Old Wave of American Rap Metal, ei New Wave of Finnish Funk Metal
Kaikki lienevät jossain vaiheessa elämäänsä nähneet amerikkalaisen elokuvan, jossa aikuinen ihminen palaa lapsuuden kotiinsa kiitospäivän illalliselle. Asiaan kuuluu, että pitkään pinnan alla kyteneet jännitteet purkautuvat ja paska osuu proverbiaaliseen tuulettimeen. Alkoholilla on osuutta asiaan.
Faith No Moren Midlife Crisisin kertoja on tällainen hahmo. Kiitospäivän illallisella keitti yli. Yksi verbaalinen piikki katkaisi kamelin selän ja nämä asiat sanottiin vihdoin ääneen. Tai ehkä ne sanotaan ääneen joka vuosi?
“Go on and wring my neck
Like when a rag gets wet
A little discipline
For my pet genius
My head is like lettuce
Go on dig your thumbs in
I cannot stop giving in
I’m thirty-something”
Illallispöydässä mykkänä monologia kuunteleva äiti tai isä on itsekeskeinen paskiainen, ihminen jonka mielestä lapsen olisi pitänyt kurottaa suurempiin urotekoihin, tulihan hän pitkästä nerojen sukulinjasta.
“Sense of security
Like pockets jingling
Midlife crisis
Suck ingenuity
Down through the family tree”
Ehkä kasvaessa lapselle tuli myös usein olo, että äiti tai isä oli kiinnostuneempi turvallisen kaukaisista ongelmista, joiden avulla sai ostettua puhtaan omantunnon verrattain vaatimattomalla, verovähennettävällä lahjoituksella. Tarvitsee vain soittaa 1-800-numeroon. Omalle lapselle ei sitten myötätuntoa riittänyt.
“You’re perfect, yes, it’s true
But without me you’re only you (you’re only you)
Your menstruating heart
It ain’t bleeding enough for two”
Mike Patton itse on sanonut, että kappale kertoo Madonnasta, mutta suhtaudun tähän lausuntoon epäilyllä.
Musiikillisesti kappale on täyttä rautaa. Se soi hardrockin ja popin välimaastossa. On helppo nähdä miten Jim Martinin ja bändin välit alkoivat Angel Dust -levyn myötä rakoilla, mutta minkä musiikin maailma menetti, sen jättiläiskurpitsat voittivat. Tällä biisillä, ja koko levyllä, miehen kitarat toimivat kuin häkä. Martinin rajoitteet ja tinkimätön asenne soittajana tekivät hyvää bändille. Martinia seuranneet kitaristit olivat kaikki täysin eri tasolla teknisesti, mutta Angel Dust jäi bändin huippuhetkeksi.
Levy on oma maailmansa. Sen omasta ajasta ei löydy vastaavaa. Tai mistään muustakaan. Raprock oli ja on ylivoimaisen vaikea laji, ja 99,99 prosenttia bändeistä teki sen tavalla jossa bändi ja solisti eivät koskaan oikeasti kohdanneet. Mike Patton oli laulajana ja taiteilijana omaa luokkaansa tällä kentällä, eikä ikinä aliarvioinut kuuntelijoidensa älykkyyttä. Jim Martin ei vinguttanut kitaraansa. Billy Gould ei “funkkaillut”. Mike Bordin soitti lähes aina yksinkertaisimman mahdollisen biitin, jossa ei koskaan tarvinnut arvuutella ykkösen paikkaa. Roddy Bottum soitti hienosti Pattonin kanssa samalla tontilla tulematta laulajan tielle. Ottaen huomioon kuinka paljon lauluraitoja Pattonilla usein oli, se ei ole voinut olla helppoa.
Giant Robot soitti Hultsfredin festivaaleilla vuonna 2000. festarien yhtenä pääesiintyjänä oli se toinen rapmetallin onnistuja Rage Against The Machine. Niityllinen ruotsalaisia hyppimässä tasajalkaa, huutamassa “FUCK YOU I WON’T DO WHAT YOU TELL ME”… Toiset kaksi olivat Petter, jonka muistan jossain vaiheessa huutaneen “jag attackerar som en doberman” ja Primal Scream, jossa soitti Kevin Shields, joka taidettiin taluttaa lavalle.
Ajaessamme pienellä pakulla läpi Ruotsin maaseudun jossa taukopaikkojen wc:t tuoksuivat sitruunalta, tuli pian selväksi, että vain yksi mukana olevista levyistä oli sellainen, jota kaikki varsin heterogeenisessä 7-hengen porukassamme jaksoivat kuunnella. Se oli Angel Dust. Kaikista reissuistamme se on ainoa jolla muistan minkään levyn soineen autostereoissa. Paitsi Serbiassa, jolloin ostimme huoltikselta läjän turbofolk-kasetteja. Unkarilaisen kuskimme mielestä olimme mielenvikaisia.
Angel Dust on ehdottomasti yksi skitsoimpia miljoonaluokan bändin julkaisemia teoksia.
