Raukatko vain menevät merten taa? (Kuva: Tomi Palsa)
Rakkauden rallia varten 22-Pistepirkko kiillotti kuorensa ruotsalaisella vahalla.
”This time, it will be so much better,
All those letters and words”
22-Pistepirkkoa on helppo pitää yhtenä Suomen omapäisimmistä orkestereista, yhtyeenä jota muiden sanomiset eivät juuri hetkauta. Siksi onkin hätkähdyttävää oivaltaa, miten suuri rooli yhteistyökumppaneilla on ollut kolmikon musiikissa. Mitä syvemmälle laulujen tekijätietoihin ja levyjen tuotantohistoriaan uppoaa, sitä useammin ulkopuolisiin nimiin törmää.
Havainto ei ole kuitenkaan ristiriidassa yhtyeen luonteen kanssa. Apulaisten käytössä lienee kyse lähinnä työskentelytavasta ja keinoista toteuttaa omaehtoisia visioita. Kuten Viljami Puustisen kokoama briljantti yhtyehistoriikki (22-Pistepirkko, Like, 2005) osoittaa, Keräsen veljeksillä ja Espellä on ollut tapana viedä studioon rajaton määrä aihioita, omaleimainen estetiikantajunsa sekä tukku teesejä, joiden mukaan levyä tulee lähestyä. Samalla he ovat muovanneet tuottajan yhdeksi instrumenteistaan – tekniseksi ja vuorovaikutteiseksi apuvälineeksi, jonka avulla yhtye sovittaa tai sovituttaa laulunsa miksausvaiheessa kokonaisiksi kappaleiksi.
Prosessien luonteet ovat vaihdelleet vuosien, aihioiden ja näkemysten mukaan. Esimerkiksi Big Lupun (1992) kokoaminen jäi aikoinaan lähes yksin Riku Mattilan harteille. Vastavasti Rumble City (LaLa Land):in (1994) ja Elevenin (1998) kappaleteelmiä ja teemoja heiteltiin tuottajalta ja miksaajalta toiselle, kunnes monen kokin sopista saatiin koostettua hämmästyttävän yhtenäiset ja onnistuneet albumit. (Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! -albumin (2008) tuottaneen Kramerin tehtävänä taisi puolestaan olla lähinnä vihreän valon heiluttelu pirkkojen puolivillaisimmillekin jamisessioille.
Kenties voimakkaimpana tuotantotiimin ääni soi kuitenkin vuonna 2001 ilmestyneellä Rally of Lovella, jolla 22-Pistepirkko päätti päivittää sointinsa kerralla radiokelpoiseksi. Uuden musiikillisen muotonsa syntypaikaksi orkesteri valitsi Malmön kuuluisan Tambourine-studion, jossa kolmikko antautui Per Sundingin kipparoiman työryhmän tuotettavaksi.
Rally of Loven ”hittikonsepti” oli yksinkertainen. Kappaleaihioiden taustalle koottiin kevyesti popahtaneita konetaustoja ja P-K Keräsen lauluosuudet perattiin lähes pikkutarkalla otteella virheettömiksi. Vaikka äänimaailma poikkesi rajusi Pistepirkkojen nuhjuisesta estetiikasta, sessioihin tuodut sävellykset tuntuivat asettuvan oitis tuotantojoukon aaltopituudelle. Niinpä kolmikko lähti kotimatkalle mukanaan linjakkaasti ja tyylikkäästi soinut kappalepaketti.
Matkalaukkuun sullottiin viime hetkellä myös jokunen raakile, jotka yhtye työsti Suomessa valmiiksi Jussi Jaakonahon avustuksella. Yksi näistä oli This Time – haikeasti soiva kuvaelma uuden mahdollisuuden metsästämisestä ja muutoksen illuusioon turvautumisesta. Tarinan alla konepohja soljuu suorastaan petollisen kevyenä ja P-K:n laulussa kaikuu vähintään yhtä paljon haaveita kuin menneen pettymyksen tuskaa. Yhtyeen blues-juuret kuuluvat ryhdikkään kaihoisasti soivissa kitaroissa, joiden huomaamaton vuoropuhelu ja nyanssien seuranta ovat vertaansa vailla.
Ja kuten kappaleen akustiset keikkaversiot ovat osoittaneet, on laulun varsinainen sydän jossakin kaukana koneiden ulottumattomissa, mutta lähellä kuulijaa.
”This time I’ll take it cool
absolutely fine
not out of reach”
Stetson pysyi P-K Keräsen päässä silloinkin, kun tausta täyttyi koneista. (Kuva: Tomi Palsa)
Avoimesti radiohakuisen musiikin tekeminen ei tietenkään muuttanut 22-Pistepirkkoa kertaheitolla uudeksi orkesteriksi. Vaikka This Timea voi pitää eräänlaisena kompromissina, konemaisen pop-kaavan ja utajärveläisen eksentrismin keskiarvona, soi kaiken yllä orkesterin epäsovinnaisuus. Juuri tämä silon ja roson välinen ristiriita tekee Rally of Lovesta kauttaaltaan kiinnostavan levyn. Jos yhtyeen hienovarainen melodiantaju onkin kuin kotonaan pehmeästi naksuttavan ja rullaavan konepatterin päällä, tuntuu P-K:n äänen rohtunut sielukkuus muistuttavan lähes anarkistisesti kaiken muun pop-musiikin pinnallisuudesta.
Tämä jännite osoittaa 22-Pistepirkon pysyvän 22-Pistepirkkona, olipa musiikin ulkoasu millainen hyvänsä. Ehkä siksi This Timestakaan ei tullut koskaan suoranaista hittiä. Vika saattoi olla myös kappaletta ympäröineessä ajassa ja sen muotivirtauksissa. Ironista kyllä, This Timen ilmestyessä maailmaa ravisteli musiikki, johon 22-Pistepirkko oli juuri tehnyt uransa jyrkimmän pesäeron.
Onkin vaikea sanoa, tekikö 22-Pistepirkko liukassointisen pop-levyn tiedostamattomana vastareaktiona The White Stripesin ja kumppanien käynnistämään retrobuumiin, vai oliko orkesterin ajoituksessa kyse vain sattuman epäonnisesta oikusta. Lähes varmaa kuitenkin on, että jossakin kollektiivisen alitajuntansa uumenissa 22-Pistepirkko tiesi olevansa vain käymässä Rally of Loven äänimaailmassa. Samalla lailla kuin This Timen surumielinen pohjavire vihjaa päähenkilön jäävän lopulta kiinni vanhoihin kaavoihinsa, palasi 22-Pistepirkko Rally of Loven jälkeen summittaisesti soitetun garagen ja ytimekkäästi räimivän triosoinnin pariin.
Matka Ruotsiin oli loppujen lopuksi vain aurinkoinen viikonloppuristeily, käynti vieraassa mielentilassa. Tällaista tällä kertaa. Jokin This Timessa kertoo kuitenkin, että matka oli tehtävä. Ilman sitä ei olisi ollut mahdollista palata kotiin.
”It’s time; I choose my kind of a street
It’s got to be, so much better”
SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA
17. huhtikuuta 2001 – Oy Veikkaus Ab:n toimitusjohtaja Matti Ahde erotettiin virastaan syytettynä naispuolisten alaistensa ahdistelusta.
