Liquid Liquid oli New Yorkin taideskenestä siinnyt yhtye, joka ponnisteli kohti visioitaan omin lihaksin. Musiikillinen koulutus ei formalisoinut pilalle bändin ideoita, joihin kuului funkin, dubin ja diskon fuusiointi punkmaisella intensiteetillä.
Biisien kesto asettui useimmiten kompaktisti parin, kolmen minuutin haarukkaan, ja bändin live-esiintymiset olivat hikisiä rypistyksiä, joissa esiintyjä ja yleisö saattoivat sekoittua iloisesti toisiinsa. Muotovapaa ilmaisu ei hirttäytynyt pakollisiin kertosäkeisiin tai muihin konventioihin.
Jopa Thurston Moore intoutui Liquid Liquidin anarkistisuudesta siinä määrin, että tarjoutui aikanaan yhtyeen kitaristiksi. Kuusikielistä bändi ei kaivannut, mutta erottuvan soundin takeeksi joukkoon rekrytoitiin marimbaa soittanut Dennis Young.
Liquid Liquid opetteli itse, kuinka väki pannaan tanssimaan taiteellisesti kunnianhimoisella musiikilla. Pala tätä oppimisprosessia on raportoitu kappaleeseen Optimo. Se alkaa aggressiivisesti kalkattavalla lehmänkellolla, joka voisi johtaa kankkusen tummentamana maanantaiaamuna paloittelusurmaan. Mutta herättely on tarpeen, sillä kohta on tapahtuva jotain upeaa. Beat-runoudesta intoutunut vokalisti Salvatore Principato hokee omatekoista luuppiaan rapin, puheen ja laulun välimaastossa:
”Took a wrong turn but I can’t breathe
took a wrong turn but I can’t breathe
Gotta bring it back, bring it back, bring it back
Tick-a-ling, tick-a-ling, tick-a-ling”
Perkussiot saavat kyytiä arkaaisella vimmalla, mutta silti Optimo kuulostaa tänäkin päivänä modernilta – jopa futuristiselta. Se on kylmäntarkkaan rytmiin kiteytynyt pala yöelämään liittyvää jännitystä. Richard McGuiren bassofillit ajoittuvat juuri oikeisiin saumakohtiin.
Kaksi kiivasta minuuttia ja 41 sekuntia myöhemmin kaikki on jo ohi.
Optimo on nerokas biisi, mutta ei Liquid Liquidin parhaiten tunnettu lattiantäyttäjä. Huomattavasti helpommin tunnistetaan Optimo-ep:llä niin ikään julkaistun Cavernin seksikäs bassoriffi, jonka Grandmaster Flashista tuttu Melle Mel sämpläsi rapklassikkoon White Lines (Don’t Do It). Ryöstöreissulla räppäreiden matkaan tarttui myös hokema ”slip in and out of phenomenon”, jonka myös muuan LL Cool J muotoili omakseen.
On ironista, että Liquid Liquidin alkuperäisurallaan julkaisemat levyt olivat kuin sämpleistä kukkuralleen kasattuja hopeatarjottimia, mutta niiden jalostettavuus koitui lopulta bändin kohtaloksi. Melle Melin luvaton lainaus johti oikeusjuttuun, joka ratkaistiin alkuperäistekijöiden hyväksi, mutta taloudellisesti raskas prosessi uuvutti sekä Sugar Hill Recordsin että Liquid Liquidin oman levy-yhtiön: vararikkoisella Sugar Hillillä ei riittänyt enää maksaa korvauksia jutun voittajille.
Kipinä musiikintekoon sammui juridisten sotkujen keskellä ja Liquid Liquidin aktiivinen olemassaolo jäi harmittavan lyhyeksi.
Mutta jätetään vastoinkäymisissä piehtarointi sikseen ja avataan vielä Optimon mystiikkaa. Biisi on puhtaimmillaan ihanaa sähkönsinistä neutraliteettia, käytännössä melodiavapaata ja siksi tulkinnoille avointa. Sen voi vastaanottaa missä tahansa mielentilassa ilman, että musiikki itse sanelisi herättämänsä reaktiot.
Optimossa asuu mieletön rytmi – siitä voi olla yhtä mieltä – mutta sen voi kokea yhtä hyvin räjähdysalttiina ryöppynä, yhtä lailla vaanivana kuin piristävänä, mutta mikä parasta, ilman päälleliimattua bilefiilistä. Ja käsi ylös se valehtelija, jonka päähän se lehmänkello ei mukamas jäänyt soimaan?
Epilogi!
Grand Royal ja Mo’ Wax julkaisivat Liquid Liquidin levytykset uudelleenvuonna 1997. Samana vuonna starttasi Glasgow’n Sub Clubilla maineikas Optimon mukaan kastettu klubi. Sillä esiintyi lukuisia 2000-luvun kuumia indienimiä, joista niin The Rapture kuin Hot Chip suitsuttivat kunnioitustaan Liquid Liquidin pioneerityölle. Yhtye innostuikin aktivoitumaan uudelleen. Loppu hyvin, kaikki hyvin – ja meininki vuoden 2010 Primaverassa oli videon perusteella hitonmoinen.