Pidän lähtökohtaisesti lauluista, joiden olemusta en täysin ymmärrä. Ne ovat kuin älyllisiä haasteita, jotka muistuttavat samalla musiikin ja leikin ikiaikaisesta liitosta.
Varsinaista suhdetta näihin lauluihin on kuitenkin vaikea muodostaa. Niissä on jotakin turhan häilyvää, jotta ne voisi valjastaa omien tunteiden kuviksi. Samalla ne pakottavat älyllistämään itsensä, vaikka viehättävät eniten välittöminä, analyysista vapaina assosiaatiovirtoina. Mitä vaikeammaksi suhteen muodostaminen käy, sitä tiiviimmäksi kiertyy laulun ydintä etsivän analyysin kierre. Ja mitä ankarampaa on analyysi, sitä kauemmaksi ajatusten taakse ydin hautautuu.
Lopulta on nostettava kädet pystyyn ja annettava laulun olla. Se osaa kyllä itse kertoa, tahtooko tulla luokse vai karata lopullisesti pois.
Video Killed The Radio Star on ollut jo pitkään lähtökuopissa. Olen koettanut ymmärtää kappaletta, mutta en ole onnistunut siinä. Kaikki tulkinnat tuntuvat liian ilmeisiltä tai naurettavuuteen asti liioitelluilta. Kappaleen ympärillä on monta panssaria. Niistä läpäisemättömin on ironinen huumori, josta puolet on yhtyeen rakentamaa ja puolet tulkintani lisäämää. Huumorin päällä on myyttisyyden ja salaperäisyyden kuori, joka sekin vain voimistuu jokaisesta murtoyrityksestä.
En vieläkään tiedä, onko panssareiden sisällä mitään. Onko siellä täydellisen pop-laulun sydän vai teräväkielinen narri, joka parodioi täydellistä pop-laulua? Kuorta vai sisältöä, muna vai kana, ollako vai eikö olla. Ydinkysymykset jahtaavat toisiaan taivaisiin asti ulottuvalla spiraaliradalla.
En edes tiedä, missä määrin pidän laulusta.
On siis turvallisempaa tukeutua tosiasioihin:
1) Video Killed The Radio Star on The Bugglesin suurin hitti, oikeastaan ainoa.
2) Se on houkutellut kimppuunsa lukuisia yhtyeitä Radioheadista, Bitch Alertista, Pixiesistä ja The Presidents of the United States of Americasta lähtien, mutta cover-yritykset ovat kilpistyneet samaan panssariin kuin analyysitkin.
3) Laulun on säveltänyt suurimmilta osin Bugglesin taustavaikuttaja Bruce Woolley, mutta se personoituu sanoittajaansa Trevor Horniin.
4) Video Killed the Radio Star oli ensimmäinen MTV:n näyttämä kappale, kun kanava aloitti toimintansa vuonna 1981.
5) Vaikka laulu muistetaan mainita aina Hornista puhuttaessa, pidetään miehen suurempina meriitteinä Bugglesin jälkeisiä tuotantoprojekteja.
Kun tosiasioista siirrytään tulkintaan, muuttuu maa jalkojen alla oitis hetteisemmäksi. Tahtoisin uskoa, että laulu on pohjimmiltaan juuri niin pinnallinen kuin miltä se kuulostaa. Sen sanat ovat näppäräksi heittelyksi riimittyvää sanahelinää, mutta samalla lähes jokainen rivi on siteeraamisen arvoinen. Löyhäksi taustatarinaksi muodostuu musiikin jakeluteknologian vaikutus tähteyden sisältöön ja luonteeseen.
On mahdotonta sanoa, ottaako kappale kantaa vai toteaako se.
Ehkä kyse on vain havainnosta:
“They took the credit for your second symphony /
Rewritten by machine and new technology /
And now I understand the problems you can see”
Tai ehkä havainnolla on arvotaustansa:
”In my mind and in my car /
We can’t rewind we’ve gone to far /
Pictures came and broke your heart /
Put the blame on VTR”
Joka tapauksessa kappaleessa on tarkkanäköisyyttä ja profetiallisuutta. Siinä missä radio synnytti varhaiset pop-tähdet – jollaisiksi kelpasivat jopa radiokanavien DJ:t – muutti 1980-luku musiikin aiempaa visuaalisemmaksi. Äänen sijasta ihmiset valitsivat kuvan ja liikkeen. Kuva toi tähdet lähemmäs, vaikka loitonsi heidät samalla yhä kauemmas.
Ironista kyllä, kun aikaa kului tarpeeksi, musiikki kuvan takana muuttui lähes tarpeettomaksi. Lopulta se katosi. Tämän päivän MTV houkuttelee peukaloimaan kertosäettä muotoon ”reality-tv killed the video star”. Tähteys on trivialisoitunut samalla kun yhä useammalla on ollut mahdollisuus tulla esille. Samalla musiikkivideoista on tullut samanlaista kertakäyttöviihdettä kuin radioiskelmistä joskus kauan sitten. Televisiota ei enää kokoonnuta katsomaan, se väreilee taustalla.
Mutta näin pitkälle Horn ei voinut nähdä, eihän? Eikö hän loppujen lopuksi pyrkinyt vain kirjoittamaan laulun, joka piruilee aikalaisilleen samalla kun realisoituu tekijälleen rahakkaana hittinä? Osuiko laulu maaliinsa vain sattumalta vai tiesikö Horn tulevansa siteeratuksi vielä vuosien kuluttua?
Laulun ydinhavainto on viiltävä ja kiistaton. Musiikki itsessään ei synnytä tähtiä, tähdet syntyvät niissä kanavissa, joiden kautta musiikkia kulutetaan. Tämä altistaa niin musiikin, sen kulutuksen kuin tähteydenkin jatkuvalle muutokselle. Ja muutos talloo aina jonkun jalkoihinsa.
Tämän prosessin keskellä sitä havainnoiva kappale pursuaa paradokseja. Se teki esittäjästään videotähden, jolta puuttui kaikki tähteyteen perinteisesti liitetty ulkoinen karisma. Se tuntuu kritisoivan muutosta, mutta elää samalla kritisoimansa muutoksen ansiosta. Se katsoo taaksepäin ennustaessaan tulevaa. Se peittää huumorinsa älylliseen sanomaan ja älyllisen sanomansa huumoriin.
Ja laulusta tehty video on samanaikaisesti yksi alansa hienoimmista ja typerimmistä.
Siksi laulun ydintä ei voi tavoittaa. Ja siksi se säilyy muutoksen keskellä.
”Oh-a-a-aah-oh!”
Bonus!
Kun television ja lehdistön julkisuuteen nostama kauneustähti Armi Aavikko sai kappaleen tulkittavakseen VeePee Lehdon käännöksenä, on vaikea sanoa kuka lopulta tappoi ja kenet. Vaikka Hornin ironiantaju korvautui versiossa jollakin paljon tahattomammalla, piirtyi esitys vahvaksi ajankuvaksi suomalaisen käännösiskelmän ikonostaasiin. ”Äyä-äyä!”