First Aid Kit nousee esikuviensa avulla esikuviensa tasolle.
Johanna ja Klara Söderberg löivät läpi kolmisen vuotta sitten YouTube-versiollaan Fleet Foxesin Tiger Mountain Peasant Songista. Kaksikko kuikuili kameraan puuston huomista ja tulkitsi laulua samalla innostuksen ja hartauden sekoituksella, jolla lapsi kertoo maailmastaan. Tulkinnan uumenissa eli voima, joka ei täysin istunut hellyttävään kuvakieleen. Tämä ristiriita voitti oitis puolelleen.
Tuolloin 15- ja 18-vuotiaiden siskosten ilmaisu oli vielä luonnosmaista, mutta heidän kasvoiltaan huokunut pehmeä nuoruus maanitteli antamaan kaiken anteeksi. Nyt, vain muutamaa vuotta myöhemmin tuntuu typerältä viitata millään tavalla kaksikon ikään. The Lion’s Roarilla esiintyvät kypsät ja rutinoituneet laulajat, joiden musiikki kertoo sekä lähdeaineiston tuntemuksesta että valtoimenaan pursuavasta lahjakkuudesta.
Levyn laatu ei tule toki yllätyksenä – ovathan jo First Aid Kitin aiemmat julkaisut osoittaneet, että kaksikon vahvuudet eivät rajoitu komeasti kaikaavaan lauluun. Uusilla kappaleillaan First Aid Kit kuitenkin huomauttaa, että debyytti-EP Drunken Trees (2008) oli vasta askelmerkki ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt pitkäsoitto The Big Black & The Blue lankun tietämiin osunut ponnistus. Niiden rinnalla The Lion’s Roar tuntuu ylpeältä ilmalennolta, jonka aikana elämää ehtii katsoa monesta näkökulmasta.
The Lion’s Roar saavuttaa mittansa isottelematta. Levyltä puuttuu ulkoinen mahtipontisuus, mutta lähes uhkaavaa jylhyyttä sen raidoilta löytyy siinä missä lohduttavaa hellyyttäkin. Johannan ja Klaran terävänheleä ääni uppoaa selkäpiihin, pakottaa hiljentymään ja on vähällä usuttaa jopa perääntymään. Tulkinta etenee niin itsevarmasti, että siitä hehkuu hurmoksen ohella suoranaista uhmaa.
Osan voimastaan ääni saa ensiluokkaisista kappaleista. Kierroksia kerätään jo nimikkoraidan kohtalokkaalla valssilla, jonka sävelessä on luokseen päästämätöntä kaukokaipuuta ja jonka sanojen alakulo viiltää. Laulun tunneskaala kiteyttää erinomaisesti koko levyn luonteen. Kaksikon kompastuskivenä aiemmin jököttänyt yksitotisuus on kammettu pois ja ilmaisu polveilee moneen suuntaan kuin kevättulvasta riemastunut puro.
Solinan seasta erottuu kepeästi rullaavaa countryhölkkää, maata viistäviä balladeja ja iltataivaan väreiksi kiinnittyvää melankolista folkia. Jos First Aid Kitin aiemmat tekemiset veivät enskedeläisen makuuhuoneen pölyiseen aamuun, ovat siskokset nyt avanneet verhot ja antaneet auringon sytyttää huoneen värit nostalgiseen ja lämpimään hehkuun.
Kiekon ilmeikkäästä äänimaailmasta käy epäilemättä kiittäminen tuottajana häärinyttä Bright Eyes -kitaristi Mike Mogisia. Hänkään ei olisi kuitenkaan voinut luoda tyhjästä Johannan ja Klaran yhteistä ääntä, johon koko musiikki viime kädessä personoituu. Siskokset välittävät kappaleidensa monitasoiset tunnesisällöt koruttomasti ja taiten. Melodiat tihkuvat tragiikkaa, mutta toivottomuuteen laulut eivät sysää koskaan.
Kauneuteen uskovan musiikin ja tunteissaan riutuvan yksilön vuorovaikutus on alusta loppuun saumatonta. Niinpä First Aid Kit välttää muutamien verrokkiensa ja yhteistyökumppaniensa viimeisimpien levyjen ongelmat. The Lion’s Roar ei esimerkiksi käänny samalla lailla sisäänpäin kuin Anna Ternheimin vakavanaamainen The Night Visitor. Toisessa ääripäässä kaksikko malttaa pysähtyä kauan ennen kuin levyn informaatioähky kasvaa niihin itseriittoisiin ulottuvuuksiin, jotka tukahduttivat osan Fleet Foxesin Helplessness Bluesin ilmaisuvoimasta.
First Aid Kit tuntuukin oivaltaneen, että vaikka tällaisen musiikin sielu elää suurista harmonioista ja seesteisestä rytmiikasta, sen käyttöarvo syntyy taitavasti aseteltujen kontrastien kautta. Niinpä levy malttaa myös kujeilla. Iloisesti pulppuava Blue yhdistää hienosti aurinkoisen sävelen ja tummanpuhuvat sanat, Emmyloun junakomppi puolestaan kirittää naiset hurmaavaan melodia-akrobatiaan. Ilman tällaisia irtiottoja In the Hearts of Menin ja Dance to Another Tunen kaltaiset tunnelmapalat saattaisivat kadottaa kauneutensa kaltaistensa massaan.
Arvokkainta on, että First Aid Kit ei pyri muotovalioon jäljittelyyn. Levyltä puuttuu valtaosa siitä ryppyotsaisuudesta, joka yleensä seuraa esikuvien tarkkarajaista palvontaa, ja joka on monen perinteidensä nimiin vannovan musiikkityylin perikirous. Tyylitietoisia ja musiikilleen uskollisia esittäjät toki ovat, mutta musiikin historia tai kotiseutu ei kahlitse heitä, vaikka levy onkin purkitettu amerikkalaisen folkin ydinalueilla Omahassa. The Lion’s Roar on ensisijaisesti esittäjiensä, kahden luonnonlapsen, muotokuva.
Esittäjien välittömyys lienee tarttunut myös taustabändiin. Osin Bright Eyesin miehistöstä, osin siskosten lähipiiristä kasattu muusikkokaarti soittaa kevyellä otteella, eikä anna pienieleisimpienkään kappaleiden latistua kaavamaisiksi. Ammattimiesten jälki on paikoin hieman persoonatonta, mutta ei sorru silloinkaan toistamaan itseään liiaksi. Tuntuu kuin kaikki olisivat halunneet tehdä levystä mahdollisimman hyvän.
Tätä taustaa vasten tuntuu loogiselta, että kierros kierrokselta hartaammaksi muuttuva albumi polkaisee päätösraidallaan käyntiin ehdat latotanssit. The Felice Brothersin ja Conor Oberstin tähdittämä King of the World ei ole levyn ikimuistoisimpia sävelmiä, mutta pyykkilankabasson lonkotus, kättentaputusten rytmi ja avarasydämiset torvet keventävät tunnelmaa kerrasta. The Lion’s Roarin päättyessä ilmassa väreileekin yhteisöllisyydestä kumpuava elämänilo.
Kaikesta kuulee, että Johanna ja Klara ovat kasvaneet kiinni niihin maisemiin ja tunteisiin, josta heidän laulunsa kumpuavat. Luojan kiitos, ihminen ei ole silloinkaan liian vanha leikkimään.
84
First Aid Kit käsittelee sekä amerikkalaista folkia että sen kuvastoon sopivia tunteita niin sävykkäästi, että viittaukset kaksikon ikään tuntuvat lähinnä esittäjien aliarvioinnilta. Toisella pitkäsoitollaan siskosten musiikki kasvaa pituuden ohella niin leveyttä kuin syvyyttäkin
Enää First Aid Kit ei punastele kameroille puiden katveesta.