”Kun kumarrat länteen, pyllistät itään”, tuumaili muuan valtionpäämies aikoinaan. Ainakin musiikkibisneksessä tätä suomalaisen geopolitiikan perusrealiteettia on vaalittu turhauttavan tarkasti. Vaikka suomalaisen ja venäläisen musiikkimaailman välille on viritelty ruohonjuuritason ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa tämän tästä, on venäläinen rock pysynyt valtaosalle suomalaisista vieraana ja eksoottisena.
Maaliskuussa itätuuli puhaltaa kuitenkin navakasti, kun venäjärockin kärkinimiin kuuluvat DDT ja Zemfira saapuvat konsertoimaan entiseen suurruhtinaskuntaan. Lisäksi kuun puolivälissä järjestetään perinteinen Tusovkarock-festivaali, joka on tarjonnut suomalaisyleisölle maistiaisia venäläisestä musiikkimaailmasta jo runsaan vuosikymmenen ajan.
Ainutlaatuisen Venäjä-kuukauden kunniaksi Nuorgam luo laajan katsauksen venäläiseen rockiin. Kaksiosaisessa juttusarjassa esitellään 20 tutustumisen arvoista artistia, jotka voivat paitsi lihottaa yleissivistystä myös tarjota matkalipun maailmaan, josta ei ole paluuta. Yhtyeet on valittu ehdottoman subjektiivisesti ja lista on kaikkea muuta kuin kattava. Juuri sen vuoksi se onkin syytä ottaa vakavasti.
Sarjan toisessa osassa perehdytään Neuvostoliiton hajottua syntyneisiin yhtyeisiin.
Vuonna 1989 tällainen logo olisi tulkittu joko utopiaksi tai rienaukseksi.
Prologi: Muutoksen tuulet
Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 aloitti monessa mielessä uuden aikakauden. Herkimmin uuteen aikaan takertuivat ne, joille lännen kultamaiden avautuminen merkitsi eniten; sukupolvi, josta oli tulossa uuden Venäjän ensimmäinen aidosti kosmopoliittinen ikäryhmä. Rajojen madalluttua nuoriso imi länsituulta keuhkoihinsa täysin rinnoin nauttien vapaudesta, jonka vanavedessä vaaninutta epävarmuutta juuri kukaan ei tohtinut huomata.
Muutos heijastui luonnollisesti myös musiikkimaailmaan. Monet venäläiset yhtyeet ottivat askeleen länteen koettaakseen onneaan siellä missä rock oli jo kauan sitten kaupallistunut osaksi populaarikulttuurin valtavirtaa. Samaan aikaan aiemmin salassa kuunnellut ulkomaiset yhtyeet saapuivat yksi toisensa jälkeen Moskovaan osoittamaan ajankohtaisuuttaan ja solidaarisuuttaan. Niiden vaikutteita imettiin valtaisalla innolla. Aivan kuin orpopoika olisi yhtäkkiä saanut vanhempansa takaisin.
Kun venäläinen rock-kulttuuri oli käynyt hetken aikaa opintomatkoillaan, se alkoi luoda itselleen uusia muotoja, jotka olivat tällä kertaa tarkkoja kopioita globaaleista standardeista ja totunnaisuuksista. Kasvava bisnes synnytti liepeilleen kimalletta ja suureellisuutta: Venäjä rynnisti innolla Euroviisujen kaltaisiin kansainvälisiin – ja propaganda-arvojen lisäksi taloudellisesti tuottaviin – hankkeisiin, ja televisioruutuihin ilmestyi MTV Russian kaltaisia ylikansallisia toimijoita.
Venäläinen rock onkin kulkenut 1990- ja 2000-luvuilla kahteen suuntaan. Samalla kun ”uusi aika” on tehnyt vanhoista konkareista tunnustettuja kansansuosikkeja ja nostanut heidän rinnalleen t.A.T.u.:n ja Dima Bilanin kaltaisia kansainväliset mitat täyttäviä supertähtiä, itse musiikki on muuttanut muotoaan. Sen kulmat ovat pyöristyneet ja jäljelle on jäänyt vain se, mikä miellyttää mahdollisimman laajaa ihmisjoukkoa. Omaperäisyyden katoaminen tuntuu väistämättä tappiolta. Vanhan “valtavirtaviivaistuminen” voi olla kuitenkin myös uuden vastakulttuurin siemen. Ehkä juuri tällä hetkellä jossakin Moskovan, Ufan, Pietarin, Vladivostokin, Omskin, Vorkutan, Krasnojarskin, Tsherepovetsin ja Jaroslavlin kellareissa mallintuu soinnuiksi koko se pettymys, johon Venäjän uustotalitarisoituminen, taloudellinen epätasa-arvo, tyhjiksi jääneet lupaukset ja edellisen sukupolven hylkäämä kapina ovat ajaneet.
Ajassa liikkuvia värähdyksiä kannattaakin seurata edelleen. Jospa Venäjältä tulisi jonakin päivänä toistamiseen jotain sellaista, josta laiskanpulskeassa lännessä ei ole osattu vuosikymmeniin unelmoidakaan.
Bi-2
Mikä: Bi-2:n ei periaatteessa pitäisi tulla esitellyksi ”modernina venäläisrockina”, sillä yhtye on perustettu alun perin jo 1980-luvun loppupuolella Minskissä Valko-Venäjällä. Käytännössä Aleksandr ”Shura” Umanin ja Igor ”Ljova” Bortnikin johtama orkesteri on kuitenkin saavuttanut maineensa yhtenä Venäjän suosituimmista nykybändeistä. Juutalaiset juuret omaava kaksikko muutti ensin Minskistä 1990-luvun alussa Israeliin ja sieltä Australiaan, kunnes lopulta vuonna 1999 yhtyeen kappaleet alkoivat yllättäen soida radiossa Venäjällä ja läpimurto oli valmis. Shura ja Ljova ”palasivat” Venäjälle ja ryhtyivät vuolemaan menestyslevyjä toisensa perään. Musiikillisesti orkesteri kuluttaa melko kuuliaisesti venäläisen rockin keskikaistaa. Hengenheimolaistensa Spleanin, Okean Elzin ja Tantsy Minusin tapaan Bi-2 poimii kuitenkin valtavirran katvealueilta riittävästi vivahteita pelastautuakseen banaaliuden sudenkuopasta. Mainittakoon myös kuriositeetti melkoisesta musiikilleen omistautumisesta: joidenkin lähteiden mukaan Shura on vaihtanut viralliseksi sukunimekseen Bi-II, joka seisoo jopa miehen passissa.
Siis mikä: Venäjän Snow Patrol.
Paitsi että: Ei niinkään musiikillisten kuin eetoksellisten yhtäläisyyksien ansiosta. Bi-2 on samalla tavoin radiosoittoon muotovalettua ja teinityttöihin vetoavaa sentimentaalista kitararockia, joka kuitenkin sisältää riittävästi sielukkuutta ja sävykkyyttä välttyäkseen kriitikoiden ja hipstereiden totaalityrmäykseltä.
Mistä liikkeelle: Menestysalbumit Bi-2 (2000) ja Mjau kiss mi (2001) antavat kattavan kuvan yhtyeen peruskonseptista. Miellyttävän vivahteikas Luna-park (2009) sen sijaan antaa ymmärtää, että yhtyeellä olisi nykyisellään potentiaalia haasteellisempaankin ilmaisuun.
Jokainen aikakausi tarvitsee oman Bowiensa.
Nogu Svelo!
Mikä: Nogu Svelo!:n nimi on käännettävissä parahdukseksi, jolla valitetaan jalkakramppia. Tämän parempaa kielikuvaa ei yhtyeen nyrjähtäneesti nilkuttavalle musiikille voi kuvitella. Orkesterin taiteessa lastenlaulut, pateettinen kansanmusiikki, ronski rock ja äkkiväärä progressiivisuus yhdistyvät toisiinsa lähtemättömällä tavalla. Kokeellisen Moscow Rock Laboratory -organisaation pintaan nostama yhtye on ehtinyt luoda riemukkaan musiikkinsa ohella muun muassa oman kielensä, jolla se esitti yhden läpimurtokappaleistaan Haru Mamburun (1993). Vaikka yhtyeen rytmikkään musiikin päälle on kasautunut vuosi vuodelta melodisempia elementtejä – ja vaikka vokalisti Maxim Pokrovsky on opetellut laulamaan omintakeisesti nytkähtelevän puhevirtansa ohella – toimii yhtyeen moottorina edelleen sen poukkoileva poljento, joka potkii rikki viimeisiäkin musiikkimaailman karsinoista.
Siis mikä: Venäjän YUP.
Paitsi että: Jarkko Martikaisen sijasta lauluosuudet hoitaa Martti Servo, toisinaan Freeman.
Mistä liikkeelle: Nogu Svelo!:n omituinen maailma olisi periaatteessa tarkoituksenmukaisinta ottaa vastaan kuuntelemalla sen levyjä täysin sattumanvaraisessa järjestyksessä, alhot ja huiput sietäen. Tasalaatuisimman oikotien yhtyeen musiikkiin tarjonnee kuitenkin hulvaton, mahtipontinen ja riipaiseva V temnote (2002).
http://www.youtube.com/watch?v=FzwfsRl4bys
Laulu ja eräs tulkinta siitä.
Tequilajazzz
Mikä: Ahkerasti Suomessakin keikkaillut pietarilaisyhtye Tequilajazzz henkilöityy laulaja-basisti Jevgeni Fjodoroviin ja rumpali Aleksandr Voronoviin. Karismaattisen kaljupään ja pönäkän rytmitaiteilijan virtuositeetti soittimiensa hallinnassa luovat turvallisen pohjan orkesterin progressiiviselle rockille, johon yhtye on sanojensa mukaan ottanut vaikutteita Pixiesiltä ja Sonic Youthilta. 1990-luvun alussa perustetun orkesterin jäsenillä oli kirjava menneisyys erilaisten musiikkityylien parissa ja Tequilajazzzin tavoitteeksi asetettiin hardcoren ja jazzin yhteensovittaminen. Jazzista keitokseen noukittiin hämmentävät tahtilajit ja ennakkoluuloton seikkailumieli, mutta hc-mausteet jäivät lopulta melko maltilliselle käytölle. Yhtyeen musiikkia leimaa bassokuvioiden pohjalle rakentuva mustanpuhuva tunnelma, joka saattaa kuitenkin koska tahansa kuljettaa kuulijan enemmän tai vähemmän hienostuneesti jonnekin aivan toisaalle. Useimmat kappaleet suhtautuvat pinnallisiin tutustumisyrityksiin varautuneesti ja paljastavat todellisen luonteensa vasta kärsivälliselle kuuntelijalle. Yhtye ilmoitti yllättäen pari vuotta sitten, että Fjodorovin ja Voronovin yhteistyö, ja sen myötä Tequilajazzzin taru, ovat tällä erää päättyneet. Fjodorov jatkaa musiikintekoa uuden Zorge-kokoonpanonsa kanssa, Voronovin tuore projekti kulkee nimellä KOD.
Siis mikä: Venäjän Tool, aina kuulapäävokalistista lähtien. Toisaalta yhtyeen ltavassa lähestyä musiikkia on myös kosmisia tarttumapintoja Radioheadiin.
Paitsi että: Synkeästä yleissävystä huolimatta Tequilajazzz ei pelkää duurisointuja tai kepeitä irtiottoja yksituumaisesta angstista. Ja Fjodorovin matalaääninen – usein hämmästyttävästi Kauko Röyhkää muistuttava – tulkinta on melkoisen kaukana Thom Yorken pateettisesta vaikeroinnista.
Mistä liikkeelle: Yhtye löysi lopullisesti tyylinsä läpimurtolevyllään Tshelluloid (1998) ja jalosti sen ehdottomaan kliimaksiinsa albumilla Vyshe Oseni (2002). Seuraavan levyn, Zhurnal Zhivogon (2009), tekeminen kesti lopulta seitsemän vuotta. Levy jäi yhtyeen viimeiseksi.
Kun Pierluigi Collina bändin perusti.
Splean
Mikä: Vuonna 1994 debytoinut pietarilaisorkesteri on erinomainen esimerkki siitä yhtyesukupolvesta, jonka musiikki on ollut alusta alkaen tunnustettua ja hyväksyttyä. Retkueen musiikissa kuuluu erinomaisesti 1980-luvulla vaikuttaneiden edelläkävijöiden ääni, mutta samalla tuo ääni on muovautunut lähes riskittömäksi ja ammattitaitoiseksi listamateriaaliksi, jossa leikkisyys ja satunnainen äkkivääryys ovat mukana melkeinpä velvollisuudesta. Yhtyettä onkin helppo pitää niin harmittomana, että sen depressioon viittaava nimi tuntuu päälle liimatulta. Tylsä Splean ei ole kuitenkaan. Sen mahdollinen naivismi ilmenee ennen kaikkea lukuisina lapsekkaina koukkuina, jotka tekevät musiikista paitsi tarttuvaa myös kestävää. Varsinkin kulta-aikoinaan vuosituhannen vaihteen tietämillä orkesteri tuuppasi markkinoille monta riemastuttavaa ja tyylivaliota levyä, jotka upposivat maanlaajuiseen yleisöön kuin lusikka smetanaan. Ja mikä tärkeintä, valoisan ilmaisun kupeessa on ollut aina jonkinlainen pahaenteinen vihjaus siitä, että leveinkin hymy voi peittää taakseen kohtalokkaasti haudutetun ahdistuksen.
Siis mikä: Venäjän Ash.
Paitsi että: Yhtyeen pinnallisuus ärsyttää vain harvoin. Siksi se on onnistunut uusiutumaan ja pysymään pinnalla senkin jälkeen kuin ulsterilaisverrokit ovat ankkuroituneet jonnekin vuosikymmennostalgian tauspuolelle.
Mistä liikkeelle: Yhtyeen diskografia on varsin kirjava ja levyjen laatu vaihtelee oivallisesta tasapaksuun. Niinpä kaikenkattavaa kuvaa ei voi yhden levyn perusteella saada. Musiikillisesti orkesteri lienee ollut lähimpänä huippuaan vuonna 1999 ilmestyneellä Altavistalla, jolla se höysti polveilevia kappaleitaan esimerkiksi kokonaisuuteen saumattomasti istuneilla Jethro Tull -huiluilla.
Arvatkaapas, mikä soi päässänne illalla.
Deadushki
Mikä: Deadushkin voimakaksikko, venäläisen rockin veteraanit Viktor Sologub ja Aleksei Rahov soittivat 1980-luvulla ska-bändissä Strannye igri, jonka jälkeen herrat ovat vaikuttaneet muun muassa AVIA:ssa ja maineikkaassa NOM:issa. Vuonna 1995 he päättivät perustaa yhtyeen, jonka musiikissa yhdistyisi venäläinen lauluperimä, nykyaikainen elektroninen äänimaailma ja rehvakkaat sähkökitarat. Nimeksi valikoitui beatlesiaaninen sanaleikki, jonka voi ymmärtää esimerkiksi ”kuolleiksi vaareiksi” (dedushka tarkoittaa suomeksi isoisää tai vaaria). Ahkerasti Suomessakin vierailleen Deadushkin musiikillinen habitus pohjaa koneistettuun äänimaisemaan, jonka pääelementit on poimittu ambientin maalailevuudesta ja breakbeatin rytmikonventioista. Oman leimansa antavat Rahovin jämäkät ja kappalerakenteita jaksottavat kitarariffit sekä Sologubin ohuella äänellään tulkitsemat lauluosuudet. Yhtye on saanut vetoapua monelta venäjärockin suurmieheltä, sillä kakkosalbumillaan kaksikko saatteli Akvariumin kappaleita elektronisen metamorfoosin läpi itsensä Boris Grebenshtshikovin avustamana ja seuraavalla levyllä he lyöttäytyivät yhteen Nautilus Pompiliuksen Slava Butusovin kanssa. Viime vuodet Deadushki on pitänyt sapattia julkaisurintamalla.
Siis mikä: Venäjän Nine Inch Nails.
Paitsi että: Trent Reznorin edustaessa teollisen muotoilun voimaa Deadushkin design on maanläheisempää käsityöläisyyttä. Deadushkin soidessa ei myöskään tarvitse piilottaa kaikkia talon veitsiä perheen angstisimmilta.
Mistä liikkeelle: Vaikka Deadushki on tehnyt yhteistyötä niin brittituottaja Greg Brimsonin kuin venäläisten rocklegendojenkin kanssa, yhtyeen albumeista ehein kokonaisuus on omin voimin tehty PoR.no (2001).
Saisiko olla hetki turpiinvetoa ja tunteettomuutta pahaenteisyydellä höystettynä?
Pilot
Mikä: Pietarilainen Pilot on yksi Venäjän suurimmista nykybändeistä, jota ei tule sekoittaa samannimiseen 1970-luvulla vaikuttaneeseen Bay City Rollers -johdannaiseen. Vuonna 1997 perustettu Pilot aloitti diskografiansa rakentamisen traditionaalisen venäjärockin hengessä, mutta vuosituhannen vaihduttua folk-kitarat vaihtuivat säröisempään ilmaisuun. Vaikka yhtyeen tuotanto sittemmin on pohjautunut pääasiassa raskaisiin riffeihin ja laulaja Ilja ”Tshjert” Knabengofin aggressiiviseen ulosantiin, Pilotin leimaaminen metalliksi olisi liioittelua. Lähempi sukulaisuussuhde löytyy pikemminkin grungeen ja stoner rockiin, paikoitellen jopa punkiin ja industrialiin. Rankkaa rypistystä hetkittäin pehmentävät viulut tuovat musiikkiin sävyjä slaavilaisesta folkista, ja ajoittainen puhelaulu palauttaa mieleen – hui kauhistus! – pomppumetallin. Viimeisimmillä studioalbumeilla taustalle on maalailtu yhä enemmän myös elektronista äänimaailmaa. Edellä lueteltua musiikkityylien kirjoa katsoessa on hämmästyttävää, että lähes kaikki Pilotin sävellykset kuulostavat hyvin yksitotisilta. Yhtye osoitti kuitenkin vuoden 2006 Tusovkarockissa, että livetilanteessa kappalemateriaalin tasapaksuuskaan ei haittaa, kun taustalle ladataan murhaava volyymitaso ja intensiivisen tyly ulosanti.
Siis mikä: Venäjän CMX.
Paitsi että: Pilot on tuplasti parempi, sillä sen kosminen progemetalliooppera on kaksiosainen: 1+1=1 (2008) ja Sodruzhestvo (2009). Toisaalta Pilotin sanoituksissa vilisee myyttisiä taruhahmoja, kuten basiliskeja, lohikäärmeitä, sfinksejä ja jediritareita, mihin A.W. Yrjänän teksteissä ei kuunaan sorruttaisi.
Mistä liikkeelle: Kevyemmästä tuotannosta hiotuin kokonaisuus lienee Nashe nebo (2002) ja samana vuonna julkaistiin myös ensimmäinen raisummalla soundilla varustettu albumi Dzhokonda (2002).
Pilot, tuo Venäjän CMX, joka ei ole koskaan ilmoittanut lopettavansa keikkailua.
Zemfira
Mikä: Keulakuvansa nimeä kantava ufalaisyhtye, jota voi käytännössä pitää tähtensä sooloprojektina. Zemfira Ramazanova on kiistatta Venäjän tunnetuin ja suosituin naispuolinen rock-tähti, jonka suurimmat hitit ovat ruumiillinen osa venäläistä 2000-luvun folklorea. Ramazanova on sekä musiikillisesti että imagoltaan kiinnostava yhdistelmä Venäjä-rockin ylisukupolvisen ahdistuksen parissa varttunutta tunnekimppua sekä suvereenia mediapersoonaa ja tyyli-ikonia. Nainen löi läpi vuosituhannen vaihteessa kahdella ensimmäisellä albumillaan, joilla hän kanavoi uusperspektiivittömyyden ja elämänkiihkon välisen ristiriidan Spidin ja Do svidanian kaltaisiksi megaluokan hiteiksi. Uran intensiiviset alkumetrit polttivat artistin nopeasti loppuun, ja kolmannella levyllään hän ryhtyi höystämään kepeäntuskaisaa rockiaan synkkäsävyisillä äänimaailmoilla ja raskaammalla poljennolla. Nyttemmin Ramazanova tuntuu päässeen sinuiksi demoniensa ja julkikuvansa kanssa. Hänen musiikkinsa on päivittynyt elegantisti ja sydäntä riipivän kohtalokkuuden rinnalle on isketty runollisen kamarirockin sofistikoitunut leima.
Siis mikä: Venäjän Suzanne Vega.
Paitsi että: Miten niin paitsi että?
Mistä liikkeelle: Zemfiran menestyksen ja maineen kivijalat muodostavat kaksi ensimmäistä levyä, Zemfira (1998) ja Prosti menja moja ljubov (2000), joilta löytyy tukku yhtyeen ikimuistoisimpia ja iskevimpiä kappaleita. Kokonaisuutena syvin ja sykähdyttävin albumi on kuitenkin ahdistunut kolmoslevy 14 nedel tishiny (2002), jonka myötä Zemfiran levyjen äänimaailma alkoi monipuolistua ja tunnelma synkentyä.
Ja näin saamme huomata, että Lady Gagakin on venäläinen keksintö.
386DX
Mikä: Venäläisen undergroundin viihdyttävimpiin viritelmiin lukeutuva 386DX on moskovalaislähtöisen multimediataiteilija Aleksei Shulginin elektrotaideteos. Vuonna 1998 käynnistetty projekti on Shulginin sanoin ”maailman ensimmäinen cyberpunkrockbändi”. Konsepti perustuu vanhanaikaisen tietokoneen manipulointiin Windowsin versiolla 3.1 ja Intel 386 -prosessorilla. Tällä metodilla Shulgin tuottaa MIDI-käsiteltyjä mukaelmia kuuluisista populaarimusiikkikappaleista. Lopputuloksen kruunaavat puhesyntetisaattorilla tulkitut ”lauluosuudet”. Käytännössä 386DX kuulostaa siltä kuin Stephen Hawking pelaisi SingStaria Commodore 64:llä. Shulgin on vienyt projektinsa myös tien päälle ja esittänyt uudelleentulkintojaan ”livenä” eri puolilla maailmaa, muun muassa Pohjoisesplanadilla vuonna 2002. Kappalerepertuaariin sisältyy venäläisistä ikivihreistä esimerkiksi Kinoa, DDT:tä ja Nautilus Pompiliusta, ulkomaisista klassikoista muun muassa The Clashia, Metallicaa, The Doorsia ja Nirvanaa.
Siis mikä: Konseptiltaan Venäjän Moog Cookbook ja äänikuvastoltaan itänaapurin Huoratron.
Paitsi että: 386DX on verrokkejaan yksipuolisempi ja vitsi vanhenee nopeampaan tahtiin. Moog Cookbookia jaksaa kokonaisen levyllisen kerrallaan, Shulginin tuotoksia keskimäärin kaksi kappaletta.
Mistä liikkeelle: 386DX on julkaissut vain kaksi pitkäsoittoa, joista toinen keskittyy venäläisiin klassikoihin (Legenda russkogo roka, 2002) ja toinen ulkomaisiin hitteihin (The Best of 386DX, 2001). Levyjen saatavuus on perin huono, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäänee verkosta lataaminen. Alkuun pääsee yhtyeen omilta sivuilta.
Oletteko koskaan oivaltaneet, että The Mamas & The Papas voisi kuulostaa myös tältä?
Deti Picasso
Mikä: Moskovassa päämajaansa pitävän armenialais-venäläisen Deti Picasson (suomeksi ”Picasson lapset”) voimakaksikon muodostavat armenialaiset Arutjunjuanin sisarukset Karen (nimestään huolimatta mies) ja Gaija (nainen). Kollektiivin musiikki on modernia, polveilevaa ja progressiivista folkrockia, joka pyrkii melko onnistuneesti pakenemaan kaikenlaisia määrittelyjä. Välillä yhtye tarjoilee sellon pehmentämää seesteistä haaveilua, välillä särökitaralla raastettua klaustrofobista kiihkoa. Pysyvänä elementtinä musiikissa kulkevat armenialaisten kansansävelmien melodiakulut, jotka lienevät länsimaisille musiikinkuluttajille parhaiten tuttuja ”ulkoarmenialaisen” System of a Downin tuotannosta. Kaiken ytimessä on kuitenkin Gaijan laulutulkinta, joka vaihtelee Beth Gibbonsin hauraudesta PJ Harveyn vastaansanomattomuuteen. Yhtye esiintyi vuoden 2007 Tusovkarockissa ja teki intensiivisyydellään lähtemättömän vaikutuksen. Karen osoittautui kunnioitettavan pedaalikokoelman omaavaksi kitaravelhoksi ja Gaijan hypnoottinen lavakarisma oli vuoroin hurmaavaa, vuoroin selkäpiitä karmivaa.
Siis mikä: Armenialais-venäläinen Hedningarna.
Paitsi että: Yhtään Trä-albumin (1994) tasoista pitkäsoittoa ei Deti Picasson katalogiin sisälly, sillä yhtye ei ole studiossa onnistunut toisintamaan live-inkarnaationsa intensiteettiä.
Mistä liikkeelle: Yhtyeen levyt ovat keskenään hyvin erilaisia ja kumartavat eri musiikkiperinteille. Esimerkiksi Ethnic Experiments (2004) edustaa armenialaiseen kansanlauluperimään tiukemmin kiinnittyvää tuotantoa ja Glubina (2006) on käypä todiste orkesterin progressiivisemmasta ilmaisusta.
Deti Picasso ja kamera rummun sisällä.
Devotshki ne hotjat (Girls Don’t Want)
Mikä: Koko Venäjän mittakaavassa tämä riemukas pietarilaistrio on vain kuriositeetti. Samalla se on kuitenkin raikas osoitus siitä että tyyliuskollisuuteensa tukahtunut 2000-lukukin tuo esille omaehtoisia artisteja, jotka eivät kopioi mitään sellaisenaan vaan pikemmin tulkitsevat ja soveltavat niitä taitojensa puitteissa. Lisäksi ainoastaan naisista koostuvat itsenäiset rock-yhtyeet ovat Venäjällä edelleen sen verran harvinaisia, että Devotshki ne hotjat tuntuu niiltäkin osin virkistävältä poikkeukselta. Vuonna 2006 perustetun yhtyeen jäsenillä ei ollut juurikaan musiikillista taustaa, kun he ryhtyivät laatimaan yksinkertaisia mutta tarttuvia kolmisointukoosteitaan ryyppäämisestä, tanssimisesta ja rock ’n’ rollista. Siksi tai siitä huolimatta orkesterin jälki onkin vastaansanomatonta. Tunnustuksellisen kaksikieliseksi esittäytyvä retkue edustaa uutta aikaa myös sikäli, että se nousi alkujaan pinnalle nettisuosion kautta. Orkesterin riemukkaan asenteen kiteytti vuoden 2008 Tusovkan keikka, jota kolmikko jatkoi niin pitkään kuin yleisöllä riitti intoa, vaikka kappaleet ja taidot loppuivat kauan ennen finaalia.
Siis mikä: Venäjän Pintandwefall.
Paitsi että: Venäläistrio esiintyy ilman zorro-naamareita ja laulaa Playstationista X-boxin sijasta.
Mistä liikkeelle: Devotshki ne hotjat on julkaissut lyhyen uransa aikana vasta yhden EP:n ja yhden pitkäsoiton. Niiden jälkeen triosta on kuulunut vain satunnaisia kuiskauksia. Kahdesta julkaisuista kannattaa poimia kuunteluun ensin vuonna 2007 ilmestynyt Po Klubtsam -EP, joka tiivistää turhia kaunistelematta neljään kappaleeseensa kaiken sen, mistä yhtyeessä on kyse.
http://www.youtube.com/watch?v=kwmdH378nas
Playstastion vai X-box, kas siinäpä pulma!
Zemfira The Circuksessa 2.3., DDT The Circuksessa 30.3. ja Tampere-talolla 1.4., Tusovkarock 16.–17.3. Kulttuuriareena Gloriassa.
