Siinä se nyt on: Roland TR-808 -rumpukoneen lehmänkello. Tästä mekaanisesta kälkätyksestä tuli tunnussoundi, kun tuottajakaksikko Minneapolisista ryhtyi muokkaamaan 1980-luvun äänimaisemaa.
The S.O.S. Bandille väsätty Just Be Good to Me avasi James ”Jimmy Jam” Harris III:lle ja Terry Lewisille tilaisuuden irtautua soittohommista The Time -yhtyeessä (ja samalla piskuisen Prince-planeetan painovoimasta). Repäisy olisi varmasti onnistunut yhtä hyvin minkä tahansa muunkin diskosoulpumpun kanssa.
Tai ehkä väitteeni on epäreilu. SOS-vokalisti Mary Davis ainakin tulkitsee vakuuttavasti stoorin sitoutumiskyvyttömästä miehestä – arkkityyppisen tarinan, johon on ujutettu pieni twisti: ”En piittaa muista likoistasi, kunhan olet kiva mulle”.
Julistus alkaa uhmakkaasti, mutta kuuden minuutin kieppeillä epätoivo ja anelu hiipivät äänensävyyn. En usko suhteen kestäneen.
Jam & Lewis pysyivät kimpassa ja alkoivat takoa maailman tajuntaan omaa funk-näkemystään. Siihen ei kuulunut James Brownin ähinää, George Clintonin sisäavaruusjammailua tai Chicin eleganssia. J&L-sointi kävi päälle moukariniskuja, teräksisiä bassolinjoja ja syntsapurskahduksia singauttelevana juggernauttina.
Hittisapluunan salaisuus ei toki ollut silkassa muskelissa. Jam & Lewisin kasarituotoksissa – joista nauttivat sittemmin Change, Alexander O’Neal, The Human League, Janet Jackson ja leegio muita – oli kiperää robottigroovea. Täsmähiotut osaset soviteltiin kohdilleen hienomekaanikon pieteetillä. Lehmänkelloakin oli juuri sopivasti.
Playback Soul Train -tv-ohjelmasta:
Ja täyspitkä versio:
Bonus!
Vuonna 1990 Norman Cookin isännöimä Beats International pölmähti brittilistan ykköseksi naittamalla Just Be Good to Men ja bassolönköttelyn The Clashin Guns of Brixtonista.