Popklassikot 1992

#25 The Boo Radleys – Lazarus

Boo Radleys teki kuusi albumia ennen kuin iski hanskat tiskiin vuonna 1999.

”Emme koskaan halunneet kuulua joukkoon.”
– Martin Carr

Kitaristi ja lauluntekijä Martin Carr oli Boo Radleysin liikkeellepaneva voima ja varsin monipuolinen soittaja. Sopivalle tuulelle sattuessaan yhtye oli yhtä meluisa kuin korvalle epäystävillisimmätkin – oli kyseessä sitten 1990-luvun alun tinnitustohtoreista My Bloody Valentine, Swervedriver, Mercury Rev tai Ride.

Vulkanus vastaan Carr -oikeuskäsittely ei ole vieläkään käynnissä, mutta syyttäjältä ei puuttuisi todisteita. Lazaruksen korviahuumaava äänivalli voisi jo yksinään tuottaa parin vuoden tuomion.

Yhtyeen koko ura tuntuu nyt jälkeenpäin katsottuna – onnistuneesti siis, jos se tosiaan oli tavoitteena kaiken aikaa – sivupoluilla kulkemiselta. Ainoastaan brittipopin suurimpana vuonna 1995 he kuuluivat muiden aikalaistensa joukkoon. Listaykköseksi noussut Wake Up! (1995) oli myyntiluvuiltaan aivan toista luokkaa yhtyeen muuhun tuotantoon verrattuna, mutta tuntuu epäaidolta. Kaikki yhtyeen kummallisuudet on riisuttu pois, ja alta paljastuu useimmiten ärsyttävää kirkasotsaisuutta ja vain vähän keskivertoa parempia biisejä.

Tavanomaisuus oli, hassua kyllä, se tila, missä Boo Radleys oli oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Ehkä siksi Wake Up! on niin ontto levy: sillä levyllä he kuuluivat joukkoon, ja yhtyeen modus operandi kouristeli kostonhimoisena alitajunnan pohjavirrassa. Ohjekirjan lennähtäessä erinäisiä vesilintuja kohden tulokset olivat paljon vahvempia, ja tuo suuri hittilevy jäikin kuriositeetiksi.

Tästä seuraa valitettavasti, että jos brittipopista tehtäisiin saippuasarja, Boo Radleys näyttäytyisi vain ”mukana myös” -kategoriassa. Se olisi varsin epäreilua, sillä kyseessä ei todellakaan ollut mikään brittipopbändi.

Aikaa parhaiten kestäneet teokset ovatkin ne vähemmän tunnetut. Giant Steps (1993) ja C’mon Kids (1996) tuntuvat yhä uskaliailta viritelmiltä. Toisaalta, ensin mainittu yhdistelee dubia ja noisea höyhenenkevyeen indiepoppiin, joten lienee turha odottaa yleisöryntäystä. Ja jälkimmäisen tehostaessa viiltävää särkijää konevaikutteilla kävi niin, että aurinkoisella ja kevyellä tyylillä houkuteltu yleisö juoksi vauhdilla pakoon.

Mutta tarkistakaa nämä levyt ihmeessä: itse sanoisin Giant Stepsin häviävän Britannian levyjen ykköspaikan tuolta vuodelta vain Tindersticksin ensijulkaisulle. Vuotta aiemmin julkaistu single Lazarus on Boo Radleysin parhaiten tiivistävä kappale, esitellen niin kokeellisen kuin helposti lähestyttävän puolen. Pitkän dub-intron auki repivä trumpetti saa pysyä omissa korkeuksissaan Carrin hiekkapaperikitaran kannattelemana. Säkeistöt tipauttavat äänenvoimakkuuden minimiin, ja Sice Rowbottom kuiskailee harvat sanansa pelkän akustisen kitaran säestämänä.

”I, I must be losing my mind
I keep on trying to find a way out
But it’s ok you don’t lock the door anymore

I, you know I never go out
And you know that I start to forget things
But it’s ok they weren’t essential anyway

I, and when I start to look back
I feel like I’ve spent my whole life just kicking round
And not getting in the way

And now, and maybe now I should change
Because I’m starting to lose all my faith
While those around me are beaten down each day ”

Hienoa, kirjallisuustieteilijät taisivat juuri herätä. Harper Leen moderni klassikko To Kill a Mockingbird nousee tässä kohtaa kirjahyllyn syövereistä. Yhtyeen nimi tulee Boo Radley -henkilöhahmosta, ja Lazaruksen lyriikkaa ei tarvitse käännellä yhtään – se sopii kyseiseen henkilöhahmoon aivan loistavasti.

Ovi jätetään muumitalomaisesti lukitsematta, kun Boo Radley tahtoo ilmaista hyväntahtoisuuttaan, vaikka hahmo on varsin syrjäänvetäytyvä ja viihtyy lähinnä omassa mökissään. Viimeinen säkeistö vahvistaa teorian ja tiivistää muutamassa lauseessa kirjan kohtauksen, jossa Boo Radley pelastaa Finchin lapset Bob Ewellin kynsistä. Tämä Lasarus ei nouse Jeesuksen herättämänä, mutta tarjoaa melkoisen määrän teorisointia, jos sille linjalle tahdotte lähteä.

Mutta jos Leen kirjaa ei löydy hyllystä tai lähikirjastosta, ja Raamattukin puuttuu, Lazarus tarjoaa musiikillisesti tarpeeksi potkua pahaa-aavistamattomille. Lopulta majesteettinen instrumentaalikertosäe ajetaan loppuun kitaroiden villiintyessä yhä kuurouttavammiksi, kunnes yhtäkkiä saapuva viimeinen sointu katkaisee kaiken. Se sopii yhtälöön täydellisesti, ja noin viidessä minuutissa on saatu aikaan melankolinen mutta jylhä äänimaailma klassisia antisankareita varten.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

BONUS!

Lazarus ei todellakaan ole Giant Stepsin ainoa loistokappale. Ohessa aivan yhtä vahva Barney (…and Me)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

BONUS II!

…ja I Hang Suspended, jonka muuan Noel Gallagher myönsi yhdeksi lempikappaleistaan.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!