Weezer, kipulääkepöllyjen inspiroima.
Muistan hämärästi Maija Vilkkumaan haastattelun, jossa hän kertoi lapsena samaistuneensa vahvasti Dingon Nahkatakkisen tytön tekstin päähenkilöön, äitiin, joka on käyttänyt aineita spiidistä tinneriin. Pointti taisi olla sen kummastelemisessa, kuinka lapset ja nuoret kokevat hyvin henkilökohtaisesti popkappaleita, joiden tekstin käsittelemiin aiheisiin heillä ei ole juuri kosketuspintaa.
Olen myöhemmin hyvin usein miettinyt tuota Vilkkumaan televisiossa kertomaa anekdoottia, vaikka en edes muista kontekstia, jossa hän tarinan kertoi saati ohjelmaa tai televisiokanavaa. Itse voisin luetella useita varhaisnuoruuden ja murrosiän henkilökohtaisia suosikkikappaleitani, joiden teksti oli minulle suuri henkireikä, vaikka kappaleet käsittelivät esimerkiksi vainoharhoja, huumekokeiluja, menneiden haikailua ja rakkautta. Sellaisista asioista en tiennyt seitsemäsluokkalaisena tai edes vielä paria vuotta myöhemmin mitään.
Olin nuorempana paljon tekstiorientoituneempi popmusiikin kuluttaja kuin nykyään. Etsin palasia itsestäni kansivihkoon pikkupräntillä kirjoitetuista lyriikoista. Jos teksti muutoin puhutteli, mutta tarina ei välttämättä vastannut 15-vuotiaan herkän nuoren todellisuutta, muuttui teksti tulevaisuudenkuvaksi, fantasiaksi siitä mitä aikuisuus on.
“Broken, beaten down can’t even get around
Without an old-man cane I fall and hit the ground
Shivering in the cold, I’m bitter and alone”
Toki on vähän hassua, että yksi tälläisistä nuoreen itseeni koskettaneista kappaleista oli Weezerin The Good Life. Ilmeisesti Rivers Cuomo kirjoitti kappaleen sanoitukset ollessaan jatkuvasti kipulääkepöllyissä jalkansa operoinnin jäljiltä. Tietämättä tälläisistä yksityiskohdista teksti aukesi minulle vanhenemisen pelkojen käsittelemisenä. Ajattelin, että varmasti minullekin tulee vielä sellaisia hetkiä, kun märisen kotonani ja mietin, miksen ole kylillä humppaamassa?
Hieno tulevaisuudenkuva.
Tietäen, että kappaleen taustalla ovat ihan oikeat kokemukset kävelykeppiin turvautumisesta ja puolikuntoisena olemisesta, teksti tuntuu ennemminkin sairaskertomukselta. Mökkihöperöyden rajamailla keikkuva rampa huutelee nojatuolinsa pohjalta ja kaipaa vähän eloa ja toimintaa. Voi olla, että pillereiden popsiminenkin muuttuu kotiin kahlittuna inhottavan arkiseksi.
Toistaiseksi The Good Life ei ole muuttunut kuvaksi omasta elämästäni, vaikka 10 vuotta sitten tälläisiä kuvia tapahtumahorisonttiini maalailinkin. Se on oikeastaan aika kivaa. Elämässäni on vielä perseenkeikutusta ja rakkautta. Kop, kop.
Bonus!
Apulanta levytti vuonna 1997 Kolme-albumilleen piiloraidaksi hävyttömän Weezer-pastissin Ota minut mukaan. Kappaleen säkeistöt ovat apinoitu Pink Trianglesta ja kertosäkeistössä on häivähdys The Good Lifeä.
