Helmikuussa 1984 järjestetyissä 26:nsissa Grammy-juhlissa The Police oli uransa tuulisella huipulla. Vuonna 1977, kun entiset proge-, jazz- ja popmuusikot Sting (oikealta nimeltään Gordon Sumner), Andy Summers ja Stewart Copeland perustivat yhtyeen punkin innoittamana, sille naureskeltiin, mutta enää ei paljon tirskumista kuulunut.
The Policen Synchronicity-albumi ja etenkin siltä julkaistu single Every Breath You Take olivat ainoat, jotka kykenivät Grammyissa haastamaan koko edellisvuoden Thriller-albumillaan hallinneen Michael Jacksonin.
The Police oli epätodennäköinen 1980-luvun menestyjä. Sitä johtava laulaja-basisti Sting oli maitomiehen poika Wallsendistä, joka oli 1970-luvun loppuun mennessä jo työskennellyt opettajana ja soitteli iltaisin jazz-yhtyeissä.
Copeland puolestaan oli kultalusikka suussa syntynyt amerikkalainen kosmopoliitti, jonka isä oli CIA-agentti ja äiti arkeologi. Nuoruudessaan Copeland asui Lähi-idässä, mutta päätyi lopulta 1970-luvun alussa Englantiin Curved Air -progebändin rumpaliksi.
Jossain näiden ääripäiden välillä oli Summers – taitava muusikko, joka oli soittanut muun muassa psykedeelisessä Dantalian’s Chariot -yhtyeessä, Soft Machinessa ja The Animalsissa. Vaikuttavasta cv:stään huolimatta Summers ei onnistunut koskaan lyömään kunnolla läpi musiikissa ja oli vähällä jättää showbisneksen lopullisesti.
Nämä kolme epäonnistunutta muusikkoa perustivat The Policen vuonna 1977 viimeisenä yrityksenään lyödä hakkunsa kultasuoneen. Stewartin idea oli hypätä mukaan villinä raiteillaan viilettävään punkjunaan. Vuonna 1942 syntynyt Summers lähestyi jo uhkaavasti neljääkymppiä ja Sting ja Copelandkin olivat ”punkkareiksi” yli 25-vuotiaina varsinaisia kehäraakkeja.
Trio kuitenkin alkoi rakentaa menestysuraa määrätietoisesti ja peräänantamattomasti, etenkin Copelandin periamerikkalaisen kapitalistihengen johdattamana. Yhtye esimerkiksi päätyi triokokoonpanoonsa, koska näin se säästi roudaus- ja matkustuskuluissa. The Policen ikoniset, yhtenäiset blondit hiukset olivat perua purukumimainoksesta, jossa trion piti esiintyä (mainosta ei koskaan näytetty).
Tärkein tekijä yhtyeen menestyksessä taisi kuitenkin olla Stingin pistämättömät poplaulunkirjoitustaidot. Jo trion toinen single Roxanne esitteli yhtyeen tavaramerkkisoundin – reggaen, jazzin, popin ja uuden aallon hybridin, jossa tiloilla nuottien välissä oli yhtä paljon merkitystä kuin nuoteilla itsellään.
The Police oli uuden aallon kollegoitaan valovuosia edellä muusikkoina, mikä kuului trion musiikillisessa hienostuneisuudessa ja eri tyylilajien muotokielen suvereenissa hallinnassa. Viimeistään vuonna 1979 julkaistu single Message in the Bottle nosti The Policen todelliseen supertähtikategoriaan aloittaessaan hittiputken, johon kuului viisi sekä Englannissa että Yhdysvalloissa listakärkeen nousutta singleä ja neljä samaan saavutukseen yltänyttä albumia.
Vuonna 1983, kun Synchronicity ja Every Breath You Take julkaistiin, The Police oli uransa huipulla. Tie oli johtanut nuhjuisista klubeista Amerikan stadioneille vain muutamassa vuodessa, mutta yhtyettä repivät etenkin Stingin ja Copelandin jatkuvat kahnaukset.
The Policen edellisellä levyllä Ghost in the Machine syntetisaattorit ja torvet olivat vallanneet yhä suuremman tontin. Synchronicitylla tämä kehitys jatkui, ja samalla aikaisemmin yhtyeelle niin keskeisen reggaen osuus pieneni. Nämä muutokset veivät The Policen yhä syvemmälle puhtaaseen poppiin, mutta riistivät siltä myös jäntevyyttä ja minimalistisuutta, jotka olivat tehneet siitä erityislaatuisen.
Every Breath You Takella Sting ja The Police loivat korskeimman pophittinsä, jolla sielun myyminen popille maksoi itsensä takaisin muhkeiden korkojen kera. Se oli sellainen klassikko, että vaikka trio olisi julkaissut vain tämän yhden singlen, se olisi silti jäänyt popin historiaan.
Kappale tunnetaan rakkauslauluna, mutta sillä rakkaus on väritetty mustasukkaisuuden ja pakkomielteisyyden verenpunaisella siveltimellä. Stingin kertojahahmo seuraa mielitiettynsä jokaista liikettä, askeletta ja henkäystä:
”Every breath you take
And every move you make
Every bond you break
Every step you take
I’ll be watching you”
Kertosäkeessä hän rukoilee ja kierii itsesäälissä:
”Oh, can’t you see
You belong to me?
How my poor heart aches
With every step you take”
Kappaleen väliosassa hän murtuu kaipauksensa rusentamana ja menettää loputkin ylpeytensä rippeet anellessaan kultaansa takaisin:
”Since you’ve gone I’ve been lost without a trace
I dream at night, I can only see your face
I look around, but it’s you I can’t replace
I feel so cold, and I long for your embrace
I keep crying baby, baby please ”
Lopulta Sting jää kuitenkin toistelemaan laulun pahaenteistä lyyristä koukkua ja kappaleesta jää häiritsevä tunne. Sellainen, että tarina saattaa hyvinkin jatkua hyytävissä merkeissä viimeisen nuotin vaiettua:
”I’ll be watching you
I’ll be watching you
I’ll be watching you…”
Melodialtaan ja toteutukseltaan Every Breath You Take on The Policea kutsuvimmillaan. Se on kaunis ja tarttuva, mutta sisältää kuitenkin jännitettä, joka tulisi pitkälti uupumaan Stingin soolouralta. Kappaleen ikimuistoisin elementti on sen välittömästi tunnistettava haikea kitarakuvio, joka nakuttaa yhtä peräänantamattomasti kuin laulun mustasukkainen päähenkilö. Andy Summers ei kuitenkaan saanut panoksestaan merkintää laulun tekijätietoihin ja niinpä Sting yksin kerää siitä kertyvät epäilemättä mittavat rojaltit.
Every Breath You Takesta tuli The Policen tunnetuin kappale ja suurin hitti, mutta yhtye hajosi seuraavana vuonna jättikiertueen jälkeen. Se jatkaa kuitenkin elämäänsä radiossa ja lukemattomilla kokoelmilla vuodesta toiseen.
Monet 1980-luvun hitit ovat joko unohtuneet tai jämähtäneet aikansa reliikeiksi. Every Breath You Take sen sijaan soi yhä yhtä haikean kauniina ja samalla pahaenteisenä kuin syntyessään vuonna 1983.
Bonus!
Every Breath You Takesta on tehty useita covereita, mutta epäilemättä ikonisin on Puff Daddyn sekä Faith Evansin ja 112:n esittämä I’ll Be Missing You, joka on omistettu murhatun gangstarap-legenda Notorious B.I.G.:n muistolle.