22-Pistepirkko – jurot ja tyytymättömät

Pirkoissa on kahjoutta, jonka on pakko olla peräisin keskisuomalaisesta mentaliteetista. Mielikuvissa siintää maatalo suomaiden keskellä, missä viihdykettä tarjoavat vain sarjakuvalehdet ja television lännenelokuvat, S-marketin kasettihylly ja putkiradiovahvistimeen kytketty omatekoinen kitaranlankku.

Olkoon romanttinen mielikuva, mutta siltä bändin ääni on aina kuulostanut: surrealistiselta, pohjoiselta cowboymusiikilta, jossa seikkailee intiaaneja, henkiolentoja, salaisia agentteja ja avaruusaluksiksi muuttuvia autoja… ja sitten kaikki lähtevät diskoon.

Veljekset Asko ja Hannu ”P-K” Keränen sekä Esa ”Espe” Haverinen – kolmikko, jonka kemiassa jokin pelaa täydellisesti yhteen. Pystymetsästä kasattu vaihtoehtorockin outolintu, maailmankansalainen käenpoika. Jo vilkaisu Viljami Puustisen erinomaiseen biografiaan – pirkkojen bändihistoriasta kiinnostuneelle ehdoton hankinta – paljastaa kolmikon taipumuksen eksentriseen sanailuun ja uppiniskaisiin tempailuihin, jotka jokainen kehitysalueelta tuleva kyllä tunnistaa. Samoilta leveysasteilta on peräisin Röyhkänkin kieromieli, vaikka oululaisen eksentrisyys on aina ollut urbaanimpaa.

22-Pistepirkon musiikilliset metodit käyvät käsi kädessä impulsiivisen mielenmaiseman kanssa. Loputon vuo levottomasti lenteleviä ideoita; kehikokseen ne ovat usein vaatineet ulkopuolisen tuottajan näkemystä. Parhaiten pestiä on täyttänyt virtuoosimainen Riku Mattila.

Pirkkobiisin aihiona voi olla vaikka uni Bo Diddleystä mielisairaalassa, tuottajan työ on ommella tuosta aihiosta mahdollisimman julmalta kuulostava Frankenstein (ja yrittää samalla saada tolkkua syöksähtelevästä tajunnanvirrasta.)

Maantieteestä täytyy periytyä myös jurous ja itsepäisyys, joka ilmenee kaikkien kompromissien välttelynä. Asennetta ovat saaneet ihmetellä ulkomaiset keikkajärjestäjät, jotka ovat joutuneet todistamaan yhtyeen takahuonemökötystä onnistuneimpienkin esitysten jälkeen. Yhtälailla albumituotantoa kuuntelevalle voi tuntua mysteeriltä, miksi bändi ei tunnu olevan yhteenkään kokonaisuuteen täysin tyytyväinen.

Yleisö sen sijaan on tyytyväinen. Allekirjoittanut on ollut sitä vuodesta 1994, nähtyään televisiosta Mika Taanilan ohjaaman (Just a) Little Bit More -videon ja hämmästyttyään kuinka musiikki saattoi yhtäkkiä käydä kaleidoskoopilta kuulostavana ja näyttävänä spiraalina aistien kimppuun. Kulunut vertaus, mutta eikö jokainen muista nuoruudestaan hetken, jona joku yhtäkkiä käänsi Technicolor-värit päälle mustavalkotelevisioon? Mietin toisinaan, voiko tuo musiikkivideo olla vastuussa kaikesta myöhemmästä populaarimusiikin kuuntelustani.

Kolmekymmentä vuotta kasassa ollut yhtye. Kymmenen albumia, yksi leffasoundtrack, yksi remix-levy ja yksi coveralbumi The Others -nimen alla. Seuraavassa on näistä 11 purettuna osiinsa.

Parhaat

BARE BONE NEST (1989)

Vielä vuotta aiemmin suoraviivaisesti autotallisoundeilla rymistellyt yhtye löysi ensimmäisellä valiolevyllään sisältään rujon noisebluesbändin. Trion keskiöön siirtyi kiivasta tahtia kitaristina kehittyvä P-K ja tämän kirskuva, yhtälailla Link Wrayn kuin Sonic Youthin äänimaisemista ammentava soittotyyli. Kitara dominoi Bare Bone Nestin ruosteisen rujoa tekstuuria ja hukuttaa lopuksi kaiken feedbackiin nimiraidalla, joka on bändin ainoa levylle päätynyt seikkailu aidon free form -metelin pariin.

Mukaan mahtuu yhä suoraviivaista räimettä (Frankenstein, Bone Bone Baby, Don’t Play Cello), mutta voima on pienissä kekseliäissä yksityiskohdissa: Fly On on kudelma kuumeisia suurkaupunkiääniä ja öistä, rullaavaa yökerhoboogieta, jonka äänimassasta viimeisenä erottuu kahvinkeittimen porina. Peer Günt -tyylisen jyystörockin kanssa pelleilevässä Save My Soulissa on mitä rasittavin kukkopilli, You’re Mine Bluesissa raitiovaunutahtiin raskaasti hengittävä komppi.

Bare Bone Nestin vinoissa kuulokuvissa sarjakuvamainen kauhukuvasto sekoittuu humaltuneeseen roskisbluesiin – ehkä tämä on apokalypsin jälkeinen Chicago? Tunnelma on kuin scifi-versiossa Edward Hopperin Nighthawks-maalauksesta, jossa yksinäiset vaeltelevat raunioituneessa kaupungissa, yöilmaa halkovat uhkaavat sireenit ja kuolevat transistorilaitteet hurisevat. Sukulaisteos Jari Halosen Lipton Cocktonille?

BIG LUPU (1992)

22-Pistepirkon pääteos? Riku Mattilan soololevy? ”Sick Lupu?”

Yllättävintä pitkään työstetyn, lopulta 1992 julkaistun neljännen albumin kohdalla on, että Suureksi Poplevyksi se on liiankin onnistunut. Hiomattomia kulmia ei juuri ole näkyvissä. Mukana on täydellistä helkkypoppia ja komplekseja sovituksia, joihin omituisen lisänsä tuovat käyrätorvet, saksofonit ja piano, jota harvoin on kuultu yhtyeen levyillä.

Äänimaailmaltaan Big Lupu on pirkkojen täyteläisin työ ja sattumalta myös kantrivaikutteisin. Puimakonesoundista (Household Affairs) kuljetaan räjähtävään Austin-psykedeliaan (Texacoson) ja lopulta naulana arkkuun vielä Suicide-tunnelmiin (Swamp Blues).

Yleisvaikutelma on kuitenkin sofistikoitunut. Parhaiten tämä näkyy Espen kappaleissa, joita on mukana neljä. Ne nousevat esiin smaragdimaisina, pahaenteisen tummaa valoa kiiluvina tunnelmakuvina: puolitajuisena vellova Tired of Being Drunk, All Night Cafen mannermainen, raikas yölämpö, paheellinen bluesnäppäily Papa, ja mestarillista hipova, hikiseltä yön painajaiselta kuulostava harhailu I’m Right.

Big Lupu on kieltämättä täydellinen levy, mutta yhtyeelle ominaisen rosoisuuden kustannuksella. Olisiko levyä kenties kiillotettu tuolloin lupaavalta vaikuttaneet Ranskan markkinat mielessä?

http://youtu.be/6X4e0yWmclo

RUMBLE CITY, LALA LAND (1994)

Riku Mattilan jääminen tuottajanpallilta Big Lupun jälkeen merkitsi kenties tärkeän elementin menetystä, mutta näkyi myös uudistuneena luomistyönä: syntikoita, beatboxeja, Johnny Lee Michaels studiossa!

Rumble City kuulostaa edelleen hyvin tuoreelta ja vaivattomalta albumilta. Huippuunsa puunatun ja kurinalaisen Big Lupun boheemi savuisuus on poissa, tilalla kuulasta ilmavuutta, joka usein rustiikkisesti rämisevillä levytyksillä on jäänyt peittoon.

(Just a) Little Bit More on toki albumin hieman laskelmoitu (mutta upeasti toteutettu) psykedeelinen hittitrippi. Samaa popkonventioiden itsestäänselvyyksillä ovelasti pelaamista kuullaan I Do I Don ja At the Everybody’sin kertosäevyöryttämisessä. Nämä jäävät kuitenkin levyn blueshämyä ja jonkinlaista grungemaista balladismia oudosti yhdistelevien tunnelmapalojen varjoon: haikea, matelevan hidas Snowy Dave (kuunnelkaapa tämän kappaleen huikea versio Downhill City -elokuvan soundtrackilta, toim.huom.), krapulainen Oo My Head ja eritoten raaka, vääntelehtivä I Never Said -ripittäytyminen ovat kaikki täynnä talven harmaata aamuvaloa ja ahdistusta lumikenttien keskellä.

Lisänsä tuovat levottomasti nytkyttävät Wild Billy, Tokyo Tiger ja Gimme Some Water, jotka ovat kuin mutanttimaisia kehittelyjä bändin aiemmin röyhkeästi rokanneista autotallistandardeista. Nyt mukana on uutta sähköistä vainoharhaa ja vaaran tunnetta. Pirkkojen paras albumi.

http://youtu.be/Kp7C4uDKkoE

ELEVEN (1998)

Tilinpäätös 1990-luvusta. Raastavan levytysprosessin aikana syntyi loputon valikoima päällekkäisäänityksiä, ja nauhakakkuja soviteltiin vaihtelevilla kombinaatioilla ja miehityksillä. Viimeiseksi makutuomariksi tarvittiin jälleen Riku Mattilaa.

Syntyi ekonominen ja tiivistetty (30-minuuttisena liiankin tiivis?) prototyyppielektrolevy, joka kertoo yhtyeestä iskevimmän konesoundinsa ja juurimusiikkitaustansa risteyskohdassa. Maaninen kuumeisuus ja seesteiset balladit lomittuvat kauniiksi paketiksi. Eleven on levy, jolla muusikot käyvät saumattomimmin yhteen konejatkeidensa kanssa, vaikka esimerkiksi renkutusmaisuudessaan jo valmiiksi rasittavan Onion Soupin taustat eivät täysin ole aikaa kestäneet.

Sad Lake City sen sijaan on hieno, ikinäppärästi säksättävä yhden idean aavikko-anthem ja Boardroom Walk täysin ajatonta klassikkoainesta. Shadow taas edustaa yhtyeen parasta autoradiorockia koskaan. Hey Manin kertosäkeessä liu’utaan Disney-sfääreihin kuin Neil Young Harvestilla konsanaan, mutta muutoin kauneusvirheitä on mitättömän vähän.

Albumin lyhyeen kestoon suhteutettuna ne tiputtavat Elevenin 22-Pistepirkon diskografiassa parhaiden levyjen sarjassa hännille, mutta kyseessä on silti yhtyeen coolein levy koskaan.

Väliinputoajat

PIANO, RUMPU JA KUKKA (1984)

Pistepirkkojen tuotannon merkillinen orpolapsi syntyi ensimmäisen ep-levyn (mukana bonuksena Betan julkaisemalla cd-uusintapainoksella) jälkituotteena, kun Johannan Atte Blom vaati vuoden 1982 Rock SM -voittajilta lisää suomenkielistä musiikkia.

Tittelinsä myötä hissuttelevan ”villasukkabändin” leiman saanut yhtye haki jo uutta tyyliä ja koki albumin työstämisen vaivaannuttavaksi pakkopullaksi. Lopputulokseen bändi suhtautui nuivasti, eikä Piano, rumpu ja kukka tunnu kohoavan korkealle fanienkaan listauksissa.

Monille suomeksi laulettu materiaali on kuoliaaksi vaiettua pirkkohistoriaa. Albumi on silti paljon mainettaan parempi tallenne kotimaisesta uuden aallon outoilusta 1980-alussa, ja sillä soittaa jo tuolloin omaleimainen ryhmä. Ääriminimalistinen tuotanto monotonisine Casio-nakutuksineen, harvoine, naukuvine kitaralinjoineen ja kahden sormen kosketinkuvioineen on sympaattisen boheemi väkerrys.

THE KINGS OF HONG KONG (1987)

Monien ikuiseksi garagerockbändiksi leimaamat pirkot ovat tehneet loppujen lopuksi vain yhden tyylipuhtaan garagelevyn ‒ ehkä svengaavimman sellaisen, mitä Suomessa on kuunaan nauhalle taltioitunut. The Kings of Hong Kong on marakasseilla tomeja paukuttavaa räimettä parhaimmillaan.

Englanninkielistä kauttaan aloitteleva nuori yhtye on loistavassa vedossa ja P-K honottaa rokkisiansaksaa paikoin melko hurriganesmaisina purkauksina. Poplaulun kaavaa ja äänimaailmaa varioidaan vielä turhankin varovaisesti; irtiottoja ovat The Velvet Undergroundin hengessä rullaava Motorcycle Man ja campy kantriveto Don’t Try to Tease Me. Enimmäkseen resepti on: kitara, farfisa, rummut ja rock’n’roll & koko älämölö all night long!

http://youtu.be/xGHV9lP5Rhc

RALLY OF LOVE (2001)

Diskografian omituisin artikkeli taitaa olla vuoden 2001 Rally of Love. Utajärveläiset löysivät jostain syystä itsensä Tore Johanssonin malmöläiseltä hittitehtaalta, missä tarkoituksena oli työstää radiosoittoon sopivaksi siloteltu levy.

Äänimaailma on vieraannuttava: stailatut konetaustat elävät täysin omaa elämäänsä vailla kontaktia sävellyksiin. P-K:n ääni kuulostaa tämän kaiken päällä entistä karskimmalta, muuta bändiä ei kuulu eikä näy. Kontrasti on hämmentävä.

Rally of Love jää soimaan loputtomalla luupilla jonnekin omaan vaihtoehtotodellisuuteensa ja sen viehätys piilee pitkälti aavistuksessa, että kyseessä on jälleen outo sisäpiirivitsi. Lopulta This Time, Car Wash ja nimikappale jäävät syntisiksi korvamadoiksi. Täysi ufo levyksi.

DROPS & KICKS (2005)

2000-luvun puolivälissä trio irrotti itsensä rentoutuneita lainakappaleita soittavaan The Others –projektiin. Retrovaihde kuului myös vuoden 2005 Drops & Kicksillä, jolla juureva pelkistyneisyys oli Rally of Loven jälkeen taas läsnä. Jopa kansidesign tuntui yrittävän henkiä Bare Bone Nestin vaikutteita, joskin valokuvakollaasien tilalla on nyt hailakkaa digivalokuvaa.

Samaa kuvausta voisi käyttää albumin vähemmän vakuuttavasta, 2000-lukulaisesta soundimaailmasta, joka tuntuu välillä epäilyttävän kimmeltävältä ja läpikuultavalta (Sister May, Mr. Twister). Drops & Kicksin biisinkirjoitus on kuitenkin alusta loppuun perusnappaavaa pirkkolaatua.

LIME GREEN DELOREAN (2011)

Lime Green Delorean osoittautui bändin freeseimmäksi luomukseksi aikoihin. 2010-lukulaisen trendikkään indiepoppimainen tuotanto on osa viehätystä – Lime Green Deloreania haluaisi melkein kutsua bändin twee-levyksi. Mieleen tulee Birdyn kepeys.

Toki vanhahtavan raskaalla äänimaisemoinnilla luodaan välillä dramatiikkaa: avausraita Lights by the Highway saattaa olla vaikuttavin bändin koskaan äänittämä balladi, eivätkä Deloreanin loppupäänkään slovarit jätä kylmäksi.

Muutama raita saa epäilemään kolmikon mielenterveyttä (So Much Snow, Dream 1987 ja riivaava Broken Toys), mutta nämäkin joutuu lopulta kuittaamaan levyn entistä mielenkiintoisemmaksi tekevänä luovana hulluutena, jossa on enemmän Piano, rumpu ja kukka -aikaista pirkkomaisuutta kuin viimeisimpien albumien ehkä hieman tosikkomaiseksi jumiutuneessa bluesrockjurnutuksessa.

Vältettävä

(WELL YOU KNOW) STUFF IS LIKE WE YEAH! (2008)

Drops & Kicksin henkinen seuraaja ja ainoa selkeä pettymys bändin tuotannossa. Yhdysvaltalaisen Kramerin tuotannossa syntyneellä albumilla bändin soundi on orgaanisimmillaan aikoihin, mutta kokonaisuus tuntuu harvinaisen linjattomalta ja kappalevalikoima keräilyerältä.

Tässä vaiheessa, Drops & Kicksin ja The Othersin jälkeen, pirkkojen ei olisi tarvinnut enää levyttää yhtään albumia todistellakseen kykyään rouheaan garagebluesiin ja rupiseen jenkkikitarointiin, vaan keskittyä kappaleisiin – hyviä sellaisia on albumilla harvassa.

Parhaimmillaan tulokset ovat tiukkoja, mutta ennalta-arvattavia vetoja: Zombie, Aquarius Zero, Refrain from the Refrain ja Garbage Land. Muutoin materiaali on sekalaista ideoiden pyörittelyä, niiden kertausta, tai vain keskitasolle yltävää yhdellä kikalla pelaamista, mistä selkeimpänä esimerkkinä puolitiehen jätetty avausraita Suburban Ladyland. Stuff Is Like We Yeah!

http://youtu.be/F19j9Dm470Y

BONUS!

ZIPCODE (1996)

Äkkiväärät tempaukset ovat olennainen osa vastarannankiiskimäisen yhtyeen luonnetta. Sellainen oli myös viidentoista yhteisen soittovuoden kunniaksi julkaistu Zipcode.

Hittilevy Rumble Cityn jälkeen remix-kokoelma luultavasti säikäytti monen tuoreen kuulijan loitommaksi, puhumattakaan autotallikauden vakiintuneista faneista. Zipcode edusti juuri sitä paatunutta konemusiikkia, joka ilkeämielisenä oli hiipimissä suoraselkärockin kimppuun, eikä edes mitään helposti aukenevaa sellaista.

Levy starttaa Aleksei Borisovin minimalistisella versioinnilla Tired of Being Drunkista, joka venyy kymmenminuuttiseksi – vuonna 1996 remixaus kuitenkin tarkoitti aika monelle vitamiineilla höystettyä hittikappaletta, jolla cd-levyn ylimääräiset minuutit täytettiin.

Zipcoden materiaalista osa toimii, osa ei. Versioista vastaavat muun muassa Peter Zaremba, Martin Rev ja Utah Saints. Zipcode on ajankuvana hykerryttävä yhdistelmä lapsekkaan innostunutta teknologiaflirttiä ja jo julkaisuajankohtanaan korruptoituneelta kuulostanutta makuuhuone-elektroa, tracker-tiedostoja ja sekavia DAT-nauhapinoja albumiksi parsittuna.

Bändiä itseään kuullaan kahdella kelpo raidalla, jotka ovat tyyliuskollinen rämistely Roundabout ja kiehtovan sähköisesti suhiseva kummitusveisu Horror O’Horrible – uudelleentulkinta vuoden 1982 Kammo kammo kamalasta.

Viiden cd:n ja yhden dvd:n boksi The Singles ilmestyy 19.10.2012. Boksi sisältää 22-Pistepirkon singlet, b-puolet ja valikoiman live-äänitteitä vuosilta 1986–2012 sekä Off Road Manual -dokumentin.