Hannu Linkola

“Minun on poikkeuksellisen helppo sanoa, mistä kaikki alkoi”, Hannu Linkola kirjoittaa. “Joku oli suositellut levyä ja ostin sen niin kuin jonkun suosittelemia levyjä joskus ostettiin. Grandaddy – The Sophtware Slump.”

Debytantin lauseet repivät, ärsyttävät, vetoavat, välttelevät sitoutumista ja paljastavat melkein liikaa. Siksi ne ovat poikkeuksellisen lohdullisia.

Nuorgamin Hannu Linkola, Visa Högmander, Tuomas Kokko ja Matti Markkola arvioivat jälkimmäistä Kulttuuritalon-keikkaa vaille kaikki The Nationalin tähänastiset keikat Suomessa.

Yhdysvaltain valkoinen keskiluokka voi huonosti. Ja sitä katsellessaan voi huonosti myös Father John Misty.

Kuinka hyvästellä äiti, joka ei osannut olla äiti?

Pelle Miljoona on aivan oma lukunsa, ainutlaatuinen ja arvokas. Hän osaa vastustaa jopa aikaa.

Nuorgam vetää töpselin seinästä marraskuun viimeisenä päivänä. Siihen asti kuuntelemme päivittäin kahdenkymmenen kappaleen soittolistan, jonka on koonnut yksi sivuston kirjoittajista.

Giant Robot syntyi muutoksen rytmistä ja oli tämä rytmi. Nyt se voisi olla jo nostalgiaa, ellei vaatisi kuulijaltaan edelleen enemmän.

Lapsi on terve kun se juoksee.

Helsinginkin kauneus on katsojan silmässä.

Death Cab for Cutien mestariteos on huolella hiottu mutta viattomuutensa säilyttänyt pop-helmi; yksi kaikkien aikojen lumoavimmista.

”En tiedä, tuleeko jutusta sulava tai tyylikäs, mutta sydäntä siinä on. Ja sopivasti kompastelua. Todellinen Crazy Horse.”

Roscoe, sinä komea pirulainen. Sinun takiasi pelkään tänäkin päivänä, ettei Midlake pysty enää koskaan ylittämään itseään. Juuri sinun kaltaistesi olen nähnyt musertavan monia hienoja yhtyeitä.

Fleet Foxes ei ratsasta pelkällä menneisyydellä. Sen kauneuden- ja historiantajut elävät nykyhetkessä, nöyrinä ja paljaina, pienimuotoisinakin. Kunnioitus vaatii etäisyyttä syntyäkseen.

Kinship, Income, Spectacle, Sex. Kiss on kaikkea tätä, mutta – ainakin toisinaan – myös musiikkia.

Mark Oliver Everettin (E, Eels) diskografia rakentuu alakulosta, kariutuneista ihmissuhteista, kuolleista omaisista, kaksoismerkityksistä, vinoutuneesta huumorista, kokeilunhalusta sekä lähtemättömän hienoista lauluista. Diskografiaa käsittelevä artikkeli rakentuu puolestaan rakkaudesta näitä lauluja kohtaan.

J. Karjalaisen uudella albumilla kesä, rakkaus ja 1970-luku soivat upeasti mutta yllätyksettä.

Eelsin kymmenes albumi on kuin yhtyeen iholle raavittu arpi, jonka pinta on hilseillyt ja tuulenpieksämä, mutta jonka alla veri kohisee vapaana.

Vuonna 1997 Gene halusi ystäviä ja sanan. Vuosia myöhemmin se huomasi että ne olivat koko ajan aivan vieressä.

Pintandwefall viittasi kitaroille kintaalla ja teki yhtenäisimmän ja sävykkäimmän levynsä.