”Boys, now the times are changing the going could get rough /
Boys, did that ever cross your mind? /
Boys, are you contemplating moving out somewhere? /
Boys, do you ever find the time?”
Vaikka englantilaisen Japanin levytyshistoria kesti vain neljä vuotta, sinä aikana se ehti olla kolme eri yhtyettä.
Aluksi se oli kahden albumin ajan kömpelö glamrock-bändi, Etelä-Lontoon Catfordin tarpeeton vastaus New York Dollsille. Lopuksi se oli itäiseen rytmiikkaan ja eksotiikkaan nojaava avant pop -yhtye, jonka minimalistinen Ghosts-balladi lienee taiteellisimpia ikinä Englannin sinkkulistan kärkiviisikkoon päässeitä biisejä.
Siinä välissä Japan ehti olla mascaran raskauttaman silmänräpäyksen ajan Giorgio Moroderin kanssa levyttävä futuristipumppu. Uuden aikakauden käynnisti single ja albumi Quiet Life, jolla yhtye vaihtoi kitarat syntikoihin, David Sylvian päästi sellomaisen baritoninsa valloilleen ja päätti ryhtyä ”maailman kauneimmaksi mieheksi”, kuten häntä Melody Makerissa kutsuttiin.
Ajallisen perspektiivin turvin Quiet Life on helppo hahmottaa portiksi kahden aikakauden välillä. Kappaleen säkeistöjen ”boys”-hokema on selvä alluusio David Bowien maskuliinisuuskäsityksillä leikittelevään Boys Keep Swinging -kappaleeseen ja sen videoon.
Mutta muuten Quiet Life, joka ilmestymisvuonnaan vain raapaisi listoja, tuo mieleen erään myöhemmän, huomattavasti menestyneemmän yhtyeen: sekvensserit, jotka säksättävät kuin helikopterin roottorit Saigonin yllä, Mick Karnin eksoottisesti mouruava saksofoni, funkahtavat riffit ja kitarasoolo, joka muistuttaa yli lentävää suihkukonetta, muodostavat soundisokkelin, jolle Duran Duran kaksi vuotta myöhemmin rakensi miljoonia myyneen esikoislevynsä.
Eikä tarvitse vilkaista kahta kertaa Sylvianin blondipehkoa ja huulipunattuja kasvoja huomatakseen, että Nick Rhodes ei ollut vain kuullut vaan myös katsellut kovasti Japania.
Kuten niin monet uusromantiikan klassikot, Quiet Life pakenee tulkintoja – mikä voisi olla vain nätti tapa ilmaista, ettei se tarkoita mitään. Silti kappale kiehtoo yhä.
Kun Sylvian liitelevässä kertosäkeessä julistaa hiljaiselon alkavan, kuulijalle jää epäselväksi, kuinka tervetullutta se on. Onko kappale oodi zenmäiselle rauhalle vai yllytys lähteä pakoon ikävystymistä? Harva tietää, eikä sitä kannata kysyä ainakaan Sylvianilta, joka on sittemmin kuitannut koko varhaistuotantonsa pelkäksi nuoruuden erheeksi.
Hän on tietenkin katastrofaalisesti väärässä.