Levyjoulukalenterissa nuorgamilaiset suosittelevat kolmea vuoden 2012 levyä sekä halunsa mukaan yhtä kuluneena ilmestynyttä kokoelmaa, ep:tä tai reissueta. Vuorossa Iida Sofia Hirvonen.
Grimes: Visions
Ihmiset ovat kovasti syytelleet Grimesia tekotaiteellisuudesta ja pinnallisuudesta. Tuntuu masentavalta, että häntä pidetään epäaitona Tumblr-tyttönä vain siksi, että hän vaihtaa usein hiustyyliä, pukeutuu eksentrisesti tai antaa harkittuja haastatteluvastauksia. Olen kuunnellut Visionsia vuoden levyistä varmasti eniten, joten se oli helppo sijoittaa ykköseksi. Oblivion on hauska bilebiisi, joka kertoo siitä, kuinka seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutunutta naista pelottaa kulkea öisin yksin ulkona. Mitä muuta tällaisen hitin tekeminen osoittaisi kuin rohkeutta?
Mac DeMarco: 2
Mac DeMarco leikkii olevansa oman elämänsä Jonathan Richman tai Stephen Malkmus tai joku ysäriteinileffan hyypiö. Kukaan ei kuitenkaan syytä häntä teennäisyydestä samalla tapaa kuin Grimesia, koska hän on harvahampainen mies. 2 on täynnä unisia oodeja sohvallamakaamiselle, tytöille ja halvalle tupakalle. Se nousi Kurt Vilen viimevuotisen albumin tavoin kuin puun takaa vuoden laiskottelusuosikiksi. Tosin DeMarco kirjoittaa parempia biisejä kuin Kurt. Toivon, että hänelle tarjoilaan ilmaisia savukkeita. Onhan hän kuvannut Viceroy-merkille ilmaisen mainoksen.
Tame Impala: Lonerism
Lonerism vaikutti aluksi ärsyttävältä, koska sen kansi näyttää jollakin instamaticilla kuvatulta. Pelotti, että levy sisältäisi liiankin tasaista ja salonkikelpoista Mojo-ihmisten musaa, josta on hilotettu kaikki särmä pois. Helteiseltä hifiprogelta Lonerism kuulostaakin, mutta silti upealta, kuin johonkin taikapataan pudonneelta. Ei Tame Impalaa voi verrata Pink Floydiin tai King Crimsoniin, mutta kuka nyt uusia dinosauruksia kaipaisi? 2000-luvulla on aivan turha yrittääkään väsätä ”klassikkoa” tai definitiivisiä classic rock-eepoksia.
BONUS: Dean Blunt: The Narcissist II
Dean Bluntin & Inga Copelandin Black Is Beautiful olisi voinut ihan hyvin päätyä ylläolevalle kolmen levyn listalle. Harva musiikki kuulostaa tänä päivänä tuoreelta, ja on vaikea määritellä, mikä tekee Dean Bluntin hajoilevasta dubhuurusta niin uuden ja koukuttavan kuuloista. Se pitää vain kuunnella!