Solangen erobiisi on popklassikko, koska sen ilmaisemat tunteet ovat ristiridassa tuotannon huolettoman kesäyöfiiliksen kanssa
Harva osaa tehdä ristiriitaisimmista impulsseistaan näin kaunista musiikkia.
FKA Twigs manifestoitui musiikin maailmaan valmiina taiteilijana, jolla on todella tunnistettava tyylinsä. Se on harvinaista.
Kukaan, joka voi hyvin, ei tarvitse Chromaticsia. Muille se antaa katoavaisia väläyksiä siitä, millaista voisi olla onnellisena. Kuin glitteri kyynelissä tai huulipuna ruumiilla.
Destroyer maalaa Kaputtilla 1000-prosenttisen pastissin 1980-luvun yltäkylläisen harmonisesta popmusiikista, jossa kitarat soljuvat autereisen äänimaiseman halki ja bassolinja hieroo inhimillisen mielihyvän jokaista sektoria.
Kendrick Lamar kirjoitti hitin lähipiirinsä alkoholinkäytöstä.
Drake esittää kutsun, josta on mahdotonta kieltäytyä.
Beach Housen seepra on erilainen otus hevoslauman joukossa, omalaatuisesti kaarteleva ravailija.
Dan Snaith suuntasi postrock-psykedelian sekä sunshine pop -tutkielmien jälkeen yökerhoon ja nosti vuosikymmenen vaihteen elektrodiskopopsoundin seuraavalle tasolle.
Yhdysvaltain valkoinen keskiluokka voi huonosti. Ja sitä katsellessaan voi huonosti myös Father John Misty.
Arcade Firen neljännen levyn lähtösingle on Pohjois-Amerikan indiejättiläisten ja esikuvansa David Bowien ekstaattinen kohtaaminen sekä synkän tanssi-indien manifesti.
Parhaat popkappaleet vievät murheet pois, ne pakottavat sinut tanssimaan, ne ovat lupaus ikuisesta vapaudesta, missä elämä on pelkkää diskopalloa ja parasta kohtaa biisissä.
Nuorgam
