä, suuruudenhulluja visioita sekä syvää kaipuuta, rakkauden menettämistä ja maailmantuskaa. Levyn kestosta kolmasosan vie sen viimeinen kappale, joka on käytännössä popsinfonia. Sen yksi osanen on täynnä autotunea, jonka ääni ainakin vielä levyn ilmestymisen aikaan haastoi useimmat kuulijat.
Mutta samalla se on Sufjanin uran omintakeisin, paatoksellisin, jyhkein ja lopulta kaiken tunnemyrskyn jälkeen kaunein monumentti. Se on lopulta ilosanomaa, se on evankeliumi, sen kaari on puhtaan aristoteelinen, ja sen ratkaisuun johtava käännekohta on puhtaan ilon täytteisin neljään lasku Hey Ya!n tällä puolen. Ja silloin voivat juhlat alkaa.
”Do you wanna dance?”
Koska lopulta yhtään mitään on turha ottaa täysin haudanvakavasti, niinhän?
Ei varsinkaan itseään; jokainen on joskus itsekäs, turhantärkeä, sokea omille etuoikeuksilleen, nautinnonhaluinen urpo. Me kaikki haluamme nautintoa, ja tuskin tahdomme muille kipuakaan. Joskus niin vain käy, aina sitä ei tajua, mutta lopulta tarvitsemme kuitenkin toisiamme ja toistemme armoa.
Elämä jatkuu, kukaan ei kuollut, kaikki on lopulta aivan mainiosti ja vitsit, mikä sekasotku meidän piti tästä kaikesta draamasta tehdäkään – elämä on pitkä ja pitää tehdä vain niin kuin hyvä tulee.
Pitää tehdä niin kuin hyvä tulee. Niin äitini aina minulle on sanonut ja niin haluaa Sufjankin sanoa.
Ja jos haluaa tehdä hyvää, parempi tehdä se ilolla. Se ei ole niin mahdotonta.
”Boy, we can do much more together
It’s not so impossible”
