Jenni Vartiainen – Terra

Warner

Kuvateksti.

Jenni kutsuu, kuuleeko Maaäiti?

Kolme ja puoli vuotta 150 000 kappaletta myyneestä Seilistä. Tätä levyä on odotettu. Sellaisissa tilanteissa pätee usein, että kaikki antikliimaksin aineksetkin ovat käsillä.

JenniTerraMelko tarkkaan 15 vuotta sitten Aikakone julkaisi kolmannen albuminsa Maa. Se ei suinkaan ollut Aikakone-albumiksi mikään rimanalitus, vaan sisälsi useita päteviä hittejä, kuten mainiot Tulisitko ja Perhosten yö. Tripla- ja tuplaplatinaa myyneisiin edeltäjiinsä verrattuna levy oli silti eräänlainen floppi, ja Aikakoneen alamäki yhtyeenä alkoi siitä.

Nyt Jenni Vartiainen julkaisee niin ikään kolmannen (soolo)albuminsa kahden huippumenestyksen jatkoksi. Se kantaa nimeä Terra, mikä on tietysti ”maa” latinaksi. ”Terra” lienee myös yksi niitä latinan sanoja, joiden merkityksen kuka tahansa tallaaja varmimmin tuntee. Otsikoinnin tarkoitus taitaa olla syvällisyyden mallintaminen ottamatta sitä riskiä, että kukaan hämmentyisi.

Kun albumin nimeää Terraksi, asettuu pintapopin yläpuolelle ja viittaa eräänlaiseen yleispätevämpään perspektiiviin, josta käsin olemistamme tämän maan päällä nyt tarkastellaan. Kansiteksteissä Vartiainen kertoo, että ”Terran matka alkoi Norjan Lofooteilta kesäkuussa 2012”, mutta että sen jälkeen lauluja ja levyä tehtiin myös muun muassa Lontoossa, Santorinilla, Koh Yaolla, Bostonissa, Islannissa ja ”kaikkialla näiden välissä”. No, 150 000 levyä myyneen Seilin tuotoilla on ollut mahdollisuus etsiä yhteyttä maaäitiin vähän perusteellisemminkin.

Kokonaiskuva ”albumista ja elämästä yleensä” kirkastui silti Etelä-Suomessa, Pohjassa. Siellä artisti joutui myös vaaranpaikkaan. ”Moni laulu tehtiin peltojen keskellä susia peläten, niitä kun oli nähty, pidin puukkoa mukana”, Vartiainen kertoo.

Suden tiedetään hyökänneen ihmisen kimppuun Suomessa viimeksi 1800-luvulla, mutta vastustan kiusausta vetää tästä itseäni suuresti huvittaneesta sivumaininnasta mitään itse levyyn liittyviä johtopäätöksiä. Tai enpäs vastusta: banaalien asioiden ylidramatisointi on myös Terran sisältämän musiikin helmasynti ja oikeastaan Vartiaisen koko artistipersoonan ytimessä.

Supertähden levyt ovat tuotantotavaltaan antiteesi amerikkalaistyylisille listapop-albumeille: näitä tehdään suljetussa piirissä, johon ovat tälläkin kertaa kuuluneet Jennin itsensä lisäksi lähinnä tuottaja-säveltäjä Jukka Immonen ja sanoittajat Mariska ja Teemu Brunila. Työnjako on selvä: Mariska kirjoittaa latteita mukasyvällisyyksiä, Brunila suunnattoman vaivaannuttavia ihmissuhdebanaliteetteja ja Immonen konstruoi ammattilaisen varmuudella kylmänkalseaa, eteeriseksi tarkoitettua ja jossain määrin vanhentuneelta kuulostavaa synteettistä mattoa.

Sattumaahan Vartiaisen suosio ei ole, eikä se perustu myöskään ulkomusiikillisiin tekijöihin, koska sellaisia ei oikeastaan ole, tai ainakaan haluta olevan. Se perustuu kyllä ihan tämän saman porukan tekemiin loistaviin biiseihin, joista ikoninen Ihmisten edessä käynnisti koko lumivyöryn ja epätasaisen Seilin parhaat esitykset, kuten Duran Duran ja ikivihreäksi kai jo laskettava Missä muruseni on voittivat lopullisesti kaikki mahdolliset kuuntelijaryhmät puolelleen. Täysosumien joukossa on silti aina ollut hutejakin, pahimpana tietysti karmaiseva Nettiin.

Nyt tilanne on valitettavasti se, ettei pitkään ja hartaasti väännetyllä Terralla ole oikein ainoatakaan pelastavaa tekijää. Kaikki asianosaiset ovat panneet itseään hämmästyttävän halvalla.

Levyn mahdollista temaattisuutta väläytellään pahaenteisesti intronomaisella Muistan kirkkauden -avausraidalla, jonka Mariska-tekstissä Vartiainen kertoo menneistä elämistään ja asettuu jonkinlaisen tähdistä tulleen messiaan rooliin. Aiemmilla kerroilla hän on mokannut, mutta aikoo tällä kertaa tasata tilit karman kanssa kunnolla. Kuulijan selkärankaa pitkin alkaa juosta kylmäjalkaisia liskoja tässä vaiheessa.

Onneksi Terra pitäytyy tämän jälkeen edes vähän paremmin maan kamaralla. Mariskan kynästäkin on irronnut lähinnä ympäripyöreyksiä vuorenkorkuisista tunteista. Tiedättekin jo Junat ja naiset -hitin, joka on siinä mielessä levyn parempaa laitaa, että siinä on sekä melodinen koukku että yksi sanoitusidea: miehet pysyvät paikallaan, mutta junat ja naiset on luotuja kulkemaan. Tuohon näkemykseen on vaikea sanoa mitään, mutta useimmissa teksteissä ei ole edes yhtä ideaa, tai sitten on sellainen idea, johon tekee mieli huutaa äänekkäästi vastaan.

Mariskan tekeleistä tätä jälkimmäistä osastoa edustaa ennen kaikkea Minä sinua vaan, joka rakentuu kiinnostavan paradoksaaliselle idealle: kertoja uskoo ”rakkaus”-sanan voimaan ja kieltäytyy mainitsemasta sitä turhissa yhteyksissä, mutta kuitenkin teksti, jossa tuon sanan mainitsemista jääräpäisesti kartetaan, kertoo nimenomaan siitä elämän suurimmasta rakkaudesta, joka kestää nälän ja pelon ja rinnastuu omistautuvista suhteista äärimmäisimmäksi miellettyyn, karhuemon suhteeseen pentuihinsa. Kertoja lupaa myös, että vaikka tekstin sinä lakkaisi vastaamasta tunteisiin, hän on joka tapauksessa päättänyt itse rakastaa tätä pakkomielteisesti koko loppuelämänsä.

Ovatkohan sanoittaja ja laulaja itse ymmärtäneet, kuinka kuumottavaa tekstiä tällainen on? Vai eikö sillä ole väliä, kun vokalistina on kaunis naispoptähti?

No, Mariska selviää silti melko puhtain paperein verrattuna Brunilaan. Hänen tehtävänsä tässä kuviossa on kirjoittaa typeryyksiä nykypäivän kielellä. Aavistelen, että levyn seuraaviksi hiteiksi on kaivattu hänelle, Vartiaiselle ja Immoselle yhteisesti kreditoituja tarttuvia lauluja Selvästi päihtynyt ja Tyttövuodet. Näistä ensimmäinen olisi huvittava, ellei se soisi päässä niin, että olo alkaa parin kuuntelun jälkeen olla kuin juurihoitopotilaalla. Teksti kertoo ilmeisesti kännissä tavanneesta pariskunnasta, joka löytää tipattoman tammikuun myötä uudet ilot jatkuvasta nussimisesta. Vartiainen laulaa säkeet ”Lauantaina kolmatta kertaa nähdään kaikki kahtena / koiranpennun lailla kun leikkii, ei vaan ehdi nukkua” samalla eleettömällä eteerisyydellä kuin kaiken muunkin.

Levyn ainoa menevä tanssiraita Tyttövuodet sitä vastoin ansaitsisi tuplasti kaikki ne närkästyneet blogikirjoitukset, jotka taannoisen kesäkumibiisin kohdalla olivat hieman ylimitoitettuja. Tekstin maailmankuva on vastenmielinen. Vartiainen asettuu siinä hömppäviihteestä tutun stereotyypin, Sitä Oikeaa odottavan naisen, asemaan. Hän on nähnyt ”monenlaista larppaajaa laidasta laitaan”, mutta alkaa olla jo kyllästynyt ”turhiin tuttavuuksiin”. Toivelistalla olisi siis prinssi, joka veisi hänet pois sosiaalisesta elämästä ja uusia ihmisiä tapaamasta. Arvaan kyllä, millaiseen elämään. Sen asunnon sisustamisessa olisi hyödynnetty ruotsalaisia design-lehtiä, siellä istuttaisiin pseudovintagesohvalla katsomassa laadukkaamman laidan tosi-tv-ohjelmia tai kokattaisiin yhdessä ruokia, joiden nimiä ei Kontulassa osata lausua. Miksi edes menisi koskaan mihinkään tapaamaan ketään, kun Alkostakin saa nykyään luomupunaviinejä?

Tuhannesti ei tällaiselle maailmankuvalle. Porvarilliseen idylliin käpertyminen tappaa sielun niin mieheltä kuin naiselta, mutta Tyttövuodet-otsikko asemoi tämän konstruktion tietysti sukupuolipoliittiseksi lausunnoksi. Nimenomaan ”tytöt” on pelastettava baareista ja irtosuhteista ”naiseuteen”, eli sinne vintage-sohvalle sen oikean miehen viereen.

Häpeä, Teemu Brunila.

Mielestäni tällainen syväluotaus on aivan ansaittua silloin, kun artisti itse saatetekstissä likimain määrittelee levyn vuosia rakennetuksi suurtyöksi ja harkituksi lausunnoksi jostain. Olisi paljon helpompaa ajatella Terran olevan vain hömppää, jonka teemoihin ei tarvitse lukea sen enempää kuin Gimmelin vastaaviin. Ehkäpä useimmat kuulijat suhtautuvatkin levyyn niin.

Minusta Terra on ytimeltään mätä ajallemme ominaisella tavalla. Paketointinsa ylellisyydessä se muistuttaa kalliimpia naistenlehtiä, jotain Gloriaa tai Oliviaa, joiden sisältä löytyy sama alistava ja ylhäältä asetettuihin pysyväisyyden normeihin tyytyvä maailmankuva kuin 1950-lukuisista kotirouvaoppaista, jotka nykyään kiertävät hauskoina nettilinkkeinä. Tästä puuttuu oikeastaan vain se monikansallisen kosmetiikkayrityksen kustantama, toimitukselliseksi sisällöksi naamioitu liite.

Kun hyviä biisejä ei ole, ehtii ajatella liikaa kaikenlaista.

30 Eräät kansivihkon kuvat Vartiaisesta tuovat mieleen tarinat kirjailija Olavi Paavolaisen nuorena ja ylidramaattisuuteen taipuvaisena tulenkantajana järjestämistä pseudoitämaisista naamiaisista. Vartiainen on kuitenkin jo yli kolmenkymmenen. Paavolainen taas oli 28-vuotias kirjoittaessaan Suursiivous-pamfletin, jossa hän teurasti kaiken oman aikansa kirjallisuudessa falskina pitämänsä nautittavaan tyyliin. Kirjoitan tätä suomalaisen kirjallisuuden päivänä ja mietin, mitä Paavolainen olisi ajatellut Terrasta.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!Klikkaa, jos haluat nähdä videon!

Samasta aiheesta

© 2017 MUSIIKKIYHDISTYS HELSINGIN NUORGAM ry, tekniikka Tommi Forsström, alustana Wordpress