Syyskuussa kuuntelimme vuoden 1992 huimaavimpia kappaleita. Klassikko per päivä!
Vuoden 1992 klassisimmat popkappaleet Dreamsista Bullet in the Headiin parin hiirenklikkauksen päässä!
Rage Against the Machinen vihassa ja turhautumisessa valtaapitäviä kohtaan on paljon hyvää ja aitoa ja sympaattista, mutta myös paljon sellaista, joka saa 20 vuotta myöhemmin kuunneltuna posket punottamaan.
Höttöisimmistä Beatles-kappaleistakin on kirjoitettu useiden kappaleiden mittaisia lukuja, kun taas tästä soulpophelmestä ei missään mitään. Nyt tämä maailmassa ollut virhe on korjattu.
Kappale, jolla kunnianarvoisa tohtori todisti, että elämä N.W.A:n jälkeen voi olla jopa entistä suloisempaa.
Manic Street Preachers tiesi jo varhain, että todelliset palopuheet pidetään stadioneilla kymmenille tuhansille ihmisille.
Cocker onnistui sitä paitsi tekemään Babiesissa jotain, mikä on aina vedonnut britteihin: kertomaan pikkutuhman ja nolostuttavan tarinan teini-iästä ja seksistä.
Gangstaräppärit ovat oman aikansa enttejä tai örkkejä, katsantokannasta riippuen, ja oikeassa elämässä huomattavasti suurempi osa on kuollut luoteihin kuin niillä tappanut.
Janne Siironen kertoo, kuinka Siobhan Fahey jäi uransa suurimmalla hitillä kakkosviulistin rooliin.
Twisterella on liki täydellinen kitarapopin muotovalio, joka pysäyttää ajan siihen hetkeen, kun kaikki näyttää mahdolliselta. Se on kappale, joka sopii siihen, kun ihastus ensi kerran puhkeaa kukkaansa.
Vaikka Screaming Treesin musiikissa oli elementtejä sekä hard rockista että punkista, se saattoi yhtä hyvin soittaa heleää vaihtoehtopoppia tai harhautua psykedeeliseen kaleidoskooppiin.
Nestor Alexander Haddaway elämän suurimman kysymyksen äärellä.
Täydellinen pastissi The Supremesin kaltaisesta 1960-luvun tyttöpopista ranskalaisella hammasrakoeksotiikalla kuorrutettuna.
Evan Dandon vanhempien avioerosta kertovan Confettin näennäiseen tuttifruttiin on helppo eksyä ja vain hymyillä typerästi, kun pojilla on levyllä niin mahtava meininki.
X-sukupolven flannelliin verhoutuneessa musiikkihegemoniassa on yksi yli muiden, yksi Suuri Kappale, yksi Stairway to Heaven. Se on Would?
Friday I’m in Loven euforisuus tuntuu väkinäiseltä ja rasittavalta. Mutta väliäkö sillä, koska kappaleesta muodostui yksi The Curen suurimmista hiteistä.
Kappale, joka kertoo Madonnasta. Tai sitten ei.
Miten voi luottaa mieheen, joka piti todellisuutta pilkkanaan, Michael Stipe kysyy.
Taistelutilanteessa niskan ja pään alue on tärkeimpiä suojeltavia: kumpikaan ei jää sisältä tai ulkoa ehjäksi Wu-Tangin esikoissinglen myllerryksestä.
Yksikin hyvä slogan, klisee tai ähkäisy riittää – etenkin, jos siihen on ladattu tarpeeksi asennetta ja V-poweria.
Muutaman sekunnin tapahtumasarja vei newyorkilaisduolta jotain korvaamatonta. Perhesiteet ja ystävyys ovat lopulta ihmiselle tärkeimpiä elämän verkkoja.
Nuorgam
