15 olennaista postgrunge-maanvaivaa – karu taival Nirvanasta Nickelbackiin

Candlebox.

Candlebox ennakoi kauhun hetkiä, jotka ravistelisivat maailmaa Creedin noustessa maailmanmaineeseen.

Miten päädyimme Nirvanasta Nickelbackiin? Kuinka yksi viime vuosikymmenten raikkaimmista rockmusiikin ilmiöistä, grunge, vesittyi muutamassa vuodessa turvalliseksi pullisteluksi FM-radion, perheenisien ja amerikkalaisten sotilastukikohtien tarpeisiin?

Nuorgam ylpeänä esittää: 15 olennaista postgrunge-maanvaivaa. Ne ovat lauluja, jotka jokainen on joskus kuullut; jotka hallitsivat ilmestyessään radioaaltoja kaikkialla maailmassa, mutta joiden esittäjät ovat muutamaa lukuun ottamatta vaipuneet historian hämäriin.

Jutun kirjoittamiseen ovat osallistuneet Joni Kling, Arttu Tolonen, Gaius Turunen ja Kimmo Vanhatalo.

#1 Better Than Ezra – Good (1993)

MIKÄ?
Rajatapaus Louisianasta. Goodin sisältävä Deluxe-albumi ilmestyi indieteitse vielä itse grungen ”aikaan”, mutta alkoi menestyä Elektran julkaistua sen uudestaan vuonna 1995. Better Than Ezra on pitänyt tahallaan nimensä alkuperän arvoituksena; tosin epäiltävä on, onko viime vuosina kukaan siitä enää kysellytkään. Bändiä pidetään kyseenalaisen kunnioitettavana postgrungen tienraivaajana, mutta tämä meriitti saavutettiin kyllä pre-grungen ehdoilla. Good on silkkaa radiota varten kemiallisesti pestyä Pixiesiä bassosoundeineen ja vain lievästi venkuroivine laulumelodioineen. Muilla singleillään Ezra imitoi esimerkiksi R.E.M.:iä (In the Blood). Bändi, joka kuulosti hyvältä vain silloin, kun et vielä ollut kuullut lähdemateriaalia. Kuka sellaista enää tarvitsee? Silloin viistoistavuotisna tämä oli kyllä tykki ralli…

ezra_piiras400

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Yhteensä seitsemän studioalbumia ja kohtuullinen kulttiura. Koska Ezran debyyttialbumi ilmestyi jo 1990, voidaan bändiä pitää grungen selviytyjinä. Jos tuijottelee jenkkien myyntilistoja, vaikuttaisi kaikki rockjohdannainen uhanalaiselta, mutta aina löytynee pikkukaupunkeja, joissa eletään ikuista ysäriä. Ezran kaltaiset bändit ovat niiden sheriffejä. (GT)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#2 Candlebox – Far Behind (1994)

MIKÄ?
Candlebox oli jopa pliisuuteen tottuneiden Pearl Jam -fanien mielestä kauheata mussutusta ja sen kolmas single käytännössä power-balladi uudelle ajalle. Monet luulivat tuon myyttisen pedon kuolleen 1980-luvun lopussa. Candlebox raapii tynnyrin pohjalta jokaisen tarjolla olevan kliseen, alun kuohitun Temple of the Dogin mieleen tuovista kitaroista laulajan sietämättömään alapurentalaulantaan. Sanassa ’flying’ ei oikeasti ole h-äännettä eikä sanassa ’maybe’ 27 tavua. Kitarasoolo kierrättää jokaisen Slashista Mike McCreadyyn kulkevalla janalle sijoittuvan classic rock -kliseen. Far Behind kirjoitettiin muuten tribuuttina Mother Love Bonen laulajalle Andrew Woodille, aivan kuten koko Temple of the Dog -levy. Sääli. Sen lisäksi, että Far Behind on itsessään rasittavaa äänisaastetta, se myös ennakoi niitä kauhun hetkiä, jotka ravistelisivat maailmaa Creedin noustessa maailmanmaineeseen noin kolme vuotta myöhemmin.

candlebox_piiras_400
MITÄ SEN JÄLKEEN?
Candlebox ei Far Behindin jälkeen enää onnistunut tekemään hittejä. Olisi ehkä aiheellista tutkia pidemmällä aikavälillä, mikä prosentti power-balladeilla pankin räjäyttäneistä yhtyeistä kykenee pidemmän uran ylläpitämiseen. Bändi hajosi vuonna 2000, mutta kasasi itsensä uudestaan vuonna 2006 ja on taas työn touhussa. Ei niin, että ketään Keski-Lännen ja eri puolilla maailmaa sijaitsevien amerikkalaisten sotilastukikohtien ulkopuolella kiinnostaisi. (AT)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#3 The Toadies – Possum Kingdom (1994)

MIKÄ?
Jo 1980-luvun lopulta toimineen Toadiesin lyhyt kakku parrasvaloissa oli Heatseekers-listan ykköseksi kivunneelta Rubberneck-albumilta irrotettu murharalli, joka todisti jälleen kerran alternativen turhautuneesta misogyniasta häiritsevän kepeästi pomppubassotellen: Vaden Todd Lewis on kalju kitaristi, joka kaipaa Possum-järvelle viedäkseen tyttöystävän vajan taakse.

2002

toadies_piiras_400
MITÄ SEN JÄLKEEN?
Levy-yhtiö ei suostunut edes julkaisemaan Rubberneckille äänitettyä seuraajalevyä ja Toadies painui unholaan. Houstonin Buzzfestin vakiokiinnityksenä soittaneen bändin voi nähdä tiettynä osana jatkumoa, jossa Alien Ant Farmin ja Limp Bizkitin tyyppiset nimet lopulta korvasivat post-grunge-yhtyeet junttifestarien vetonauloina. (JK)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#4 Dishwalla – Counting Blue Cars (1995)

MIKÄ?
Postgrunge vakiinnutti Yhdysvalloissa myös Adult Alternative -radioasemat, jotka pitävät hittejä elossa soittamalla niitä ainakin vuoden putkeen. Counting Blue Cars on mitäänsanomattominta mössöä, jota tämä aikuisuuden ja vaihtoehtoisen välissä tasapainottelu voi aiheuttaa. Vakavaa ja ainakin metafyysistä kun piti oleman, niin laitettiin Jumala sanoitukseen ja vieläpä naispuolinen sellainen, koska 1990-luvulla joku saattoi pitää ideaa omaperäisenä. Radioasemat soittivat Dishwallan hitistä vieläpä akustista versiota, jonka sääkanavakitarointi sinetöi tämän Bushin ja Francis Goyan välisen avioliiton. Dishwalla itse lienee ärtynyt biisin menestyksestä, koska bändihän oli muilla biiseillään jokseenkin vihaisempi. Ne eivät kuitenkaan kelvanneet AA-asemien hitaasti muuttuvaan postgrunge-äänitapettiin. Jos Jenkkilässä autoillessasi radiosi jämähtää tällaiselle kanavalle, saatat erehtyä luulemaan, että Hootie and the Blowfish on yhtä iso kuin ennenkin.

dishwalla_piiras400

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Kolme studioalbumia lisää ja julkaisuhiljaisuus vuodesta 2005 eteenpäin. Esiintyminen Siskoni on noita -sarjassa taisi olla uran näkyvin hetki Counting Blue Carsin jälkeen. Ja siinäkin noitakolmikon sähläykset ja dialogi peittävät bändin soiton. Enempää ei tarvinne sanoa.

Paitsi tietenkin se, että Dishwalla on ikuistettu myös Anal Cuntin kappaleeseen You Went to See Dishwalla and Everclear (You’re Gay). (GT)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#5 Everclear – Santa Monica (1995)

MIKÄ?
Everclear henkilöityi aina Art Alexakikseen, joka tasapainotteli alusta lähtien sillä hiuksenhienolla, häilyvällä ja tulkinnanvaraisella rajalla, joka erottaa positiivisen yhteiskunnallisen vaikuttamisen häikäilemättömästä itsepromootiosta. Alexakisin kohdalla oli myös aina vaikea sanoa harrastiko hän taiteessaan enemmän demoniensa manaamista vai niiden raakaa hyväksikäyttöä. Uran alkuvuosien lausunnot ja huippuvuosien aikainen asema vaihtoehtorockin luotettavimpana mielipideautomaattina ja semijulkkiksena tekee taustatarinan ja taiteen erottamisesta mahdotonta. Näin ollen tämäkin kappale täytyy tulkita aina sen prisman läpi, että Alexakis oli yksinhuoltajan kasvatti, joka haksahti kokaiiniin, mutta päätti kammeta itsensä kuiville veljensä ja tyttöystävänsä kuoleman jälkeen. Oli hänellä itselläänkin yksi läheltä piti -tilanne. Nyt kun olen tuon sanonut, on vaikea keksiä itse bändistä mitään sanottavaa. Näin minulle kävi ensimmäisen kerran vuonna 1995 ja nyt taas. Everclear kuuluu selkeästi postgrungen siihen laitaan, joka kumartaa power popin ja punkin suuntaan. Santa Monica on aika näppärä poppis. Se on harvinainen hyve tässä turpean ja itsetyytyväisen hardrockin dominoimassa genressä.

everclear_piiras_400
MITÄ SEN JÄLKEEN?
Everclear ja Art Alexakis onnistuivat ylläpitämään kulttisuosiota, mutta tippuivat Capitolilta takaisin indien ihmeelliseen maailmaan ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella bändi alkoi aktiivisesti elää sekä omassa että toisten menneisyydessä. (AT)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#6 Spacehog – In the Meantime (1995)

MIKÄ?
Grungen jälkeisinä vuosina menestyksen kultamaille pääsi myös kummallisuuksia, joilla ei ollut paljonkaan tekemistä vaihtoehtorockjättien kanssa. Tällainen tapaus oli alun perin Leedsistä Englannista tulleista, mutta New Yorkissa tavanneista musikanteista koostuva Spacehog, jonka pääasiallinen innoittaja oli grungen sijaan 1970-luvun glamrock, erityisesti wanha kunnon David Bowie, jonka laulutyyliä basisti Royston Langdon matki varsin uskollisesti. Yhtyeen debyyttisingle In the Meantime valloitti radion ja MTV:n vuosien 1995 ja 1996 taitteessa, ja albumi Resident Alien myi kultalevyyn oikeuttavan määrän. Kevyitä ysärikonesoundeja, Bowieta, Beatlesin I Am the Walrusia ja voimapoppia yhdistelevä In the Meantime on woo-hoo-lauluineen varsin maukas, joskin pöhkö poptäsmäisku. Spacehog ei kuitenkaan oikein löytänyt paikkaansa popmaailmassa, vaan operoi jossain brittipopin ja postgrungen välimaastossa. Lopulta In the Meantime jäi sen ainoaksi hitiksi, ja Spacehog muistetaan nykyään lähinnä klassisena yhden hitin ihmeenä.

spacehog_piiras_400
MITÄ SEN JÄLKEEN?
Spacehogin toinen levy The Chinese Album ei menestynyt edeltäjänsä tavoin, ja vuonna 2001 julkaistu The Hogyssey -albumi jäi yhtyeen viimeiseksi. Spacehogin hajoamisen jälkeen sen perustan muodostaneet Langdonin veljekset Royston ja Antony ovat pysyneet jonkinlaisessa puolijulkkisasemassa. Antony nähtiin vuonna 2010 sekoilemassa Joaquin Phoenix -”mukamentissa” I’m Still Here, ja Royston tuli puolestaan tunnetuksi Liv Tylerin aviomiehenä (pari erosi vuonna 2008). Spacehogin paluuta on viritelty pitkään. Tässä kuussa kuultiin viimein ensimmäinen näyte Glad to Know jo vuodesta 2011 julkaisuaan odottaneelta yhtyeen comeback-levyltä As It Is on Earth. (KV)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#7 Sponge – Molly (Sixteen Candles Down the Drain) (1995)

MIKÄ?
Detroitilainen Sponge vaikutti aina perusbaarirockyhtyeeltä, joka onnistui onnellisten sattumusten kautta pääsemään mukaan alternative-junaan. Se nähtiin aikanaan kolmannen polven jäljittelijänä, joka kopioi Pearl Jamin sijaan Stone Temple Pilotsia, mutta todellisuudessa Sponge kuitenkin muistutti grungea enemmän perinteistä amerikkalaista sydänmaan rockia, jossa oli mukana aimo annos U2:n mahtipontisuutta, hiukan R.E.M.:iä ja jopa ripaus vaihtoehtokantria (tai ainakin Gin Blossomsin juurevaa voimapoppia). Kasarinäyttelijä Molly Ringwaldin ja tämän tähdittämän Sixteen Candles -elokuvan (Synttärit, 1984) mukaan nimetty Molly (Sixteen Candles Down the Drain) onkin oikeastaan kantrikappale, johon on ympätty mukaan ajanmukaiset särökitarat. Sitä ei olisi mahdoton kuvitella hiukan kevennettynä vaikkapa R.E.M.:in esittämäksi.

sponge_piiras_400
MITÄ SEN JÄLKEEN?
Spongen debyyttilevy Rotting Piñata jäi yhtyeen ainoaksi varsinaiseksi hittilevyksi. Sen toinen albumi Wax Ecstatic oli rankemmin rokkaava kokonaisuus, jonka piti alun perin olla memphisläisen drag queenin kuolemasta kertova konseptilevy. Kappaleet kuolleista drag queeneista tai Venäjän keisari Nikolai II:n Anastasia-tyttären mysteeristä eivät kiinnostaneet maksavaa yleisöä, ja Spongen kunnian päivät olivat nopeasti ohi. Nykyään 1990-luvun Sponge-kokoonpanosta on jäljellä enää laulaja Vinnie Dombroski, joka kiertää yhtyeensä kanssa epäilemättä soittamassa niissä samoissa baareissa, joista se nousi nauttimaan 15 minuutista kuuluisuuttaan vuonna 1995. (KV)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#8 Primitive Radio Gods – Standing Outside a Broken Phone Booth with Money in My Hand (1996)

MIKÄ?
Primitive Radio Godsin hittiainokaisen formulaan kuuluivat B.B. King -sample, puoskarihopahtava jenkkibaggy ja Lou Reedin Walk on the Sidelle kosolti velkaa oleva epäilyttävä päiväkävelyletkeily kaihoisaksi heterohempeilyksi muutettuna. Näistä aineksista koottiin myös kappaleen sisältänyt ihan kelpo Rocket-pitkäsoitto.

primitiveradiogods_piiras_400
MITÄ SEN JÄLKEEN?
Pohjimmiltaan Primitive Radio Gods oli kuitenkin raskas kitarabändi ja edelleen kasassa olevan yhtyeen myöhemmillä julkaisuilla tämä aspekti kuuluu mukavasti vihlovana ujeltamisena. Esimerkiksi vuoden 2003 Still Electric on yllättävän vahva näyttö aggressiivisesta kuusikielisten käytöstä ja Mellotron On! -kokoelma bändin shoegazehtavista psykedeliavivahteista. (JK)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#9 Seven Mary Three – Cumbersome (1996)

MIKÄ?
Jos postgrungen mielikuvituksettominta laitaa edustava Seven Mary Three olisi perustettu 1970-luvulla, se olisi epäilemättä veivannut kasvotonta boogie-rockia Foghatin tai Bachman-Turner Overdriven lämppärinä. Koska elettiin 1990-lukua, se ymppäsi 1970-lukulaiseen rockiinsa grungemaisen raskaat kitarat ja nousi listoille hitillään Cumbersome alkuvuodesta 1996. Keksinkertaisuuttaan Seven Mary Three ei kuitenkaan onnistunut särön alle piilottamaan. Yhtyeen soundi pullisteli turpeasti kopioiden Stone Temple Pilotsin puisevimpia hetkiä, ja laulaja Jason Rossin sanoitukset naamioivat aikakaudelle tyypillisesti epämääräisyyden syvällisyydeksi luettelemalla vastakohtia, kuten: “She calls me Goliath and I wear the David mask” tai “Too heavy too light, too black or too white, too wrong or too right”. Toisin sanoen Seven Mary Three kuulosti juuri siltä, mitä olikin – kaukaa popmusiikin keskusten ulkopuolelta (tarkemmin sanottuna Williamsburgista, Virginiasta) tulleelta yhtyeeltä, joka osasi kopioida edeltäjiensä soundin, muttei ymmärtänyt sen underground-juuria. Näin se oli varhainen esimerkki Creedin ja Nickelbackin edustamasta kaupallisesta postgrunge-soundista. Cumbersome tarkoittaa vaivalloista ja kömpelöä, ja sellainen oli sekä tämä Seven Mary Threen isoin hitti että koko yhtyekin.

sevenmarythree_piiras_400
MITÄ SEN JÄLKEEN?
Ainakaan Seven Mary Threetä ei voi haukkua luovuttajaksi – yhtye on keikkaillut ja julkaissut tasaiseen tahtiin albumeja sitten 1990-luvun, vaikka kaupallista menestystä ei ole juuri tullut. Sen vuonna 2008 julkaistun viimeisimmän pitkäsoiton Day and Nightdrivingin singlen Last Kissin perusteella Seven Mary Three kuulostaa yhä yhtä auttamattoman tylsältä kuin vuonna 1996. (KV)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#10 The Verve Pipe – The Freshmen (1996)

MIKÄ?
Kirjoita The Verve Pipen Googlen kuvahakuun. Jos sinulla ei ollut 1990-luvulla peroksidivaalennettuja hiuslatvoja, olit kenties niitä, jotka menivät kertarytinällä alas ja blondasivat koko kuontalon – bändin ensimmäisen albuminkin nimi oli I’ve Suffered a Head Injury. Yhdistämällä rockhenkisen pukeutumisen urheiluvaatteisiin ja Airwalk-kenkiin olit Verve Pipen joukoissa. Parhaat asiat elämässä nimittäin ovat luonteeltaan amfibisia. Aivan kuten Verve Pipen balladit, jotka uppoavat pohjaan sekä maalla että vedessä.

vervepipe_piiras_400
MITÄ SEN JÄLKEEN?
Vuonna 2009 yhtye julkaisi koko perheelle suunnatun levyn The Family Album. En keksi tätä omasta päästäni. (JK)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#11 Days of the New – Touch, Peel and Stand (1997)

MIKÄ?
Useimpien postgrunge-yhtyeiden soundi perustui jonkun tietyn artistin tuotantoon, mutta alun perin Charlestownista, Indianasta tullut Days of the New meni askeleen pidemmälle – sen soundi perustui pitkälti Alice in Chainsin MTV Unplugged -levyyn ja kahteen akustiseen EP:seen (Sap ja Jar of Flies). Kun mukaan heitettiin vielä ripaus The Doorsia, lopputuloksena oli grungehtavan synkeä, mutta samalla jazzahtavasti groovaileva ja akustisen kepeä (sekä valitettavan tylsä) soundi, joka kelpasi sekä MTV:tä tuijottavalle nuorisolle että heidän vanhemmilleen. Epämääräistä itsetuhoisuutta ja hiukan kyseenalaista seksuaalista uhkaa yhdistelevä Touch, Peel and Stand on yhtyeen isoin hitti ja tunnetuin kappale, joka notkui Billboardin Hot Mainstream Rock Tracks -listan kärjessä vuonna 1997 tuohon aikaan ennätykselliset 16 viikkoa.

daysofthenew_piiras_400
MITÄ SEN JÄLKEEN?
Alkuperäisen Days of the New -kokoonpanon taipale päättyi nopeasti. Sen jäsenet tappelivat keskenään, ja laulaja-kitaristi Travis Meeks erotti koko muun yhtyeen jo bändin vuonna 1999 ilmestyneen toiseen (nimettömään) levyyn mennessä. Days of the New on ilmeisesti periaatteessa yhä olemassa, mutta vuonna 2001 julkaistun kolmannen (taas nimettömän) levynsä jälkeen se ei ole julkaissut mitään. Meeks on lupaillut neljättä Days of the New -levyä jo vuosia, mutta muun muassa huumeisiin liittyvät ongelmat ovat hidastaneet epäilemättä koko maailman kieli pitkällä odotteleman albumin valmistumista.

HAUSKA FAKTA!
Pussycat Dollsin pääasiallisena laulajana tunnetuksi tullut Nicole Scherzinger teki musiikillisen debyyttinsä Days of the New’n toisen levyn taustalaulajana. (KV)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#12 Marcy Playground – Sex & Candy (1997)

MIKÄ?
Nirvanaisen laiskahti venyttelevää Marcy Playgroundin singleä ei voinut olla kuulematta alkuvuodesta 1998, kun kappale vietti ennätykselliset viisitoista viikkoa Modern Rock -listan ykkösenä. Vielä enemmän yhtyeen luulisi ammentaneen Morphinen musiikista, jossa uhkaavat ja synkeät sävyt tulivat puetuiksi haikeisiin melodioihin. Vaarallisesti nimetty kappale etenee laiskasti kuin siirappi ja sopi hyvin myös poppiradioiden soittolistoille.

marcyplayground_piiras_400
MITÄ SEN JÄLKEEN?
Fastballin The Way pompautti kappaleen lopulta listoilta ja Marcy Playground katosi takakujille. John Wozniak antaa edelleen yhtyeelle tekohengitystä ja keikkailee sellaisten supernimien kuin Lit, Sugar Ray ja Everclear kanssa. (JK)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#13 Silverchair – Freak (1997)

MIKÄ?
1990-luvulla jokainen oli friikki, creeppi tai luuseri. Perässä varttui myös X:n jälkeinen grungejuniorien sukupolvi, joka oli ollut liian nuori kuulemaan Nirvanaa. Heille Silverchairin ja Bushin hiilipaperikloonit Cobainin maneereista menivät täydestä. Australialaisyhtye nauttikin lopulta enemmän menestystä kuin suurin osa grungen jalanjäljissä tarponeesta varttialternativesta, mistä kunnia kuuluu ihan onnistuneille biiseille. Omaperäisyydestä bändiä ei ole koskaan voinut syyttää.

silverchair_piiras_400
MITÄ SEN JÄLKEEN?
Silverchairin myöhemmät albumit ovat Yhdysvalloissa hädin tuskin mahtuneet sadan myydyimmän joukkoon, mutta kotimaassaan Australiassa yhtye on edelleen kova nimi. Pelkkä aussimyynti ei silti selitä Silverchairin olemassaoloa. On olemassa postgrunge-reliikkien kasti, jota tietyt kuluttajasegmentit pitävät edelleen hengissä, ja joka 1990-luvulla tuotti toinen toistaan degeneroituneempia kopioita itsestään. Stone Temple Pilotsin, Creedin ja Nickelbackin jälkeen seurasi Backstreet Boys ja silloin tervejärkiset meistä luovuttivat. (JK)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#14 Third Eye Blind – Semi-Charmed Life (1997)

MIKÄ?
Third Eye Blind on listallamme poikkeus, koska debyyttialbumilta irtosi postgrungen ilmastossa peräti kolme isohkoa pophittiä. Semi-Charmed Life oli näistä isoin, metamfetamiinin käytöstä ja suihinotosta lallatteleva punkpoppis, joka pääsi radiosoittoon vain parin sanan sensuroinnilla. Ei, en minäkään aikanaan kuunnellut näitä sanoja. Lauluntekijä Stephan Jenkins sanoi tavoitteenaan olleen sanfranciscomaisen version tekeminen Lou Reedin Walk on the Wild Sidesta. Näin kaukaa kierosti katsoen biisiä pitäisi kai vihata, kuten Counting Blue Carsiakin, mutta jotain hellyttävää Jenkinsin lähderehellisyydessä on, Semi-Charmedin tarttuvuudesta puhumattakaan. Kuuntelisin huomennakin, mutta en Jenkkilässä, sillä siellä biisi lienee jokaisten kotibileiden riesa.

3rdeyeblind_piiras400

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Oikeastihan tässä jutussa olevista bändeistä monikaan ei hajonnut, vaan tauollakin olleet palasivat takaisin. Aina löytyy Jenkkilästä jokin pikkunurkkaus, jossa vanhan radiohitin soittamalla saa sivutuloja. Third Eye Blind on kuitenkin pärjännyt monia muita kaupallisesti paremmin: neljäs studioalbumi Ursa Major (2009) käväisi jopa Billboardin kolmosena. Stephan Jenkins ilmoitti silti viime kuussa, että seuraava levy tulee olemaan bändin viimeinen. (GT)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

#15 Semisonic – Closing Time (1998)

MIKÄ?
Antropologian ja Monty Pythonin opintojaan auliisti ilmaisussaan viljelevän Trip Shakespearen raunioille perustettu, Minneapolisista ponnistava Semisonic toi postgrungen äänimaisemaan tujauksen näsäviisauteen taipuvaista ja korkeakoulutettua amerikkalaista collegerockia; pienen sellaisen lähinnä tuotanto- ja soittopuolella. Closing Time on sydänverellä kirjoitettu ja täyttäisi nykyisetkin, Vain elämää -sarjan puitteissa määritellyt aitouden vaatimukset. Laulaja Dan Wilson teki sen tuloaan tekevälle lapselleen. Biisi yhdistää thirtysomething-henkisen fiilistelyn ja Seneca nuoremman musiikkiin, jota vanheneva mies soittaa kuunneltuaan nuorena Pixiesiä ja seattlelaisia kitarankurittajia. Julkaisuvuonaan Grammy-ehdokkuudenkin saanut Closing Time dominoi keskitien rockia soittavia radioasemia vuonna 1998 ja soi varmasti FM-aalloilla päivittäin tänäkin päivänä.

semisonic_piiras_400

MITÄ SEN JÄLKEEN?
Closing Time oli Semisonicin ison hitti. Vuonna 2001 yhtye julkaisi kolmannen levynsä, mutta suosio varsinkin Yhdysvalloissa oli mennyttä. Dan Wilson lähti soolouralle, mutta löysi suuren suosion lauluntekijänä. Hän on tehnyt biisejä muun muassa Dixie Chicksille, Jason Mrazille ja Adelelle. (AT)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Mitä listalta puuttuu? Local H:n Bound for the Floor? Collective Soulin Shine? Our Lady Peacen Superman’s Dead? Tonicin If You Could Only See? K’s Choicen Not An Addict? Fuelin Shimmer? Mikä oli oma postgrunge-suosikkisi – ja -inhokkisi? Kerro se jutun kommenteissa!