Robert Smith väläyttää maanantai-ilmettään.
Kertomusten mukaan Robert Smith kärsi Friday I’m in Loven kirjoittamisen aikaan sielua repivästä vainoharhaisuudesta. Hän oli varma siitä, että oli varastanut kappaleen sointukierron jostakin, mutta ei keksinyt mistä. Arvoituksen ratkaistaakseen hän soitti kappaleen miltei jokaiselle tuntemalleen ihmiselle. Kukaan ei kuitenkaan tunnistanut biisiä mistään, joten se pääsi Wish-levylle.
Robert Smithin plagiaattipelot eivät hämmästytä, sillä Friday I’m in Love kuulostaa The Curen muiden kevythittien tavoin vastustamattoman tutulta jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. Yhtye toisintaa kappaleessa Just Like Heaveniltä ja Boys Don’t Crylta tuttua vilpittömän pophitin kaavaa, mutta kuulijalle on selvää, että tässä soittaa jo vuosikausia huumeilla ja riidoilla itseään korventanut yhtye, joka ei ole viettänyt ihania hetkiä vuosikausiin.
Friday I’m in Loven euforisuus tuntuukin väkinäiseltä ja rasittavalta. Mutta väliäkö sillä, koska kappaleesta muodostui yksi The Curen suurimmista hiteistä. Sen lastenlorumaisissa lyriikoissa riittää samaistumispintaa jokaiselle, ja sen kehää kiertävä melodia ei unohdu koskaan. Se on kuin luotu soitettavaksi radion iltapäiväohjelmassa tai baarissa illan ensimmäisinä tunteina.
Friday I’m in Lovea kuunnellessa ja Fok it -sarjakuvaa lukiessa voi koko kansa huokailla, että arki on ollut pelkkää harmaata mössöä, mutta onneksi nyt koittaa perjantai ja pääsee diskoon ryyppäämään. Minulle tulee sen kuuntelemisesta yhtä nostattavan huono olo kuin suuren siiderimäärän juomisesta liian lyhyessä ajassa. Silti kun se alkaa soimaan diskossa, ajattelen, että “jee, Cure!” ja menen tanssilattialle heilumaan kuin pölvästi.
Tyhmä biisi!
