Nicky, James ja Sean – meikit pestynä.
“From despair to where – mihin epätoivosta”, kysyi Manic Street Preachers vuonna 1993 julkaistulla samannimisellä singlellään. Vuonna 1996 sen oli aika vastata kysymykseen.
Yhtyeen pääasiallinen sanoittaja ja ideologinen primus motor Richey James Edwards oli hävinnyt jonnekin Englannin ja Walesin välisen Severnin sillan sumuun helmikuussa 1995. Edwardsin vuosia kestänyt taistelu masennuksen ja itsetuhoisen käytöksen kanssa ei povannut hyvää hänen löytymisensä puolesta, ja yhtyeen edellinen levy, lohduton ja romuluinen The Holy Bible, oli paikoitellen vaikuttanut lähinnä itsemurhaviestiltä. Manic Street Preachersin jäljelle jääneet jäsenet – laulaja-kitaristi James Dean Bradfield, suunnilleen puolet yhtyeen Holy Bibleä edeltävistä levyistä sanoittanut basisti Nicky Wire sekä rumpali ja satunnainen trumpetisti Sean Moore – olivat pitäneet taukoa puolen vuoden verran, mutta lopulta oli päätettävä jatkaako vai lopettaako.
Edwardsin perheen siunauksella Manic Street Preachers päätyi ensimmäiseen vaihtoehtoon, ja maaliskuussa 1996 kuultiin single A Design for Life, ensimmäinen elonmerkki kolmihenkisestä Manic Street Preachersista.
Wiren sanoittama kappale ei kertonut Edwardsista, mutta sen kaunis, ylväs ja melankolisen arvokas sointi uhkui menneisyyden painosta huolimatta eteenpäin haavoittuneena, mutta voitokkaana lipuvaa uutta Manic Street Preachersia. Arvokkuus oli avainsana: Edwardsin aikojen räväkkyys ja pieni mauttomuuden ripaus meikkeineen ja pantterikuoseineen tai sotilasuniformuineen ja kommandopipoineen oli jäänyt taakse. Tilalla oli A Design for Lifen kanssa samassa kuussa julkaistun Everything Must Go -pitkäsoiton kannesta vakavamielisinä katsovat hillittyihin kauluspaitoihin pukeutuneet herrasmiehet.
Everything Must Gon nimiraita puhui suunsa kainostelematta puhtaaksi aiheesta menneisyys ja teki siihen tehdyn pesäeron selväksi:
“Freed from the memory
Escape from our history
And I just hope that you can forgive us
But everything must go”
A Design for Lifella ja sen sisältäneellä albumilla Manic Street Preachers ei ollut muuntautunut vain ulkoisesti. Sen uusi musiikki ei juuri muistuttanut The Holy Biblen klaustrofobista post punkia tai tuon levyn edeltäjien glam rockia, melodista punkia ja hard rockia. Tällä kertaa yhtyeen kappaleet säveltäneet Bradfield ja Moore nostivat valokeilaan aina riffien ja tilulilusoolojen taustalla piileskelleet mieltymyksensä romanttiseen poppiin, Motowniin, Phil Spectorin tyrskyävään äänivalliin ja Burt Bacharachin hienostuneisiin popklassikoihin.
Mahtipontinen ja jousisektioin koristeltu A Design for Life voisi olla väärään tekstiin yhdistettynä pompöösiä pöyhkeilyä, mutta Wiren upean, työväenluokan ylpeyttä pohtivan tekstin kanssa lopputuloksena on yksi kaikkien aikojen hienoimmista poliittisista popkappaleista.
Wire kuvaa elegantin yksinkertaisin sanakääntein “älymystön” ja valtaapitävien holhoamisen ja alistamisen yhdistelmän kanssa painivan työväenluokan yritystä säilyttää ylpeytensä:
“Libraries gave us power
Then work came and made us free
What price now for a shallow piece of dignity?”
Kun A Design for Life nousi yhtyeen tuohon mennessä suurimmaksi hitiksi, sen intohimoisimmilla faneilla oli vaikea pulma edessään. Yhtäkkiä heidän rakastamansa ulkopuolisten ja friikkien suosikki olikin murtautunut valtavirtaan, ja heitä koulussa kiusanneet juntit hoilasivat kaljatuopit kourassa sen minkä muistivat kappaleen kertosäkeestä:
“We only wanna get drunk!”
Yhtyeen vanhoista faneista se saattoi olla epämukavaa, mutta oikeastaan oli sopivaa, että laulu tulkittiin näin, sillä ketä Manics itsekään oli holhoamaan ironiaa ymmärtämättömiä työläisiä. Meniväthän laulun sanoitukset kokonaisuudessaan:
“We don’t talk about love we only want to get drunk
And we are not allowed to spend
As we are told that this is the end
A design for life”
Selvästikin ajat olivat joka tapauksessa muuttuneet. A Design for Life ja Everything Must Go olivat sekä uuden ajan alku että jäähyväiset menneisyydelle. Levyn päättävään No Surface All Feeling -kappaleeseen oli jätetty pätkä Richey Edwardsin kitaransoittoa (hyvin alkeelliset soittotaidot omaavaa kitaristia ei normaalisti yhtyeen levyillä kuultu).
Pienen demonpätkän säilyttäminen oli kuitenkin osuva kunnianosoitus kappaleessa, jossa menneisyyteen suhtaudutaan kovin kaksijakoisesti Bradfieldin kysyessä:
“What’s the point in always looking back
When all you see is more and more junk?”
Ja vastatessa:
“It was no surface but all feeling
Maybe at the time it felt like dreaming”
Yhtyeen alkuaikoina Edwards oli viiltänyt käsivarteensa tekstin “4Real” sen merkiksi, kuinka tosissaan hän oli yhtyeensä kanssa. Sama piti paikkansa myös tämän uuden Manic Street Preachersin kohdalla. Ulkoisesti ja sisäisesti muuttunut yhtye oli entistä voimakkaammin “silkkaa tunnetta ei pintaa”.
Bonus!
Everything Must Golla Manic Street Preachers sävelsi musiikin myös viiteen Edwardsin jälkeensä jättämään tekstiin (näitä kuultiin lisää vuonna 2009 julkaistulla Journal for Plague Lovers -levyllä). Kenties hienoin näistä oli hyytävän kaunis Small Black Flowers That Grow in the Sky, joka kertoi eläintarhassa viruvien eläinten kärsimyksistä. Tuskinpa Edwardsin oma kamppailu masennuksen kanssakaan oli kaukana hänen mielestään tekstiä kirjoittaessaan:
“Wanna get out won’t miss you sensaround
To carry your own dead to swing your tyre tricks
Wanna get out here you’re bred dead quick
For the outside
The small black flowers that grow in the sky”
Kappaleen päättävässä säkeessä, joka viittaa tylsistyneenä omaa häntäänsä pureskelevaan eläimeen, epätoivo on kylmäävän käsinkosketeltavaa:
“Here chewing your tail is joy”
