Matt McJunkins. James Iha. Billy Howerdel. Maynard James Keenan. Jeff Friedl.
Vaivaisen 14 vuoden julkaisutauon jälkeen ilmestyvä Eat the Elephant on ahkeraa paneutumista vaativa kokonaisuus.
Eat the Elephant on hämmästyttävän erilainen aiempiin A Perfect Circle -albumeihin verrattuna – ainakin pintaraapaisulta. Se on piano- ja lauluvetoinen; rumputyö on yksinkertaista ja elektronista otettakin tuntuu olevan paljon. Vaan tämä kaikki on enemmän tai vähemmän silmänlumetta, mitä ehkä voi tulkita kaksijakoisen kansikuvankin kautta.
Eat the Elephant vaikuttaa vahvasti studiotuotokselta ja on tässä mielessä varsin erilainen etenkin tiukasti alt-rockaavaan Mer De Noms -debyyttiin (2000) verraten. Sen jälkeen yhtye kyllä puhalsi ilmaisuunsa utua ja hämyä, mutta projektin keskeishahmon Billy Howerdelin kitara on silti aina ollut musiikillisesti keskiössä, olkoonkin että huomion vie Tool-laulaja Maynard Keenan.
APC ei suinkaan ole Keenanin taiteellista eklektisyyttä lävistävä sooloprojekti, vaikka Eat the Elephantia kuunnellessa voisi jopa niin arvella. Kappaleet tuntuvat suurelta osin säestävän laulua ja rakentuvan suullisen ilmaisun eri sävyjen tukena. Keenanin taidokas laulu on kieltämättä kantava elementti koko albumilla, ja mies pääseekin esittelemään koko repertuaariaan.
Painotus on harmonioin höystetyssä melodisessa tulkinnassa. Ärjyntää ja todella pehmeää herkistelyä onneksi on kontrastina. Laulu on erinomaista, mutta eikä ihan joka kohdassa voi välttyä keinotekoisuuden tunteelta laulua kuunnellessa.
Levyn dynaaminen kaari on osaltaan syypää hiukan hankalaan sisäistymiseen. Albumi alkaa ja loppuu Portisheadin mieleen tuovilla, triphopmaisin ottein raukeasti etenevillä kappaleilla. Tästä tulee samankaltainen mielikuva kuin kakkoslevystä Thirteenth Step (2003), jonka pitkät liplattelut valuttavat albumin ylle pitkän piimän verhon. Mutta, kuten Thirteenth Step, myös Eat the Elephant paljastuu sinnikkäällä kuuntelulla erinomaiseksi levyksi.
Tyylillisesti Eat the Elephant on varsin moniulotteinen, vaikkakin hiottu ja tarttuvanakin sopivan haastava vaihtoehtorockin keskilinja on selkeä. Metallisinta antia edustavat rivakka The Doomed ja jyrisevä Talk Talk. Nämäkään kappaleet eivät ole millään muotoa yksiulotteisia hevivetoja, vaan esimerkiksi The Doomed saa lisäpontta jylhistä vaskista ja hyvinkin seesteisistä, kellopelein helkkyvistä osioista.
Useammassakin kappaleessa on puolestaan dramaattista Depeche Mode -otetta, ja esimerkiksi The Contrarian kelpaisi hiukan kevyemmin kitaroin ihan täydestä Exciter-ajan Deppari-materiaalista. Osaltaan tämä mielleyhtymä tietenkin kytkeytyy levyn konemaisiksi prosessoituihin rumpusoundeihin sekä vahvoihin ja melankolisen suurieleisiin melodioihin.
Albumin kappaleista on kuitenkin hankala tehdä selkeää jaottelua, sillä biiseihin kuuluu oleellisesti äärimmäisen voimakas dynamiikka osien välillä. Tämä aaltoilu ja jaksottaisuus tuo alkuunsa erittäin hajanaisen kuvan kokonaisuudesta, mutta syvempi tarkastelu paljastaa taustalla olevan upean vision. Melodioiltaan ja tunnelmiltaan albumi on pääosin tummasävyinen: surumielinen ja äkäinen. Kokonaisuutta valottavat eteerisin sävelin kulkeva, helpohko pophelmi Disillusioned, kuulas Feathers ja duurivoittoisuudessaan hämmentävän positiivissävyinen So Long, and Thanks for all the Fish.
84 Eat the Elephant paljastuu loistavaksi albumiksi, joka itsetietoisesti vähät välittää kertakäyttöisestä biisikulttuurista. Se on albumi, ja nimenomaan ahkeraa paneutumista vaativa kokonaisuus. Vielä viiden kuuntelukerran jälkeen levy vaikutti olevan vain helvetillisen tylsää haahuilua, pimputtelua ja tekotaiteellista hoilottelua, mutta toistuva keskittynyt kuuntelu paljastaa, kuinka väärässä voikaan olla.
