2000-luvun ulkomaiset pophelmet

Hulluudesta on tehty lauluja maailman sivu, hyviä ja huonoja, mutta hyvin harvoin todentuntuisia.

Yhden tempun ja yhden hitin ihme jää historiaan vuosituhannen parhaasta purkkarock-sekoiluanthemista.

Kanadalaiskaksikko pelkistämisen, kiteyttämisen ja hienovaraisen tyylitajun ytimessä.

Texasilaisorkesterin tunnetuin kappale heijastaa toiveikkuutta ja hämmennystä, olemisen tuskaa ja padottua angstia mieltäylentävällä tavalla.

Frida Hyvösen pianonovelli lapsuusnostalgiasta onkin novelli ruotsalaisesta luokkayhteiskunnasta ja sen ylipääsemättömistä muureista.

The Decemberists teki täydellisen kappaleen sydänsuruista ennen kuin suuntasi omaan sisäavaruuteensa.

Kappale jauhoista, joita Nick Cave on syljeskellyt suustaan viimeiset kaksitoista vuotta.

Nykypäivän popmusiikissa harvoin tulee vastaan levyä, joka kuulostaa yhtä tuoreelta, yllättävältä ja omaperäiseltä kuin The xx:n debyytti, Jani Järvinen kirjoittaa.

Huoliteltu mannermainen konemusiikki hallitsi 2000-luvun diskojen henkisiä värivalolattioita – Justice tuli ja räjäytti ne punk-asenteella sirpaleiksi.

Jesus Fever on kuin ilmastoimattoman auton ikkunasta viileään tuulenvireeseen työnnetty käsi, joka piirtää ilmaan salaisia mielikuvia ja toiveita, kirjoittaa Joonas Kuisma.

Voiko rakastaa täysiä ja olla eron jälkeen ”cool”? Voiko romahtavasta korttitalosta jäädä jäljelle kuitenkin ne tärkeät perustukset?

Syksyllä 2007 näytti siltä, että UGK viimein lunastaa pitkäjänteisen työnsä hedelmät. Mutta sitten kaikki tietysti meni taas kerran pieleen.

Vuosi 2012 jää Diplon kirjoissa historiaan siitä, että silloin hän todisti osaavansa myös himmata.

Se, miten System of a Down onnistui yhdistämään äärimmäisen melodisuuden, hurjapäisen metallikaaoksen ja teknis-sovituksellisen sirkustelun, on jotakin ällistyttävää.

Kosmopoliittinen yhtye, joka niputti Abban ja The Human Leaguen parhaat puolet.

Kevin Barnesin hämmentynyt omakuva ja titaaninen mainoslaulu masennuslääkkeille.

Harvoin tulee vastaan kappaletta, jossa elämän ja vapauden palo on yhtä vahvasti vangittu, Tuomo Yrttiaho kirjoittaa.

Koruttoman kaunis pieni suuri rakkauslaulu, joka avasi newyorkilaisyhtyeelle tien puhuttelevaksi vaihtoehtorocksuuruudeksi.

Kanadalaisen indiesuperkollektiivin nostattavin biisi sisältää oudon tahtilajin.

Not in Love, eli kuinka Crystal Castles lakkasi olemasta pelkkää estetiikkaa ja löysi substanssin ja tunteen.

2000-luvun puolivälin indiebuumi piilotti alleen koko genren parhaan kappaleen tältä vuosituhannelta. ”I’d take you where nobody knows you And nobody gives a damn I said nobody knows you And

Merisairaus ja sydänsairaus, näinkö paljon teillä onkin yhteistä?