Heipähei, me olemme Liturgy ja mekin soitamme black metalia.
Wolves in the Throne Room, yksi 2000-luvun black metalin vasenta laitaa edustavista amerikkalaisyhtyeistä, on parhaillaan Suomen-kiertueella. Lienee siis relevanttia perehtyä siihen, mikä on rapakon takaisen bläkkiksen menneisyys, nykytila ja tulevaisuus. Skene on heittänyt monet genreen yhdistetyt stereotypiat romukoppaan ja tuonut esiin kysymyksen – voiko bläkkistä diggailla ja tehdä olematta tippaakaan ideologinen?
Black metal on taas ajankohtaista. Jos ei muuten, niin ainakin suomalaisittain. Ei, kirkkoja ei ole lähiaikoina palanut, mutta Loputon Gehennan liekki sitäkin vahvempana, ohjaaja Sami Kettusen toimesta. Norjalaista skeneä on jo lukuisissa dokumenteissa ruodittu, ja nyt myös suomalaiset piirit saivat oman elokuvansa.
Mutta, siinä missä suomalainen skene – kaikesta kansainvälisestä suosiostaan huolimatta – näyttää ainakin dokumentin trailerin perusteella lähinnä Ketosen ja Myllyrinteen sketsiltä, tuntuvat amerikkalaiset ympyrät jääneen yllättävän pienelle arvostukselle laajuudestaan ja pitkäikäisyydestään huolimatta. Ensimmäiset bändit syntyivät pitkälti samoihin aikoihin kuin Norjassa ja Suomessakin, mutta musiikki näyttää päässeen pahimmasta teini-iästään ylitse.
Ja kun United States Black Metal viimein löysi tiensä Brooklyniin, heilahti se lopullinen hipster-leimakirves. Lieneekö liika ekstentrisyys sitten amerikkalaisen black metalin kompastuskivi – ovathan bläkkispiirit tunnettuja käsittämättömän nuivasta puritaanisuudestan.
Oli miten oli, jenkkibläkkiksen syntyjuuret ulottuvat 1980-luvun loppuun ja orkesteriin nimeltä Von. Nopea, raaka ja ainakin äärimmäisen ”kvlt” kaahaus oli kaikessa yksinkertaisuudessaan jopa hivenen aikaansa edellä, kun demo Satanic Blood ilmestyi vuonna 1992. Tyylillisesti bändi oli jopa enemmän velkaa hc-punkille tai grindcorelle, siinä missä norjalaiset virkaveljet luottivat laajempien musiikillisten kaarien luomiseen.
Vaikka Vonin tuotanto itseääntoistavuudessaan onkin melko rasittavaa kuultavaa, nauttii nykyäänkin kasassa oleva trio laajaa kulttistatusta. Sen se oli ansainnut jo 1990-luvun alussa, sillä muun muassa Varg Vikernes esiintyi aikoinaan oikeudenkäynnissä bändin paita yllään.
http://www.youtube.com/watch?v=et0e3NL49GE
Tämän biisin erottanee grindcoresta korkeintaan Vanhaan vihtahousuun viittaava lyyrinen ulosanti.
Norjan bläkkisskene alkoi pian syntymänsä jälkeen ottaa vaikutteita paikallisesta luontomytologiasta ja -mystiikasta. Tämä aspekti näytti loistavan poissaolollaan Yhdysvalloissa, sillä vaikka bändit corpsepaintit naamalla toikkaroivatkin, keskittyivät ne lähinnä itsetarkoituksellisen mauttomaan kristinuskon vihaamiseen, kuten newyorkilaisen Profanatica-trion levyn- ja biisinnimet Broken Throne of Christ ja Raping of Angels kertovatkin.
Mikäli amerikkalaisen bläkkiksen haluaa jakaa aaltoihin, voisi sanoa toisen aallon alkaneen Judas Iscariotin kaltaisten nimien myötä. Kyseinen Andrew Harrisin sooloprojekti alkoi vahvan Darkthrone-vaikutteisena ja edusti jo tyypillisempää black metal -soundia blastbeateineen ja loputtomiin jatkuvine, hypnoottisine riffeineen. Debyyttilevy The Cold Earth Slept Below soundaa vielä hieman kömpelöltä, mutta viimeistään vuoden 1999 Heaven in Flames on kylmän, ambienttisen ja karun jenkkibläkkiksen merkkiteos.
Tulen valtakunnan sijaan tämä teos luo pikemminkin hyytäviä maisemia, kuten hyvä bläkkis yleensäkin.
Vaikka Judas Iscariot alleviivasikin agendassaan antikristillistä sanomaa, ei moinen asenne ilmennyt enää räikeän yliampuvana. 90-luvun puolivälissä sen toitottaminen alkoikin pikkuhiljaa hälventyä. Toinen tuon ajan merkittävistä nimistä, Scott ”Malefic” Connerin Xasthur, keskittyi pikemminkin astraalikokemusten, masennuksen ja kuoleman käsittelyyn. Tempokin lähenteli enemmän doomia, soundimaailman ollessa vieläkin etäisempi ja jäätävämpi.
Amerikkalaiset bläkkisbändit ovat melko usein olleet sooloprojekteja – siinäpä yksi piste USBM:n hyväksi, jos haluaa löytää skenestä joitakin ”todellisen” bläkkiksen piirteitä. Ilmeisesti vallalla on ajatus siitä, että kaikkein aidointa mustaa metallia on mahdollista luoda vain täydellisen yksilöllisyyden kautta, kuten muuan Burzum aikoinaan viitoitti.
Toisaalta tyylillisesti monet yhden miehen bändit eivät olleet järin yksilöllisiä, joskin Judas Iscariotia ja Xasthuria kokeellisemmaksi innostui välillä Jeff ”Wrest” Whiteheadin Leviathan. Yksi syy tälle saattoi olla se, että Whitehead oli harrastanut aikoinaan muutakin musiikkia kuin black metalia.
Viisitoistaminuuttinen masennussinfonia jatkuu loputtomiin surisevassa pyörteessään muuttuen melkeinpä shoegazeksi, Maleficin ääntelyn kaikuessa jostain tyhjyyksien kuilusta.
http://www.youtube.com/watch?v=QkFEz3dSQx4
Tentacles of Whorrorin päätösraita menee jo sekavan ambientin puolelle.
Kuten niin moni muukin genre, alkoi myös USBM pirstaloitua ja tehdä pesäeroa juuriinsa 2000-luvulle tultaessa. Ja silloin asiat oikeastaan vasta muuttuivatkin mielenkiintoisiksi. Malefic ja Wrest kävivät vierailemassa Sunn O))):n Black Onella, ja esimerkiksi Nachtmystium luopui corpsepainteista ja suoraviivaisesta sahauksesta. Vuoden 2006 Instinct: Decayn myötä bändi toi soundiinsa psykedeelisiä vaikutteita ja on kehittänyt tätä ilmaisua siitä lähtien.
Bändien väliset yhteistyöt poikivat myös kiehtovia hankkeita, kuten Nachtmystiumin Blake Juddista, Wrestista, Maleficista, Kriegin Neill Jamesonista ja Draugarin Tim Lehista koostunut Twilight. Superbändin vuoden 2005 debyytti oli vielä melko sekava, mutta Maleficin vaihduttua Isiksen Aaron Turneriin, sai musiikki vahvoja sludge-vaikutteita. Se varmasti karkotti aidomman soundin nimeen vannovia, mutta siitäkin huolimatta vuoden 2010 Monument to Time End on erinomainen levy.
Vaikka vuoden 2006 Twilight kuulostaakin tunkkaisine soundeineen melko perinteiseltä, sukeltaa sen väliosa melko avaruudellisiin sfääreihin.
Onko tämä nyt sludgea vai bläkkistä – se jäänee genrepuristien kiistaksi.
Mutta mistäs se hipster-leima sitten tuli? Ensinnäkin, hämärien underground-zinejen lisäksi muun muassa Pitchfork kiinnostui Xasthurin tekemisistä. Washingtonin osavaltion Olympia-kaupungista kotoisin oleva Wolves in the Throne Room oli myös omanlaisensa kummajainen; se kuulosti black metalilta, mutta sivuutti lähes kaikki genrelle ominaiset lieveilmiöt. Corpsepainteja tai pseudonyymejä Weaverin veljekset Aaron ja Nathan eivät ole koskaan käyttäneet. Myös Nachtmystium pyrki sittemmin pois black metal -leimasta, mikä onkin kuultavissa bändin uudemmilla levyillä.
Vaikka Wolves in the Throne Roomin maaseudulla asuva duo istuu eristäytyneisyydessään ja luontomystiikkan vaalinnassaan jonkinlaiseen arkkityyppiin blackmetallisteista, toimii tuskin kovinkaan moni skenessä toimiva lähes kokopäiväisenä ekofarmarina, kuten rumpali Aaron vaimoineen. Weaverit ovat sanoneet musiikkinsa olevan pikemminkin tyynnyttävää ja meditatiivista kuin aggressiivista ja saaneensa vaikutteita sellaisilta artisteilta kuin Popol Vuh.
Wolves in the Throne Room on kiertänyt muuhun kuin black metaliin profiloituneiden artistien kanssa, kuten niin ikään olympialaisen Earthin tai Phil Elverumin ajankohtaisimman hankkeen, Mount Eerien kanssa. Oikeastaan Mount Eeriekin on laskettavissa USBM:n kaanoniin, vaikka mies ja kitara -folkia enimmäkseen onkin, ei vain Elverumin erakkomaisen luonteen, vaan myös soundin ja tunnelman puolesta. Wind’s Poem -levyllä kuullaan välillä valtavia särökitaravalleja, ja sanoitusten tematiikka on varsin luonnonläheistä.
Kaikkein eniten bläkkiskansan hermoja on koetellut kuitenkin juuri Brooklynista kotoisin oleva Liturgy. Orkesteri, jonka jäsenet näyttävät flanellipaidoissaan pikemminkin minkä tahansa indieretkueen runopojilta, soittaa hätkähdyttävän meluisaa ja massiivista, ”transendentaalista” black metalia. Kyllä, keulakuva Hunter Hunt-Hendrix on jopa kirjoittanut aiheesta manifestin, jossa haluaa tehdä selkeän eron norjalaisen tradition ja heidän musiikkinsa välille.
Ei siis ihme, että jokaisen USBM:iin viittaavan Youtube-videon kommenttiboksissa on loputtomasti myös sillä h-sanalla varustettuja, sanoisiko, varautuneita kommentteja kyseistä genreä kohtaan. Eli vaikka itse skene onkin parissakymmenessä vuodessa oivaltanut, ettei hyvän black metalin tarvitse olla ideologista, laahaa ahdasmielinen fanius perässä.
Sinällään onkin paradoksaalista, että alun perin pyhänhäväistystä ylistänyt genre on itse muuttunut niin ”pyhäksi”, ettei sen uudenlainen soveltaminen kerta kaikkiaan käy päinsä.
http://www.youtube.com/watch?v=1AdfkejJDao
Wolves in the Throne Room maalaa uusimmalla levyllään laajoin siveltimenvedoin ja dynamiikanvaihteluin. Soundi ja meininki on perinnetietoista, mutta meditatiivisuusaspekti käy selvästi ilmi.
http://www.youtube.com/watch?v=dtuCP1ExC_I
Näin yhdistää Phil Elverum massiiviset kitaravallit ja boniveriaanisen erakkofolkin.
http://www.youtube.com/watch?v=kA_p2RLfpsk
Lopuksi vielä kyseisen hipster-bläkkiksen sanansaattajien haastattelu. Ota tuosta nyt sitten selvää.
