”Here in my car / I feel safest of all /
I can lock all my doors / It’s the only way to live /
In cars”
Vain kaikista sokein fani voi kiistää, että Gary Numan vaikuttaa aikamoiselta hyypiöltä. Kaupallisena kultakautenaan 1970- ja 1980-lukujen taitteessa hän ainoana poptähtenä kannatti julkisesti Margaret Thatcheria, keräili lentokoneita ja lauloi kitisten kuin vielä pikkuautojen kanssa leikkivän Billy Corganin kummisetä.
Numanin imago oli tietoisen kylmä, tunteeton ja sulkautunut, ja hänen faninsa, ”numanoidit”, musiikkimaailman pilkatuimpia hylkiöitä. Kummankaan imagolle ei tehnyt hyvää se, että Numan meni myöhemmin naimisiin oman faniklubinsa jäsenen kanssa.
Sittemmin on selvinnyt, että Numanilla oli pätevät syynsä esiintyä myrtyneenä avaruusolentona. Vuosituhannen lopulla hänen todettiin potevan lievää Aspergerin syndroomaa, mikä selittää paitsi Numanin teinivuosien hillittömät raivokohtaukset, myös hänen aikuisvuosien systemaattisen epäsosiaalisen käytöksensä.
Meikkiä hän ei käyttänyt koreillakseen vaan peittääkseen aknearvet ja silmänsä, joita hän on kutsunut ”pelkiksi kusirei’iksi lumessa”.
Listaykköseksi noussut Cars on Gary Anthony James Webbin hyypiöyden ehein ja koskettavin ilmentymä. Läpimurtohitti Are ”Friends” Electric? kertoi roboteista Replicas-albumin scifi-henkisessä viitekehyksessä, mutta Cars on osoittautunut Numanin kahdesta suuresta hitistä ikivihreämmäksi juuri siksi, koska se tuo tulevaisuuden nykypäivän arkeen.
Cars on lohdullinen laulu siitä, kuinka neljälle pyörälle nostettu peltikoppi tarjoaa omistajalleen turvapaikan ja suo tälle haavoittumattomuuden tunteen. Kun ovet lukitsee, kukaan ei pääse sisään.
Ollessamme autoissa me kaikki podemme Aspergerin syndroomaa: katsokaa vain, kuinka hintelä Mersun omistaja pui nyrkkiä hänet täpärästi Saabillaan ohittaneelle lihaskimpulle; huomatkaa kuinka parkkipaikalla huoliteltu valkokuvamalli tonkii hammastikulla lihapalaa hampaidensa välistä aivan kuin kukaan ei näkisi häntä.
Autoissamme me tunnemme olevamme voittamattomia, näkymättömiä, turvassa.
JG Ballard ei pitänyt sattumana sitä, että auton tuulilasi oli muodoltaan identtinen elokuvateatterin valkokankaan kanssa, sillä molemmat opettivat meitä suhtautumaan elämään katsojina. Ballardin henki leijuu vahvana Numanin koko varhaistuotannossa, mutta ehkä kaikista voimakkaimmin se on informoinut Carsin lakonista ja antisentimentaalista yleissävyä.
Numanille ominaiseen tapaan Cars ei sisällä kertosäettä, se ei tarjoa kuulijalle emotionaalista kliimaksia, sen haikumainen teksti ei viittaa mihinkään itsensä ulkopuolella.
Aivan kuten auto käärii lihallisen ja tuntevan matkustajansa kromiin ja teräkseen, Cars kietoo vieraantuneisuuden hopeanhohtoisiin syntikkasoundeihin. Se on Kraftwerkin Autobahnin sosiopaattinen pikkuserkku ja kappale, jota ei kannata laittaa nettideittipalstan lempikappaleiden Spotify-linkkiin.
Vuosien varrella Carsin avulla on mainostettu muun muassa luottokortteja, useita automerkkejä, vakuutusyhtiöitä, amerikkalaista jalkapalloa ja ympäristönsuojelua. Jälleen kerran mainostajat ovat joko ihan pihalla tai monta askelta meitä edellä.