“Fourth of July asettelee Sufjan Stevensin äitinsä kuolinvuoteen viereen. Siinä hän istuu, roikkuu kalmon kädessä kuin haava, hakien viimeistä kertaa läheisyyttä, jota ei äidin eläessä saanut.”
Kuinka hyvästellä äiti, joka ei osannut olla äiti?
”Did you get enough love, my little dove?
Why do you cry?”
Vanhemman kuolema särkee ihmisen. Menetys räjäyttää sielun pintaan kraatterin, jonka saa luotua umpeen vain jäsentelemällä identiteetin osatekijät uudelleen; sanotut ja sanomattomat sanat, turvallisuudentunteen perusasetukset, oman epäselvän sijainnin syntymän ja kuoleman välissä.
Ja sittenkin jokin jää kytemään. Osa minuudesta jää vajaaksi, eikä palaa enää koskaan ennalleen. Siksi ihminen kääntyy surun hetkellä taaksepäin, pois siitä mihin voisi vielä kasvaa. Hän kurkottaa menneeseen, siihen kauan sitten kadonneeseen hetkeen, jolloin hän oli vielä kokonainen.
Vaikka muisto tuosta hetkestä on tietenkin vain illuusio.
”Sitting at the bed with the halo at your head
Was it all a disguise, like Junior High?
Where everything was fiction, future, and prediction
Now, where am I? My fading supply”
Kun Sufjan Stevensin äiti Carrie kuoli vuonna 2012, päätti Stevens mitata milli milliltä ne tunnetilat, joiden läpi hän oli joutunut samoamaan kauan ennen kuin hänellä oli niille sanoja. Ja mitä syvemmälle lapsuuteensa taiteilija upposi, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hän on kirjoittamassa levyä; itsepäisen henkilökohtaista ja raadollisen avointa levyä, jonka jokaisen nuotin kautta hän synnytti äitinsä uudestaan. Katkerana. Osoittaen. Mutta silti omituisesti rakastaen, kaivaten, tuskaisen tietoisena siitä, että hänen äitinsä on vapaa, mutta hän itse on edelleen tämän vanki.
Syntyi Carrie & Lowell, vanhan valokuvan tavoin kauhtunut kuva kahdesta aikuisesta ja heidän juurellaan varttuneista lapsista. Akustinen ja paljas taideteos, jolla musiikki teki hienovaraisesti tilaa kaikille niille sanoille, joista kuva sai valonsa. Nuo sanat Stevens lauloi lempeästi, hellästi, mutta hankautuen. Niin runollisia ja tunteiltaan puhtaita kuin sanat olivatkaan, ne olivat myös painavia, kulmikkaita, eri muotoisia kuin esittäjänsä suu.
Jokainen niistä raapi.
”The hospital asked should the body be cast
Before I say goodbye, my star in the sky
Such a funny thought to wrap you up in cloth
Do you find it all right, my dragonfly?”
Vaikka levy on suora, se kiertyy yhden laulun ympärille, kuin kykenemättömänä päästämään irti hetkestä, josta henkinen purkautuminen alkoi. Fourth of July asettelee Stevensin äitinsä kuolinvuoteen viereen. Siinä hän istuu, roikkuu kalmon kädessä kuin haava, hakien viimeistä kertaa läheisyyttä, jota ei äidin eläessä saanut. Kysymykset ja vastaukset liukuvat tilanteeseen dialogina, jota käydään liian myöhään, vain Stevensin päässä.
”What could I have said to raise you from the dead?
Oh, could I be the sky on the Fourth of July?””Well, you do enough talk
My little hawk, why do you cry?”
Stevens kuvaa tuntemuksiaan kipua karttamatta, mutta katsoo asetelmaa myös ulkopuolelta. Hän näkee hauraan hahmon, joka katsoo vanhempansa ruumista. Hän näkee hahmon, jolta hoitajat kysyvät absurdeilta tuntuvia kysymyksiä. Hän näkee hahmon, joka puhuu vielä äidilleen, vaikka kaikki on jo mennyttä. Kuiskii. Maanittelee. Hellittelee. Haluaa olla mieliksi. Hoitaa. Ylentää tämän vielä kerran. Kaivaa esille koko sen vääristyneen rooliasetelman, johon hän jo lapsena kudostui.
Ja mitä hän saa vastaukseksi? Sanoja, jotka kaikuvat kuvitelmissa kuin askeleet sairaalan käytävillä. Sanoja, joita äidin kasvot toistavat kuolleen tyyneydellä. Sanoja, joissa soivat kaikki noiden kasvojen lopullisesti kätkemät salaisuudet.
Niissä on lohtua. Niissä on syyllisyyttä. Niissä on hellyyttä. Niissä on turhia toiveita. Ja niissä on nimiä, pieniä herttaisia kutsumia, jotka tekevät dialogista kouraisevan intiimiä.
”My little dove, my little Versailles”, sanoo äiti.
”My firefly, my fading supply”, vastaa poika.
Näihin yksityiskohtiin laulu tiivistyy. Rakkaus ja viha, syytös ja pako, toivo ja täyttymättömyys. Mutta nimet eivät ole ainoastaan samettia, ne ovat myös ruusuiksi naamioituneita piikkejä. My dragonfly – petohyönteinen. My hawk – petolintu. My little loon – kuikka tai sekopää.
Tämä on sotaa, edelleen, äidin ja pojan patologisoitunutta mittelyä. Hellittelyt ovat hyökkäyksiä puolustuksen kaavussa. Ja niiden uumenista kumpuaa Stevensin äitisuhteen traumaattisuus. Carrie kärsi skitsofreniasta ja masennuksesta. Hän hylkäsi lapsensa ja kadotti itsensä päihteisiin. Viilsi Stevensin sielun täyteen raadelmia, joiden kautta haamut lentelevät edelleen sisään ja ulos lupaa kyselemättä.
Ja kuten kappale kertoo, kuolemankaan hetkellä hän ei halunnut ottaa poikansa tuskaa itselleen. Päinvastoin, hän hävisi, hylkäsi jälleen. Ja jätti viimeiseksi lohdutukseksi kalvakkaan huomion: ”We’re all going to die.”
Siihen lapsi jäi, yksin ajatustensa kanssa, kädessään vain aihio lauluksi.
Se, että tuosta laulusta tuli yksi Stevensin kauneimmista ja turvallisimmista, kertoo tekijän ammattitaidosta. Helmeilevien koskettimien puhaltelema Fourth of July on kuin höyhen, joka leijuu valkoisena ruumiin yllä kertoen että Stevens oli valmis rakastamaan ja antamaan anteeksi. Joskus. Ja ehkä vielä antaakin. Mutta laulu on myös uhkaava, sen taustalla yltyy kylmä varjo. Soitinnuksen pohjalle ujutettu tumma bassoääni ei jaa armoa; se muistuttaa että jokin seuraa Stevensiä tästä eteenpäin, jokin mikä on itse asiassa ollut aina olemassa.
Arpi, joka kuolemasta jää. Kaivanto joka ei maisemoidu. Jälki joka on valmis siirtymään sukupolvelta toiselle, ellei joku malta tarttua siihen kaksin käsin, kuristaa, hangata olemattomaksi. Ja rakentaa sen päälle uutta elämää.
