Partaa, ei partaa, partaa, ei partaa…
Klassisella tai taidemusiikilla on ollut pitkään aika vaikea suhde kevyen musiikin kanssa. Enää ei sinfonioissa tai pienemmissä teoksissa juuri kuulla katkelmia kansan huulilla ja päissä viihtyvistä päivän hiteistä tai suosituista kansanlauluista. Viimeistään toisen maailmansodan jälkeen, sarjallisen musiikin jonkinasteisen hegemonian laskeuduttua hiukan epäilyttävän hajun lailla klassisen musiikin maailman ylle, tiet erosivat.
Amerikkalaisten rahoittamista, Darmstadtin kaupungissa järjestetyistä kesäkursseista muodostui 1950-luvulla, hiukan karrikoiden, sarjallisuuden ja muiden avantgardististen sävellystyylien Bilderberg. Natsien kieltämän modernismin suosiminen oli kätevä tapa pestä natsivaikutteet Saksan musiikkikulttuurista, mutta Darmstadtin kaiku kuului läpi läntisen maailman. Kuuluu vieläkin, hyvässä ja pahassa, vaikka niin sanottu Darmstadtin koulu hajosi musiikillisiin erimielisyyksiin vuonna 1961.
Minimalismi syntyi samoihin aikoihin kapinana sarjallisuutta vastaan. Säveltäjät sävelsivät ja esittivät teoksiaan syrjässä akateemisen säveltämisen valtavirrasta ja ihailivat John Cagen ajatuksia ja musiikkia.
Klassisen musiikin tyyleistä juuri myöhäissyntyisellä minimalismilla on luontevin ja läheisin suhde pop-musiikkiin. Säveltäjien puolella musiikillinen ristiinpölytys on alusta lähtien ollut aktiivisinta ja sen vaikutus pop-musiikin kokeellisempaan laitaan on ollut valtava. Musiikillisia ja yksilöiden välisiä yhteyksiä löytyy pilvin pimein.
Musiikin ongelmakäyttäjien keskuudessa minimalismista on muodostunut kätevä porttihuume klassisen musiikin maailmaan.
Minimalismin voi karkeasti jakaa kahteen karsinaan. Ensimmäisessä säveltäjä turvaa pitkiin ääniin, droneen. La Monte Young sävelsi näin. Toinen on niin sanottua pulssiminimalismia, josta tuli ennen pitkää genren vallitseva ”totuus”, kiitos Steve Reichin ja Philip Glassin saavuttaman crossover-suosion.
LA MONTE YOUNG
La Monte Youngia pidetään yleisesti ensimmäisenä minimalistina. Hän julkaisi ensimmäiset sävellyksensä, a-molli scherzon pianolle 1950-luvun alussa. Hänen tavaramerkikseen säveltäjänä muodostuivat myöhemmin äärimmäinen äänenpaine ja huikean pitkät äänet.
Youngin sävellyksillä oli taidemusiikin parissa aika suuri vaikutus (Tony Conrad, Rhys Chatham, jne.), mutta hänen jälkensä kuuluu myös kevyen musiikin puolella. Esimerkiksi Earth-yhtyeen Dylan Carlson on puhunut Youngin vaikutuksesta hänen töihinsä.
La Monte Young – The Second Dream of the High-Tension Line Step
https://youtu.be/AUqB3VGuhLQ
Earth – Seven Angels
Young on vaikuttanut Carlsonin kautta, ja miksi ei suoraankin, myös Stephen O’Malley/Greg Anderson -kaksikon tekemisistä versovaan, villisti oksivaan puuhun.
Myös henkilökohtaisia yhteyksiä kevyen musiikin suuntaan löytyy. John Cale oppi omien sanojensa mukaan itseään ilmaisevaksi muusikoksi Youngin kokoonpanoissa soittaessaan. Cale soitti Youngin The Theatre of Eternal Musicissa 1960-luvun alussa, ennen kuin perusti Velvet Undergroundin. Vaikutus kuuluu selvästi.
https://youtu.be/Km0LKiGs_8g
La Monte Young – The Tortoise, His Dreams and Journeys
The Velvet Underground – Venus in Furs
CHARLEMAGNE PALESTINE
Spacemen3:n Dreamweapon: An Evening of Contemporary Sitar Music referoi La Monte Youngin ”dream music”-konseptia jo nimessään…
http://www.youtube.com/watch?v=l7-61FEHhAA
Spacemen 3 – Dreamweapon: An Evening of Contemporary Sitar Music
…mutta yhtyeen hakkaava, muutamaa nuottia ritualistisesti toistava psykedelia tuntuu ainakin minusta viittaavan aika ajoin myös Charlemagne Palestinen suuntaan. Kuunnelkaa itse. Pierce ja kumppanit kyllä lisäävät aimo annoksen Stoogesia.
Charlemagne Palestine – Strumming Music
Spacemen 3 – Revolution
MORTON SUBOTNICK
1960-luvun loppupuolella Morton Subotnick julkaisi teoksensa Silver Apples on the Moon. Subotnickin suurin vaikutus elektronisen musiikin kehitykseen on ollut nimenomaan teknologian parissa, mutta kyllä hänen musiikkinsakin jätti jälkensä esimerkiksi Ilpo Väisäsen ja Mika Vainion Pan Soniciin.
Morton Subotnick – Silver Apples of the Moon
Kaikuja kuuluu myös Herbie Hancockin superfunk-periodia edeltäneeltä ajalta.
https://youtu.be/0VRkq1fphGs
Herbie Hancock – Rain Dance
TERRY RILEY
Minimalismin parista on noussut muutama teos, joilla on ollut todella vahva vaikutus kevyen musiikin puolella. Yksi niistä on Terry Rileyn A Rainbow In Curved Air. Riley löi itsensä läpi jo teoksellaan In C, jonka vuoden 1968 kantaesityksessä musisoivat myös Morton Subotnick ja Steve Reich. Vuonna 1967 äänitetty, mutta vasta 1969 julkaistu A Rainbow In Curved Air oli kuitenkin se teos, joka saavutti vastakaikua rockareiden parissa. Sävellys antoi musiikillisen vaikutuksen lisäksi nimensä muun muassa eräälle progebändille, jonka musiikissa miehen vaikutus ei juuri koskaan kuulunut.
Terry Riley – A Rainbow in Curved Air (Part I)
The Who – Baba O’Riley
Pete Townshendin The Wholle kirjoittaman, sekä gurultaan Meher Babalta että Rileylta nimensä johtaneen Baba O’Rileyn selkäranka puolestaan koostuu Rileyn teoksesta kloonatusta syntetisaattorikuviosta. Vaikutus kuuluu myös Won’t Get Fooled Againillä.
Mike Oldfield teki Diapameja syöneen version samoista rakennuspalikoista vuonna 1973.
https://youtu.be/TXvtDm820zI
Mike Oldfield – Tubular Bells
STEVE REICH
Steve Reichin vaihesiirtoon perustuvat sävellykset löivät myös läpi sekä rock-muusikoiden että yleisön parissa. Vuonna 1976 kantaesitetty Music for 18 Musicians kuuluu monessa kevyen musiikin nurkassa 1980-luvun progesta 2010-luvun tanssimusiikkiin.
Steve Reich – Pulses / Section I / Section II
http://www.youtube.com/watch?v=b-RDJ4Z4XrQ
Talking Heads – I Zimbra
Talking Headsin I Zimbran rakenne on modulaarinen, ilman perinteistä, pop-musiikille ominaista draaman kaarta. Myös laulun käsittely yhtenä äänenä muiden muassa muistuttaa Reichin ja miksi ei myös Glassin teoksista. Kappaleen melodioissa kuuluu ehkä myös Piano Phasen vaikutus.
Steve Reich – Piano/Video Phase (excerpt)
Kun Robert Fripp kasasi 1980-luvun puolenvälin tienoilla King Crimsonin uudestaan, hän tapasi bändiin kitaristiksi ja laulajaksi päätyneen Adrian Belew’n Steve Reich -konsertissa New Yorkissa.
King Crimson – Discipline
Brittikaksikko The Orb lainasi palasen Reichin Electric Counterpointia hittiinsä Little Fluffy Cloudsiin. Kitarassa Pat Metheny.
The Orb – Little Fluffy Clouds
Steve Reich – Electric Counterpoint III (Fast)
Reichin vaikutus kuuluu vahvasti myös Mungolian Jet Setin ja Jaga Jazzistin tänä vuonna julkaisemassa kappaleessa Toccata.
Jaga Jazzist – Toccata (Mungolian Jet Set Remix)
Steve Reich – Nagoya Marimba, Ensemble O (for Percussion)
PHILIP GLASS
Philip Glass on todennäköisesti maailman tunnetuin nykysäveltäjä ja 100 prosentin varmuudella maailman tunnetuin elossa oleva sellainen. Hänellä on myös syvimmät suhteet pop-musiikkiin ja sen tekijöihin. Glass on työskennellyt David Bowien, Aphex Twinin, Brian Enon ja monien muiden kanssa. Vaikutteet ovat kulkeneet kumpaankin suuntaan.
Glass teki omalta osaltaan äänenpaineesta tärkeän osan klassisen musiikin työkalupakkia ja integroi syntetisaattorit ja muut vahvistusta tarvitsevat soittimet äärimmäisen sujuvasti sinfoniaorkesterin traditionaaliseen soundiarsenaaliin.
Glassin muotokielestä on tullut niin olennainen osa maailmamme ääniraitaa, että yksittäisiä kappaleita on huomattavasti vaikeampi löytää kuin muiden säveltäjien kohdalla. Miehen vaikutus kuuluu milloin hiphopissa, milloin tavassa, jolla Sufjan Stevens orkestroi omia levyjään ja milloin räävittömien noisepunkkareiden sekoiluissa. Ja tuhannessa muussa nurkassa.
Einstein on the Beach-oopperasta löytyy useita kappaleita, joiden vaikutuksen voi kuulla Talking Headsin Once in a Lifetimessa. Tässä yksi.
http://www.youtube.com/watch?v=jKlrkBJozuc
Talking Heads – Once in a Lifetime
http://www.youtube.com/watch?v=dl0BSh7RXPc
Philip Glass Ensemble – Train/Spaceship, pt. 1
Sufjan Stevensin Chicagossa orkesteri soittaa aika paljon tyylipuhdasta minimalistipulssia.
Sufjan Stevens – Chicago
Philip Glass – The Photographer – Act III
Philip Glass on niin sisällä popkulttuurimme DNA-rihmastossa ettei hänelle riittänyt musiikin säveltäminen elokuvaan Candyman. Hän teki myös Candyman II:sen.
Philip Glass – The Demise of Candyman
