Lou Reed & Metallica – Lulu


Lou Reed ja Metallica. Vähemmän kuin osiensa summa.


Rocklegendojen jo etukäteen huomattavaa negatiivista palautetta kerännyt yhteistyöprojekti hämmentää ja ahdistaa.

Teräsmies-sarjakuvassa on Bizarro-niminen hahmo, joka asuttaa omaa Bizarro-maailmaansa. Tällä neliskulmaisella planeetalla kaikki tehdään toisin kuin oikeassa maailmassa, ja tutut asiat ovat vääristyneet. Planeetalla on oma mottonsakin:

 “Us do opposite of all Earthly things! Us hate beauty! Us love ugliness! Is big crime to make anything perfect on Bizarro World!”



Viime aikoina on alkanut tuntua vähän siltä kuin meidän maailmamme olisi jotenkin salakavalasti muuttunut Bizarro-maailmaksi – huolestuttavaa vääristymistä ja outoutta on nimittäin havaittavissa (kaiken muun lisäksi) mitä kummallisempien yhteistyöprojektien muodossa.

Pari viikkoa sitten arvostelin 90-minuuttisen tupla-cd:n, jolla William Shatner versioi avaruusaiheisia kappaleita muun muassa Richie Blackmoren, Sheryl Crow’n ja Bootsy Collinsin avustuksella. Aikaisemmin syksyllä ilmestyi SuperHeavy-levy, jolla Mick Jagger, Joss Stone, Dave Stewart, Damian Marley ja A.R. Rahman yhdistivät voimansa laimean reggaerockin lipun alla.

Ja nyt sitten tämä. Lou Reed ja Metallica. Ja Lulu.

Harva levy on saanut osakseen sellaista pilkkaa tai sellaisia murska-arvioita jo ennen ilmestymistään kuin Lulu. Hyvän rockin ystävät saivat kokea ensimmäisen järkytyksensä jo vuonna 2009, kun Reed ja Metallica yhdistivät voimansa Rock’n’Roll Hall of Fame -konsertissa soittamaan Reedin legendaarisen The Velvet Undergroundin Sweet Janesta ja White Light/White Heatista versiot, jotka kuulostivat siltä kuin ne olisivat kokemassa millä hetkellä hyvänsä karmivan ummetuskuoleman.

Kuin liian kauan auringossa maanneiden esihistoriallisten hirmuliskojen, näiden kolossaalisten rockdinosaurusten, liikkeet ovat olleet viime vuosikymmenet niin hitaita, että verrattain nopeasti kypsytelty ja julkaistu (vain noin 2 vuotta) Lulu on melkeinpä järkytys. Toki järkyttävintä on se, että Lou Reed ja Metallica ylipäänsä tekevät yhteislevyn, mutta Bizarro-maailmassa kun eletään…

Lulu perustuu Frank Wedekindin (1864–1918) Lulu-näytelmiin (Erdgeist ja Die Büchse der Pandora eli suomeksi Maahinen ja Pandoran lipas). Wedekind herätti aikanaan kohua näillä ja muilla näytelmillään, jotka sisälsivät muun muassa homoseksuaalisuutta, itsetyydytystä, sadomasokismia, itsemurhia ja raiskauksia.

Lulu-näytelmät kertovat kauniista tanssijasta, joka nousee yhteiskunnallisesti korkeaan asemaan makaamalla varakkaiden miesten kanssa, mutta vajoaa lopulta köyhyyteen ja prostituutioon. Tarina on tunnettu myös suorasukaisista seksikuvauksistaan, homoseksuaalisuudesta, väkivaltaisuudestaan ja Viiltäjä Jackin esiintymisestä näytelmässä. Teatterin lisäksi Lulu-näytelmät ovat olleet perustana muun muassa Louise Brooksin tähdeksi tehneelle Pandoran lipas -elokuvaklassikolle (1929).

Lou Reedin ja Metallican näkemystä Lulusta on mahdotonta lähteä kuuntelemaan ilman jos jonkinlaisia, lähinnä negatiivisia, ennakko-odotuksia. Levyn yllättävän melodisesti ja puhdaslinjaisesti avaava Brandenburg Gate ei kuitenkaan kuulosta lainkaan hassummalta. James Hetfieldin laulaman ”smalltown girl” -kertosäkeen sydänmaarockin melodisuus pelastaa levyn avaussäkeiden mukarankan yliyrittämisen:

”I would cut my legs and tits off
When I think of Boris Karloff and Kinski
In the dark of the moon”

Lulun toisen kappaleen The View’n melkein koomisen romuluisesti toikkaroiva rytmi, Reedin puhelaulu ja tervamaisen paksu särökitaravalli ovat kuitenkin valitettavasti paljon tyypillisempiä levyn tyylillisiä edustajia. Ja hyvä luoja, laulaako James Hetfield kertosäkeessä ”I am the table”?!

Jos tähän mennessä levy on pysynyt kohtuullisen hyvin raiteillaan, mikään ei enää pelasta Pumping Bloodia, jolla Reed kähisee kuin juopunut vanha merimies horjahtelemassa puujalkansa kanssa vaarallisen liukkailla mukulakivillä. Useamman rock-klassikon kirjoittaneen legendan sanoitukset ovat hirviömäistä kuultavaa:

”If I’m pumping blood
Like a common state worker
If I waggle my ass like a dark prostitute
Would you think less of me”

…

tai…



”Blood in the foyer, the bathroom,
The tea room, the kitchen
And knives splayed
I swallow your sharpest cutter
Like a colored man’s dick
Blood spurting from me”

Kappaleen taustalla Metallica piehtaroi ja rynnii kuin mitään ymmärtämätön karjalauma – sen nyanssientaju on olematonta ja Lars Ulrichin fillit kuulostava siltä kuin hän kaatuisi rumpujensa päälle. Kidutusta kestää seitsemän ja puoli minuuttia.

Mistress Dreadin nopeampi takominen ei ole sen ylevämpää kuultavaa, mutta toimii sentään kohtuullisesti. Valitettavasti Reed sählää kaiken epävireisellä mölinällään.

Reedin lyriikat pyrkivät rajuuteen, mutta hänen kähinänsä ja impotentti mylvintänsä tekee niille karhunpalveluksen. Paraskaan tulkitsija tuskin voisi pelastaa tahallisen ällöttäviä säkeitä, kuten:

“But I open the sticks, sticky legs I bear
And then insert a fist, an arm
Some lost appendage
Please open me I beg”



Iced Honey on Brandenburg Gaten ohella toinen levyn kappaleista, joka kestää alle neljä ja puoli minuuttia, ja Reed on sentään ymmärtänyt keventää tunnelmaa kahden tuskallisen pitkän jurnutuksen jälkeen tällä seuralaistensa keskellä melkein helpottavan melodisella kappaleella. Edes Hetfieldin kireä mylvähtely ei onnistu pilaamaan hetken euforisuutta. Vaikka kappale tuskin tuntuisi näin hyvältä muussa yhteydessä, ovat sen duurisoinnut kuin raikasta vettä Lulun loputtoman kitukasvuisen autiomaan keskellä. Tämän enempää Reed ei kuitenkaan suostu helpotusta tarjoilemaan.

Cheat on Men aloittava urkujen, kitaran ja jousien seesteinen yhdistelmä kuulostaa lupaavalta. Ehkäpä Lulun alku oli vain pelottelua. Vitsailitko meidän kustannuksellamme Lou? Heh heh, hauska vitsi, mutta älä enää ikinä säikyttele tuolla tavalla.

Yhtäkkiä kuitenkin alkaa kuulua pahaenteistä kitaramölyä. Sitten Reedin mölinää. Särökitaran jurnuttavaa rytmiä. Toikkaroivia rumpuja. Hetfieldin machohaukahtelua. VOI HYVÄ LUOJA! TAAS SITÄ MENNÄÄN!

Reed ja Metallica paisuttelevat kappaletta yli viisi minuuttia, kunnes päädytään tyypillisen lulumaiseen perusjurnutukseen. Onneksi kappaletta on kuitenkin jäljellä reilusti – kestäähän se yli 11 minuuttia.

Viimeistään tässä vaiheessa on pakko vetää henkeä. Lulua on jäljellä enää neljä kappaletta, mutta niiden kestoja vilkaistessa nousee otsalle kylmä hiki: 8:34, 8:02, 11:10… huh, huh… 19:29!!! 19:29? Olisitte nyt edes soittaneet tasan 19 ja puoli minuuttia. Mitä sitä turhaan kursailemaan. On tässä aikaa.

Voisinhan minäkin lopettaa arvion tähän, julistaa Lulun sonnaksi, antaa sille ykkösellä alkavat pisteet (tiedämme kaikki, että niin tulee käymään) ja pistää kidutukselle lopun. Mutta en aio tehdä sitä. Tämä levy ei minua päihitä. Me istumme tässä vaikka koko illan.

Sinä, Lou ja te, hyvät Metallican herrat, teitte tämän jöötin kuunneltavaksi ja minähän kuuntelen. Kuka puhui mitään nautinnosta?

Seuraavan laulun nimi on Frustration. Siihen ainakin voin samastua.

Jos reiluja ollaan, kappaleessa on jopa pientä melodista kutsuvuutta, mutta hyvä sylvi näitä sanoja:



”I feel the pain creep up my leg
Blood runs from my nose
I puke my guts out at your feet
You’re more man than I
To be dead to have no feeling
To be dry and spermless like a girl”

Reedin ja Metallican kuolemanvakavasta esitystavasta ei voi muuta päätellä kuin että tämä ei ole vitsi. Välillä runnotaan kuin taivaasta putoilevat virtahevot, sitten tunnelmoidaan “pahaenteisesti”. Kuuden minuutin kohdalla huomaan vaipuvani miettimään pyykinpesua, kauppalistaa tai keittiössä odottavaa tiskivuorta. Mitä tahansa paitsi Lulua.

Yhtäkkiä herään säpsähtäen:

”I wish that I could kill you!”

Mitä?! Lou?! Ei!

”I want you as my wife”

Tuota…



”Spermless like a girl”

AAARGH!

Akustisen bluesahtava ja feedbackilla maustettu Little Dog sentään tarjoilee hiukan aitoa pahaenteisyyttä, mutta, mutta:

”If you got the money you can go to the top
The female dog don’t care what you got
As long as you can raise that
Little doggie face to a cold hearted pussy
You could have a taste”

Väitätkö Lou tosissasi, ettet ole 69 ikävuoteen mennessäpäässyt eroon teiniaikojen ahdistuksesta ja kynäkaulan maskuliinisista alemmuuskomplekseista?

Enää kaksi biisiä ja 30 minuuttia 39 sekuntia jäljellä. Tiesitkö, että koko White Light/White Heat -albumi kestää vain 40 minuuttia 13 sekuntia ja Master of Puppetskin vain 54:39?



Dragon ei ainakaan puolusta yli yksitoistaminuuttista kestoaan. Se johdattaa kuuntelijan jo tutulle, mutta aina yhtä ahdistavalle melodiavapaalle vyöhykkeelle, jonka mustaan taipuvan harmauden keskellä ainoat mielenkiintoiset maamerkit ovat silloin tällöin korviin pistävät lyyriset mahalaskut:



”The hair on your shoulders
The smell of your armpit
The taste of your vulva and everything on it
We all really love you
And you have no meaning”

Kappaleen keskeinen lyyrinen koukku kuuluu “red star of idiocy”. Ehkä sen olisi pitänyt olla tämän levyn nimi?

Lopulta noin tunnin ja kahdenkymmenen minuutin Via Dolorosa on johtanut viimeiseen esteeseen – Junior Dadiin, melkein kaksikymmenminuuttiseen kappalehirviöön, jonka kuunteleminen tuntuu tässä vaiheessa samalta kuin Fitzcarraldosta täytyi tuntua hänen yrittäessään työntää jokilaivaansa vuoren yli. Sillä, että naurettavasta pituudestaan huolimatta kappale on paikoitellen albumin parhaita melkeinpä lempeässä melodisuudessaan, ei enää tässä vaiheessa ole mitään merkitystä.

Lulu on hirviömäinen osoitus rocklegendojen ja supertähtien vieraantumisesta todellisuudesta. Se on kuin viimeisilleen pöhöttynyt valaanraato täynnä kuumaa ilmaa. Ei epäilystäkään, että Reed ja Metallica ovat tosissaan luulleet luovansa jotakin loistokasta, särmikästä ja taiteellisesti haastavaa. Jos kehissä olisivat olleet megalomaanisten kehäraakkien sijaan Lou Reed ja Metallica nuoruuden huippuvedossaan, oltaisiin saatettu kuulla jotain huimaa. Nyt levylautaselta täytyy kammeta tuskallisen raskas, paisunut ja suuruudenhullu tuotos, joka kurkottaa rankkuuteen, mutta kapsahtaa syvälle naurettavuuteen.

11 Lulu on hämmentävä, sekopäinen, suuruudenhullu, harhainen ja lopulta säälittävä albumi, joka osoittaa luojiensa erkaantuneen kauas omiin sfääreihinsä tavallisten kuolevaisten maailmasta. Sen ainoa kiehtova puoli on, kuinka se osoittaa rocktähtien patologisen vieraantuneisuuden todellisuudesta. Näin käy, kun kukaan ei uskalla sanoa ei.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!