Paul Banks – Banks
Matador
83 Jos Banks olisi uusi Interpol-levy, se kilpailisi tiukasti yhtyeen kolmanneksi parhaan albumin tittelistä. Interpol-levy se ei kuitenkaan ole, vaikka hetkittäin, kuten päätöskappaleella Summertime Is Coming, newyorkilaislaulaja lipuu niin lähelle yhtyeensä jylhää sointia, että kuulija ei oikein tiedä pitäisikö vaikuttua vai hämmentyä. Kokonaisuutena Banks on kuitenkin ilmiselvä soolo- eikä bändilevy. Levyn kappaleiden kuulee syntyneen yhden ihmisen mielessä; ne ovat kompakteja, niiden dynamiikka on harkittua, sattumalle ei ole jätetty varaa. Banks ei juurikaan hengitä, mutta sen tiivis tunnelma vie mukanaan. 34-vuotias pukumies laulaa paremmin kuin koskaan, ja kahdella levyn mestarillisimmista aikuis-postpunk-helmistä (The Base ja Young Again) hänen jo valmiiksi vaikuttavaan baritoniinsa pumpataan lisätehoa erilaisilla tuplauksilla ja efektoinneilla. Aiemmin tänä vuonna ilmestyneen Julian Plenti Lives -EP:n tapaan levyllä kuullaan pari instrumentaalia, joista Another Chance hyödyntää tehokkaasti Sebastian Ischerin lyhytelokuvasta samplattua dialogia (”Sometimes people fuck up and then you’ll have to give them another chance so that they can change and become a better person”). Korkeaa laatua pitävät yllä myös Antics-henkiset menopalat I’ll Sue You ja No Mistakes, joista jälkimmäisen vavahduttava kertosäe (”I don’t know what will happen next / but I will wait for you”) on malliesimerkki siitä, kuinka Banksin suussa yksinkertaisetkin säkeet muuttuvat helposti Suuriksi Totuuksiksi. (Antti Lähde)
Black Moth Super Rainbow – Cobra Juicy
Omakustanne
57 Huomattavasti paremmin soololevyillään onnistuva Thomas ”Tobacco” Fec on niin viehtynyt keskinkertaiseen bändiprojektiinsa, että jatkaa Black Moth Super Rainbow’n kanssa touhuamista, vaikka rahoitus pitäisikin kerätä Kickstarterin kautta. Lisätäkseen tämän tuttua elektronista kierrätyspsykedeliaa sisältävän levyn viehätysvoimaa hän tarjoaa kylkiäisenä helvetin rumaa naamaria, joka esittää albumin kannessa olevaa hahmoa. Fec on varmasti käynyt kauppakorkean – mistä muualta näin hyviä ideoita voisi tulla? Rumilusta voi tietysti halutessaan käyttää halloween-naamarina. Se päässä voit elää uudelleen kaikki lapsuutesi halloweenit: jokainen lapsi korttelissa on sonnustautunut cooliin asuun paitsi sinä. Muut ovat aina pukeutuneet zombeiksi tai Vampiraksi tai Kissin jäseniksi ja sinulla on päässäsi b-divarin indiebändin logo, joka näyttää mätänevältä kurpitsalta. Muut saavat suklaapatukoita ja karkkeja ja leivoksia ja reseptilääkkeitä ja sinä saat joltain creepyltä vanhalta äijältä säälistä omenan, jossa on sisällä partaterä. Vihaan elämää. Vihaan! (Joni Kling)
http://www.youtube.com/watch?v=6L1jQ-VV9Fs
Cerrone –Addict
Malligator
61 Jos Giorgio on diskon Don Corleone, voisi Cerrone olla Naapurin Seppo. Niillekin, jotka eivät pientä suurta ranskalaismiestä enää muista, ovat hänen perillisensä yleensä tuttuja Alan Braxen, Fred Falken ja Airin muodossa. Siksi onkin outoa, että ehtymätöntä diskosuontaan musiikillisesti lähempänä olevien nuoren polven artistien sijaan Cerrone on valinnut yhteistyökumppaneiksi Addict-levylleen niinkin banaaleja nimiä kuin Armand Van Helden ja Groove Armada. Vanhoja raitoja ja remixejä yhdistävän albumin biisit kuitenkin toimivat ihan kiitettävällä teholla turvallisissa klubimiksauksissa, mutta kovin jälkilämpöisesti. Jälki on henkisessä 1970-lukulaisuudessaan tavanomaista, korkeaenergisesti bilettävää diskomusiikkia päivitetyillä soundeilla. Mielessään Cerrone heiluu yhä jossain värivaloja vilkkuvan, kellotettujen lahkeiden täyttämän tanssilattian ja hyvän fiiliksen sielunmaisemassa. Muutaman kuuntelun jälkeen jotain jää kuitenkin päähän soimaan ja perusviihdyttäviä tuotantoarvoja ei voi kiistää. (Joni Kling)
Diamond Rings – Free Dimensional
Capitol
70 John O’Reganista voisi olla laulunkirjoitustaitonsa puolesta 2010-luvun Erasureksi, niin luontevasti hän viattoman, ironiasta ja juustokuorrutuksesta vapaan syntikkapoppinsa taitaa. Valitettavasti 27-vuotias torontolainen ei ole kaksinen laulaja eikä muutenkaan järin karismaattinen tapaus – kubistisesta hiuskuontalosta, pastellinahkatakeista ja silmämeikeistä kun ei äänitemuodossa liiemmin apua ole. Free Dimensional on kuin Calvin Harris -tuotannolla freesattu versio myöhempien aikojen Fischerspoonerista, mutta moni lupaus jää silti lunastamatta. A to Z, Hand Over My Heart, Day & Night ja grimesmäisen viileä Everything Speaks ovat priimaa, mutta onko O’Regan sittenkään oikea mies esittämään omia laulujaan? (Antti Lähde)
Calvin Harris – 18 Months
Columbia
81 Lähes 18 kuukautta ehti kulua Kelisin laulamasta mahtavasta Bouncesta, mutta hyvää kannatti odottaa. Harva albumi alkaa sellaisella hittiputkella kuin 18 Months: heti intron jälkeen kuullaan Bounce, Feel So Close, We Found Love, We’ll Be Coming Back ja loppupuolelta löytyvät vielä Let’s Go, tuore single Sweet Nothing, Tinie Tempahin laulama Drinking from the Bottle sekä levyn kohokohtiin lukeutuva ja Ellie Gouldingin sulostuttama hellyyttävän ysäri I Need Your Love. Väleihin on heitetty muutamia interlude-tyyppisiä kappaleita, joista Mansion kuulostaa hieman Discovery-ajan Daft Punkilta. Huiman vieraslistansa ja Harrisin häikäilemättömän poptajun ansiosta 18 Months on täydellinen pikkujoululahja elektronisesta tanssimusiikista pitävälle popkansalle, eikä sen erinomaisuutta vähennä tippaakaan se, että kyseessä on täysin klubikäyttöön ja radioaalloille suunnattu täsmäase. (Markus Hilden)
Kuusumun Profeetta – Huutoja hiljaisesta huoneesta
Ektro
75 Kuusumun profeetta on kulkenut omia teitään jo vuosien ajan, vuoroin pajujen läpi pujotellen, vuoroin ratsuväen kanssa rynnien. Se lienee ainoa tuntemani orkesteri, joka voi kuulostaa Janos Valmuselta tulkitsemassa Miljoonasadetta menettämättä ripaustakaan uskottavuudestaan. Niinpä yhtye on harvinaisen vapaa näyttämisen tarpeesta. Kuudennella suomenkielisellä albumillaan se sukkuloi syvyydestä toiseen pehmeästi ja ilmavasti, todellisuutta koskettamatta. Hiljaisen huoneen huudoista on vaikea päätellä, milloin niiden mahtipontisuus on tahallisen naiivia, milloin hirtehisen ironista, milloin puhtaasti kappaleiden ehdoilla toteutettua, mutta luontevilta esitykset kuulostavat aina. Polveileva kerronta, vaivihkaa varttuvat kuvaelmat, rivien välissä välkähtävä sydämellisyys ja vapaasti hengittävä soitanta kasvavat yhtyeen tiheimmäksi ja tunnelmallisimmaksi levyksi aikoihin. Niinä hetkinä, kun Kuusumun profeetan karikatyyrimaisuuden kanssa on täysin sinut, sen tahdissa tekee mieli nostaa malja kaikille niille ihmisyyden puolille, joiden olemassaolo unohtuisi liian helposti ilman näitä julistuksia. (Hannu Linkola)
Jason Lytle – Dept. of Disappearance
Anti
84 Viimeistään tämä levy osoittaa, että Jason Lytlen vaihettuminen Grandaddyn keulahahmosta sooloartistiksi on ollut pikemminkin taloudellinen kuin musiikillinen ratkaisu. Lytlen edellisen soololevyn (Yours Truly, The Commuter, 2009) tavoin Dept. of Disappearance kolaa samoja latuja, joille Grandaddy ajautui harkitsevalla Sumdayllaan (2002). Albumin ilme on lämmin ja seesteinen, ja sen kappaleet puhkeavat kukkaan verkkaisesti, jopa hieman ujostellen. Lytlen tulkintarepertuaari on kapea, mutta ilmaisuvoimainen ja avoin. Vaikka levy etenee alakuloisissa ja mietteliäissä tunnelmissa, se ei sulkeudu liian syvälle kuoreensa. Lytlellä on edelleen ensiluokkainen vainu aistia, millaisia sovituksia hänen sävellyksensä ja sanoituksensa kulloinkin tarvitsevat, ja yhtenäisen pinnan alla miehen kauneudentaju kasvattaa versoja moneen suuntaan. Hiljalleen levyn kaikki laulut kasvavat pieniksi aarteiksi, joiden kautta Lytlen kertojapersoona tulee tuttavallisen lähelle. Albumin sydämellisenä pohjateemana tuntuu olevan tutun ja turvallisen merkitys – se saa apeatkin mietelmät tuntumaan nöyriltä ja lohduttavilta. (Hannu Linkola)
Michael Mayer – Mantasy
Kompakt
71 Parransukimisteknon vaikutusvaltaisimpiin levymerkkeihin kuuluvan Kompaktin (The Field, Gui Boratto) perustaja on omillaan varma perussuorittaja. Mahtavasti nimetty Mantasy on 40-vuotiaan saksalaisen ensimmäinen albumi sitten kahdeksan vuoden takaisen Touchin, ja tulee tuskin edeltäjäänsä korkeampia laineita nostattamaan. Mayer painii saman ongelman kanssa kuin moni genren artisteista; kantti ei kestä täysverisen minimalismin tekoon, joten hän lantraa keitostaan melodisilla elementeillä – jotka ovat pääsääntöisesti melko mitäänsanomattomia. Mitään varsinaista vikaa levyssä ei kuitenkaan ole, ja nimibiisin leijuva kosminen disko, italopianoa ja DFA-viileyttä yhdistelevä Good Times ja harppuine ja linnunlirkutuksineen miellyttävän suvannon tarjoava Baumhaus kiskovat levyn keskinkertaisuuden suosta helposti rantakaislikon puolelle. (Antti Lähde)
Ruger Hauer – Erectus
Monsp
75 Ruger Hauerin loistava esikoinen Se syvenee syksyllä meni kaksi vuotta sitten monelta ohi, mutta trion jäsenistä Pyhimyksen näkyvyys on kasvanut sittemmin siinä määrin, että Erectus saattaa olla syksyn odotetuin suomihop-julkaisu. Pyhimystä ei tunneta hilpeästä biletysmusiikista, ja myös Hauerin riveissä hän ui tovereineen melko syvissä vesissä. Ihmisyyden ja yhteiskunnan kipupisteitä ruoditaan kakkoslevyllä tosin vittumaisen ja viiston huumorin kautta. Iso paha susi on itseironinen muka-pousailubiisi, Mä haluun kuolla ennen Bonoo suhtautuu hauskan kyynisesti elämysteollisuuden lainalaisuuksiin. Todella angstiseksi meno muuttuu viimeistä edellisellä Minulla on ollut ikävä sinua -biisillä, jonka kansanlaulukertosäkeen laulaa Suomen johtava murhaballadimies Joose Keskitalo. Tällaisilla raidoilla Hauer palaa yleisestä yksityiseen, ja Pyhimyksen melko neuroottinen lähestymistapa miesten ja naisten välisiin suhteisiin saa vallan. Levyn tinkimättömän elektroninen tuotantopuoli on todella komeaa ja on itse asiassa monin paikoin hukuttaa sanataiteilun alleen. Erectus täyttää laatukriteerit ja ajoittain enemmänkin, mutta ei pysäytä samalla tapaa kuin yhtyeen esikoinen. Kyse voi olla siitäkin, että Pyhimyksen julkaisutahti on niin tolkuton, että tässä vaiheessa eri projektit alkavat sekoittua toisiinsa. Esikoisella Hauerilla oli oma bändi-identiteettinsä, nyt se on hämärtymässä. (Niko Peltonen)
