Sophien, QT:n ja Hannah Diamondin yleisö – ketä he oikeastaan olivat?
PC Music -kollektiivin heppoisin hitti oli uutuuttaan kimmeltävä pop-ansa ja esteettinen trippi, mutta oikean futurismin sijaan se sisälsi törkeää varkautta menneisyydestä, jonka luulimme tuntevamme.
”Hey QT!”
PC Music oli kulttuurillista omimista – kyllä vain – niiltä, joilla oli yltäkylläisesti mistä omia, ja niiltä, joilla ei ollut edes kiinnostusta säilyttää tuota kulttuuria. Heitimme sen itse pois.
Sophien, QT:n ja Hannah Diamondin yleisö – ketä he oikeastaan olivat? Meitä surkeita kolmekymppisiä muistelemassa 1990-lukua? Osa popkulttuurin ikuisen paluun sykliä, jossa oma teini-ikä monistetaan, kun itse viimein päästään kuratoimaan soittolistaa?
Vai olivatko he sittenkin peräti kymmenen vuotta nuorempia diginatiivijolppeja, jotka kertasivat syntymävuosikymmentään, mutta eivät koskaan olleet eläneet sitä? Lohikäärmeprintti- ja tribaalikuvioituja parasiittilintuja lainahöyhenissä.
Haluaisin ajatella heidän ottaneen yhtä röyhkeästi omakseen meidän lapsuutemme kitschin kuin me otimme sitä edeltävän. Haluan ajatella heidän varastaneen meiltä bensalenkkarit, rumat verkkarit ja toyotacorollat. Eurodancen ja sen vielä kevytmielisemmät bubblegumdance-alaotsikot: Aqua, Vengaboys, Me & My, Daze… sen mitä postgrungefani kutsui 1990-luvulla halventavasti “lelumusiikiksi”.
Ja katso, PC Music vetosi konemusiikin ja popkulttuurin käyttäjien etabloituneeseen yläpäähän, siis täysin vastakkaiseen segmenttiin kuin esikuvansa. Maineenpalautus – paitsi ettei ollut mitään mainetta palautettavaksi.
Mitä nostalgia edes on, ellei arvon löytämistä eilispäivän mitättömyydestä. En halua lukea enää yhtään taivastelevaa mielipidekirjoitusta siitä, kuinka älypuhelintemme takaa emme enää kohtaa oikeasti ihmisiä, en yhtään väsynyttä historiatajutonta esseetä tai op-ediä siitä, kuinka aikamme on entistä enemmän merkkien, symbolien ja informaation “tulvan” määrittämää. En mitään niin pikkuvanhaa kuin Brian Enon Windows-käynnistysäänen mestariteoksena hehkuttaminen tai vanhojen käyttöliittymien estetisointi niiden aiheuttaman kiroilun sijaan.
Ihminen asui luolissa 100 000 vuotta ja nyt meillä oli internet ja yhtäkkiä se oli muka ohjelmoinut meidät yhdessä yössä käyttäytymään jotenkin toisin kuin ennen.
Postinternet oli pettymys. Pelkkää digikannibalismia tekki-agiileilta milleniaaleilta, jotka nokkivat meidän refreshaamaan jähmettyneitä valkoisia luurankojamme autiomaassa.
Rakastamme kirjoittaa mytologiaa siitä, että vuosituhannenvaihteen myötä katosi jokin entinen korkeakulttuuri, jonka me viimeisinä elimme.
Se oli meidän roskaamme. Kukaan ei oikeasti tajunnut sen arvoa. Ennen kaikkea meillä oli niin paljon, ettemme edes halunneet pitää siitä kiinni.
