Popklassikot 1992

#16 R.E.M. – Man on the Moon

Iso käsi R.E.M.:lle: Peter Buck, Michael Stipe, Bill Berry ja Mike Mills.

”Now, Andy did you hear about this one
Tell me, are you locked in the punch
Andy are you goofing on Elvis? Hey, baby
Are we losing touch”

Tuolla Amerikassa kaikki tuppaa olemaan niin pirun äärimmäistä. On äärimmäisiä moralisteja, uskovaisia, nihilistejä, ateisteja – ja myös koomikoita. George Carlinin ja Bill Hicksin kaltaiset veijarit olivat toki raflaavia rääväsuita, mutta kenties kaikkein poskettomin hassuttelija, nykykielellä sanottuna ”trolli”, oli silti Andy Kaufman.

”Tuntuu kuin et ottaisi mitään vakavissasi”, karjuu Kaufmanin meditaatiovalmentaja tälle elokuvassa Man on the Moon. Jim Carreyn esittämä Kaufman väittää, että kyllä hän ottaa, mutta näkee maailman pikemminkin illuusiona, eikä ihmisten siksi pitäisi ottaa itseään turhan vakavasti.

Vuoden 1999 Man on the Moon kuuluu Carreyn loistavimpiin roolisuorituksiin. Nimensä elokuva taas nappaa R.E.M.:n seitsemän vuotta aiemmin ilmestyneestä hitistä, joka puolestaan on yhtyeen loistavimpia kappaleita.

Vaikken koskaan ole ollut kovinkaan suuri R.E.M.-tuntija, rakastan bändiä silti. Michael Stipen, Mike Millsin, Bill Berryn ja Peter Buckin kvartetin hittejä huonontaa korkeintaan niiden tyylitajuton puhkisoittaminen. Siihenkään en onneksi ole viimeaikoina törmännyt, vaan ysärinostalgiaa kohdannee useimmiten lähinnä Scooterin tai nykyään usein myös laimeaan shoegaze-revivalin muodossa.

Pidän siitä, miten Automatic for the People –albumilla Man on the Moon on jätetty levyn loppupuoliskolle, mikä ainakin omasta mielestäni kertoo bändin luottamuksesta nimenomaan taiteelliseen kokonaisuuteen. Hittiä ei ole aseteltu laskelmoidusti heti albumin kärkipäähän, vaan sitä pohjustetaan vaikkapa The Sidewinder Sleeps Tonightin ja Ignorelandin (joka muuten on minusta kuulostanut aina paljon Grand Slam -ajan Juice Leskiseltä, lienenkö vaikutelmani kanssa yksin…?) kaltaisilla, vähintäänkin yhtä osuvilla rokkailuilla.

Stipen kielikuvarikkaat ja mutkikkaat sanoitukset luovat myös Man on the Moonin tapauksessa assosiaatioita suuntaan jos toiseenkin. Melko osuvasti hän tosin nivoo kaikki fragmentit osaksi Kaufman-folklorea, jossa keskeistä oli kaiken epävarmuus. Miten voi luottaa mieheen, joka piti todellisuutta pilkkanaan?

Kaufmanin kaltaista avantgardistia kiinnosti nimenomaan todellisuuden esittäminen ja taide, jonka tarkoitus oli viihdyttää ihmisiä nimenomaan huijauksen kautta. Ei yllätä että mies oli suuri vapaapaini-intoilija; tuo isojen miesten sirkus kun on tunnettu hämmentävästä melodraamastaan sekä leikittelystään toden ja näytelmän rajapinnoilla.

Kaufman tulkitsi Elvistä jo ennen tämän kuolemaa, mutta onnistui silti uskottelemaan itsensä alkuperäisen paikalle. Osuvaa on puolestaan, miten juuri Elviksen kuolema sekä kuulento ovat olleet salaliittoteorioiden hittejä jo tapahtuneestaan lähtien. Sokerina pohjalla on vielä Kaufmanin itsensä kuolema, jonka todenperäisyys on niin ikään herättänyt epäilyksiä, tämän alter-egon Tony Cliftonin tehtyä esiintymisiä vielä kuoleman jälkeenkin.

Stipe yhdistää tämän kaiken jatkaen ”ars longa, vita brevis”-mantraa ja osoittaa, miten taiteilijat elävät töiden kauttaan vaikka minkälaisilla tavoilla.

Esimerkiksi siten, että amerikkalaisen komedian outolinnusta tehdään yksi vuosikymmenen ikonisimpia kappaleita, ja höystetään sen video vielä amerikkalaisuuden kliseisimmillä symboleilla, kuten aavikolla, stetsonilla, rekka-ajelulla ja hämyisellä huoltoasemalla. Kuvastohan on kuin kantrivideosta, vaan tarkoituksellako?

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!