Popklassikot 1992

#13 Alice In Chains – Would?

Alice In Chainsin Dirt-albumia on myyty yli 5 miljoonaa kappaletta.

X-sukupolven flannelliin verhoutuneessa musiikkihegemoniassa on yksi yli muiden, yksi Suuri Kappale, yksi Stairway to Heaven. Se ei ole tähän muodoltaan vertautuva Mother Love Bonen Chloe Dancer / Crown of Thorns, ei Pearl Jamin riipaiseva rakkauslaulu Black, ei Soundgardenin vetelä pop-rallatus Black Hole Sun. Se on Would?

Toki kappale on liki täydellinen antiteesi Led Zeppelinin pompöösille, ylimittaiselle, maailmojasyleilevälle klassikolle, mutta silti. Siinä on samaa ylimaallista taustavirettä, joka nostaa kappaleen aivan omaan luokkaansa.

Nimenomaan tuo taianomainen tunnelma nostaa Wouldiin tavallista rock-biisiä korkeampaan ulottuvuuteen. Tovereiden kanssa ihmettelimme aikanaan, miten joku voi vain herätä aamulla mielessään tällainen kappale. Alice In Chainsin kitaristi ja toinen laulaja Jerry Cantrell on mies, joka tähän pystyi.

Would julkaistiin hiukan etuajassa, ennen Alice In Chainsin huikeaan suosioon siivittäneen Dirt-kakkosalbumin julkaisua X-sukupolven grunge-seikkailuista kertovan Singles-elokuvan soundtrackilla. Synkeä kappale oli oudossa paikassa aloittaessaan kokoelman. Vaikka biisi myös oli niin sanotusti omiensa seurassa, se erottautui erikoislaatuisuudellaan jopa Soundgardenin maanisesta Birth Ritualista. Tunnettujen kollegoidensakin pätevien raitojen rinnalla Would oli ilmiselvä johtotähti.

Kun Dirt muutama kuukausi myöhemmin julkaistiin, levyn biisilistasta oli heti skannattava, onko kappale mukana vai tuliko siitä eksklusiivinen irtoraita, kuten samaisen soundtrackin erinomaisista Pearl Jam-, Mudhoney-, Smashing Pumpkins– ja Soundgarden -biiseistä. Alice In Chains tunsi selvästi kappaleen voiman, sillä siellä se oli. Omalla paikallaan, klassikkolevyn suurena finaalina.

Would teki vaikutuksen aikanaan (ja tekee edelleen) erityisesti mystisellä vetovoimallaan, joka tuntui ulottavan maagiset lonkeronsa myös musiikilliseen ilmaisuun. Kappaleen tunnelma koostui varsin kapealla sointuskaalalla operoivasta, tunnelmaltaan vaanivasta riffistä. Biisin outous ilmeni myös ajalle tyypillisestä hiljaa-kovaa-hiljaa-rakenneratkaisusta, mutta samalla epätavallisesta sovituksesta. Näin kappale tuntui helposti lähestyttävältä ja samalla huomattavasti monimutkaisemmalta kuin se onkaan.

Se edustaa grungen ristiriitaisuutta parhaimmillaan: yksinkertaista, joka kuulostaa monimutkaiselta, synkkää, joka kuulostaa valoisalta, lyhyttä, joka kuulostaa pitkältä ja raskaalta, joka on kevyttä. Haurasta, joka on voimakasta.

Biisin savukiehkuran tapaan kiemurrellen leijuva melodia pohjaa monimutkaiseen bassoriffiin, jota pönkittää rento mutta jämäkkä tomikomppi. Se saa kontrastia rauhallisista kitarasoinnuista aavemaisen kiehtovasta, rauhaisasta laulumelodiasta, joka muistuttaa etäisesti jonkinlaista munkkien hautajaishymniä. Munkeista ei ole kyse, mutta kuolemasta kyllä.

Kryptisesti sanoitettuja säkeitä on vain neljä riviä, mutta silti kappaleen sanoma tuntuu musertavalta ja intiimin massiiviselta. Vaikutelma syntyy pintatasolla fragmentinomaisista, mutta ilmeisen tarkkaan valituista ydinsanoista ja niiden luomista mielleyhtymistä: broken, master, child, love, drifting, desertion, flying.

Tummasävyisestä ja pidättelevästä säkeestä biisi avautuu musiikillisesti reippaammin rockaavaan kertosäkeeseen. Sekin on angstinen ja vaikka ilmaisu onkin huomattavasti säettä ronskimpaa, kertsikään ei pauhaa täydellä energialla.

”Into the Flood again
same old trip it was back then
So I made a big mistake
Try to see it once my way”

Solisti Layne Staley kuitenkin kajauttaa tunnustuksensa railakkaasti ilmoille, vain vaipuakseen takaisin synkkään säkeen alhoon. Ja melankoliaa, pettymystä, itseinhoa ja sanat ovatkin pullollaan.

Wouldin sanat tuntuvat kuvaavan sitä epätoivoiselta vaikuttanutta tuulimyllyjä vastaan taistelua, jota Staley kävi heroiiniaddiktionsa kanssa. Vellovaa epäelämää repsahtamisien, väsyneiden mutta kutsuvien trippien jättämien epämääräisten ruumiistairtoutumista muistuttavien muistifragmenttien ja syvän katumuksen välillä. Mutta sanat eivät ole Staleyn vaan Cantrellin kynästä. Aihepiiri on edellä kuvatun tyyppinen, sillä Cantrell on kertonut kappaleen pohjaavan Mother Love Bone -solisti Andrew Woodin lopullisesta heroiiniyliannostuksesta kummunneisiin tuntemuksiin.

Biisin lopussa saavutettava varsinainen kliimaksi on lyhyt. Sävellaji vaihtuu duuriin ja kappaleen tähän asti kahlittu energia vapautuu. Tai ainakin siltä vaikuttaa: jokin jää silti kalvamaan, eikä totaalista täyttymystä saada, vaikka sellaista lupaillaankin.

”Am I wrong?
Have I gone to far to get home?
Am I gone?
Left you here all alone?”

Mitä, kuolinko minä? Vai selvisinkö? Tiedämme tämän vastauksen – oli kyse Woodista tai Staleysta. Mutta ainakin Would-biisin aikaan synkkien sanojen äänitorvena toimineen Staleyn mielessä tulevaisuus saattoi vielä hetkittäin näyttää valoisammalta.

Toisin kuitenkin kävi, ja kymmenen vuoden ankara narkkaaminen vei miehen. Rumalla tavalla: hampaita menettänyt, kalmankalpea ja alle 40-kiloiseksi kuihtunut laulaja sai virua speedball-övereihin kuolleena kämpillään kaksi viikkoa ennen kuin häntä pankkitilin käyttämättömyyden takia osattiin kaivata. Edelleen, Wouldin lopullinen kysymys jäi ilmaan:

”If I could, would you?”

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus!

Wouldin taika välittyy mainiosti myös akustisessa versiossa, joka taltioitiin bändin viimeisiin lukeutuneella MTV-unplugged-keikalla.

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Bonus II!

Metallibändit ovat omaksuneet Alice In Chainsin otteista osansa. Progressiivinen death metal -yhtye Opeth on jopa rohjennut versioida Wouldin – ihan kelvollisin tuloksin, mutta ilman sitä maagista tunnetta.

http://www.youtube.com/watch?v=yPFBBWxOaP4