Popklassikot 1996

#17 Eels – Susan’s House

Mark Oliver Everett eli Eels eli E.

Mark Oliver Everett eli Eels eli E.

Los Angeles ja New York. Kaksi myyttistä kaupunkia, kaksi utopiaa, amerikkalaisen unelman kiintopisteet. Mantereen ääret, joihin meren ja valtateiden jatkuva pulssi kuljettaa uutta elämää janoavia ihmisiä. Näillä ihmisillä on haave, halu ja pakkomielle, mutta harvoin muuta. Kaupungit ovat heidän mahdollisuuksiaan, toiveiden biogeografisia noodeja, pisteitä joihin yksi ajelehtiminen päättyy ja joista uusi ajelehtiminen alkaa.

Niiden kutsua kuunteli myös 23-vuotias virginialaisnuorukainen Mark Oliver Everett, tyhjäntoimittaja ja kompleksinen muusikkokokelas, joka pakkasi vuonna 1987 vähät tavaransa, suuret unelmansa ja ahtaan elämänpiirinsä haamut autoonsa ja lähti matkaan.

Everett olisi voinut muuttaa New Yorkiin, mutta hän halusi kauas pois, mahdollisimman kauas. Hän valitsi Los Angelesin.

Kaupunki oli kovakätinen mutta antelias muusa. Se tarjosi Everettille hanttitöitä, satunnaisia kontakteja, epäonnistuneita rakkaussuhteita, syvän masennuksen ja murentuneen itsetunnon. Everettille nämä kaikki olivat syitä laulaa. Miehen tuki ja turva oli neliraituri, jonka avulla hän kokosi varhaiset Kalifornian vuotensa melodisiksi päiväkirjoiksi.

Äänitteitään hän kantoi mukanaan kuin ristiä. Missä vain oli mahdollisuus, hän tarjosi laulujaan kuunneltavaksi.

Muusikon ura nousi hennolle oraalle 1990-luvun alussa, kun Everett äänitti kaksi soololevyä (A Man Called E, 1992 ja Broken Toy Shop, 1993) taiteilijanimellä E. Näille albumeille hän purki häpeilemättä elämänahdistustaan, omalaatuisia kotiolojaan, sydänsurujaan ja kyvyttömyyttään löytää paikkaansa maailmassa. Levyt olivat mainioita, mutta niiden kohtalona oli jäädä aikansa jalkoihin.  Surullisen hahmon oli määrä kokea vielä paljon suurempia suruja ennen kuin hän saavuttaisi haluamansa.

Vasta vuonna 1995 alkoi todella tapahtua. Everett oli ajamassa kotiinsa Echo Parkin kellariasuntoon, kun radiosta kuului Portisheadin Sour Times. Luuppien ja orgaanisen soiton, uuden ja vanhan, yhdistely mullisti Everettin musiikillisen ajattelun. Hän näki uuden maailman, jonne tihkui myös Nirvanan menestyksestä itsetuntonsa ammentanutta sähköistä kihinää. Jotain oli tapahtumassa. Ja Everett halusi olla mukana, mitä ikinä se jokin olikin.

Hän ryhtyi työstämään musiikkiaan konevetoisesti. Uuden aikakauden kaksi ensimmäistä luomusta olivat Jim Jacobsenin kanssa laaditut Novocaine for the Soul ja Susan’s House. Varsinkin Susan’s House teki jyrkkää pesäeroa Everettin aiempaan ilmaisuun. Mies juoksutti kappaleen pohjalle jyrkkäjalkaisesti kompastelevan rytmiraidan ja poimi laulun kiintopisteeksi kosketinteeman Gladys Knightsin Love Finds Its Own Waysta. Sanat Everett pudotteli luuppien päälle hieman ulkopuolisesti ja soinnittomasti mumisten. Ainoastaan kappaleen teemaan hän puhalsi hieman melodista henkeä.

”Going over to Susan’s House
She’s gonna make it right”

Laulu oli myös sanoituksellisesti kiertomatka jossakin uudessa. Vaikka kerronnan lähtökohdat olivat, kuten Everettin musiikissa aina, miehen omassa elämässä, oli kerronnan fokus kokijan ulkopuolella. Susan’s Housessa Everett kertoi kaupungista itsestään, ei itsestään kaupungissa.

Everett maalaili kävelyretkensä varrelle apeita näkymiä Los Angelesin piirikunnan laidalta; pennylanemaiset pikantit yksityiskohdat yhdistyivät raadollisiin ja teräviin havaintoihin arjen tauspuolesta. Kulkureitin varrella ambulanssimiehet riisuivat kuoliaaksi ammuttua poikaa, kotinsa tulipalossa menettänyt mielenvikainen nainen paiskoi pulloja rikki sementtiin, jostakin käveli vastaan nuori tyttö lastenvaunuja työntäen. He, yhdessä heitä reunustavien katunäkymien kanssa, olivat laulun todellisia tähtiä.

Kertojan tehtävänä oli vain kuvailla, silloinkin kun näkymät saivat hänet ihmettelemään.

”Here comes a girl with long brown hair
Who can’t be more than seventeen
She sucks on a red popsicle while she pushes a baby girl in a pink carriage
And I’m thinking that must be her sister”

Susan ja hänen kotinsa olivat laulun kiinnekohta, turvallinen satama radaltaan suistuneen kaupungin äärellä. Nimen lausuminen toi Everettin ääneen hennon lämpimän vivahteen. Susan oli yksi hänen entisistä tyttöystävistään, se ainoa tervejärkinen, joka oli säilynyt ystävänä vielä suhteen päätyttyäkin. Niinpä hänen kotinsa ympärille rakentunut kaupunkikin oli totta ja sen rumuuteen projisoitui ripaus rakkautta. Ehkä kerrontaa kuljetti myös kaipaus – Everett kirjoitti laulun kellarissaan kauan sen jälkeen kun matkat Susanin luo olivat päättyneet.

Myöhemmin hän huomautti, ettei olisi edes jaksanut kävellä Echo Parkista Pasadenaan, jossa Susan asui.

Laulun syntyä seurasi onnellinen aika, yksi harvoista Everettin elämässä. Hän kasasi ympärilleen yhtyeen, sai levy-yhtiöt tappelemaan itsestään ja purkitti erinomaisen Eels-debyytin Beautiful Freak  – jonka nimikappale kertoi, kuinka ollakaan, Susanista. Aika otti miehen imuunsa. Yhtäkkiä Everett ja hänen losangelesilaiset ystävänsä, Aimee Mann, Jon Brion ja Elliott Smith, huomasivat kiipeävänsä vauhdilla kohti indietaivaan lakea. Eels niitti mainetta niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin, yhtyeen keikkoja kiiteltiin hurmioitunein sanoin ja debyyttilevy kanonisoitiin palkinnoin.

Radiotkin rakastuivat Everettin musiikkiin. Noihin aikoihin Susan sai ystävältään postikortin:

”I’m getting tired of hearing that bloke sing about your fucking house every twenty minutes.”

Ja juuri kun E:n unelma oli toteutunut, Los Angeles antanut palkintonsa, ajelehtija oli rantautunut, tähtäsi elämä hänen kasvoilleen sarjan ysköksiä.

Ensin, Beautiful Freakin julkaisemisen aattona, Everettin sisko kuoli nieltyään kourallisen lääkkeitä.

Tämän jälkeen syöpä vei Everettin vuokraemännän ja hyvän ystävän Janet Heaneyn.

Ja lopulta kuolettavan syöpädiagnoosin sai Everettin äiti.

Uutiset muuttivat Everettin askelten suuntaa. Oli aika palata kaduilta kotiin, oman pään sisään, omiin tuntemuksiin. Päiväkävely naapurustossa muuttui sähköshokkibluesiksi. Kaikkialle levinnyt kuolema oli lohduton seuralainen, joskin myös Everettin lopullinen musiikillinen syntymä.

Mutta se on jo oma tarinansa.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Luonnollisessa elinympäristössään Susan’s Housen kosketinteema kuulosti tältä:

http://youtu.be/QAG_XtCvbKk