Popklassikot 1992

#18 L7 – Pretend We’re Dead

L7 – fast, lean and frightening.

Kävin vuonna 2005 Tampereen klubilla katsomassa maailman rumimmaksi tyttöbändiksi tituleerattua Girlschoolia. Paikalla oli ehkä 100 maksanutta asiakasta, joista suurin osa röhnötti penkeissään koko keikan ajan.

Kaksi vuotta myöhemmin menin Yo-talolle väijymään Japanin black metal -ekstremisti Gallhammeria. Vaikka yleisöä oli paikalla kohtalaisesti – ja osa oli jopa pakkautunut lavan eteen kuin mannet Corollan takapenkille – keikka ei siltikään ollut edes etäisesti loppuunmyyty.

Mitä tästä oikein pitäisi ajatella? Ensinnäkin sen, että ihmisillä on paska musiikkimaku. Toisekseen sen, että akkojen asennejytä ei myy. Pitäisi olla vähemmän säröä, vähemmän riffejä, vähemmän kledjuja ja mielellään myös vähemmän soittotaitoa. Kyllähän se nyt vituttaisi, jos ämmät alkaisivat keulia Holdsworth-taidoillaan tai heitellä verisiä tamponeitaan yleisön sekaan. Jälkimmäinen tapahtuikin vuonna 1992, jolloin L7:n kitaristi-laulaja Donita Sparks menetti hermonsa Englannin Reading-festivaaleilla.

Suomessa L7 kävi ensimmäisen kerran vuonna 1992 (toinen oli vuonna 2000). Tuolloin grunge ja riot grrrl -liike myllersivät teinien tajunnassa, paiskoivat sukupuolirooleja nyrkkiraudalla dunkkuun ja tekivät L7:n kaltaisten mimmibändien breikkaamisen aiempaa helpommaksi.

Tai paskat. Kyllä L7 loi uransa ja maineensa ihan itse.

Siinä missä moni 1990-luvun alun riot grrrl -rykmentti luotti tissien vilautteluun, kömpelöön vitossointujen sahaamiseen tai pamfletista päntättyjen feminismisloganien kirkumiseen, L7 tahtoi soittaa punkinkatkuista heviä. Bändi halusi olla fast, lean and frightening, aivan kuten Donita Sparks ja Suzi Gardner vuoden 1990 mestariteoksessaan julistivat. Munakkaasta otteestaan huolimatta biisissä oli niin paljon häpyä, ettei se edes kaivannut palleja ympärilleen. Näin taisi ajatella myös L7 itse, sillä seuraavana vuonna yhtye lanseerasi aborttia tukevan Rock for Choice -konserttisarjan. Newt Gingrichin ja kumppaneiden helpotukseksi viimeinen hyväntekeväisyyskonsertti rokattiin vuonna 2001.

Tämä oli kuitenkin vielä pientä. Vuonna 1992 ilmestyi L7:n ensimmäinen iso hitti Pretend We’re Dead, jonka jälkeen vulvahanat kääntyivät lopullisesti kaakkoon. Sparksin säveltämä ja vaihtoehtorock-guru Butch Vigin tuottama kappale tunkeutui kertalaakista amerikkalaisten college-radioiden rotaatioon ja kiteytti sen, mistä Los Angelesin päheimmässä mimmibändissä oli oikein kyse. Pretend We’re Dead oli hevimpää kuin The Runaways, punkimpaa kuin Babes In Toyland, grungempaa kuin The Hole ja vähemmän julistavaa kuin Bikini Kill. Lisäksi biisi löi litsarilla kasvoihin kaikkia niitä, jotka seurasivat sokeasti L7:n jalanjäljissä vailla omaa ääntä tai visiota.

”Cramping styles is the plan
They’ve got us in the palm of every hand”

Jos rehellisiä ollaan, en tajua vittuakaan Pretend We’re Deadin tekstistä. Vaikka ymmärrän kertosäkeessä peräänkuulutetun mielihalun vaalia omaa yksilöllisyyttä ja teeskennellä kuollutta idioottien edessä, Sparksin kynäilemässä tekstissä ei varsinaisesti ole päätä eikä häntää.

Mutta hei, niin sen kuuluukin olla! Tämän genren biiseissä ei tarvitse päteä itselle, taidehistorian professorille eikä sille kirjallisuustieteen tunnilla luetulle beat-kirjailijalle, jota intellektuelliksi tekeytyvä artisti yrittää epätoivoisesti jäljitellä. Yksikin hyvä slogan, klisee tai ähkäisy riittää – etenkin, jos siihen on ladattu tarpeeksi asennetta ja V-poweria. Siispä paskat ylianalysoimiselle ja let’s pretend we’re dead!

”When we pretend that we’re dead
When we pretend that we’re dead
They can’t hear a word we’ve said
When we pretend that we’re dead”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!