”Julia Holterin musiikista kirjoittaminen ei ole enää kivaa.”

Mankkanauhoille hyräilijästä oopperasovittajaksi ja sukupolvensa taitavimmaksi pop-kokeilijaksi viidessä vuodessa muotonsa muuttanut Julia Holter todistaa Feel Youlla, miten helppoa kaikki on, kun vain osaa.

”Figures pass so quickly
That I realize my
Eyes know very well
It’s impossible to see
Who I’m waiting for
In my raincoat”

Kun kirjoitin Julia Holterin Ekstasis-levystä vuonna 2012, puhuin hänestä uutta pop-alkuainetta keittelevänä alkemistina. Kaksi Higgsin bosonin (Loud City Song) ja gravitaatioaaltojen (Have You In Wilderness) veroista levyä myöhemmin kävi ilmi, että Holter on ehta fyysikko, joka nöyryyttää kenet tahansa maallikon vain avaamalla suunsa. Jos vielä Ekstasisin aikaan Holter unohtui kuulostelemaan keitinlasiensa liemien porinan sävyjä, nyt hän näpertelee uusia materiaaleja kasaan atomi atomilta.

Holterin musiikista kirjoittaminen ei ole enää kivaa.

Ensimmäinen varsinainen albumi Tragedy (2011) yhdisti kenttä-äänityksiä abstrakteihin elektrohuminoihin ja melodiakoukkuihin samalla kun kanavoi päänsäryltä kuulostavaa taidemusiikkia. Ekstasis (2012) astui höyrystä enemmän popmusiikin puolelle, mutta rahaa soittajiin Holterilla ei vielä ollut. Makuuhuoneeseen mahtuvien laitteiden ja niiden taajuuksien piti riittää.

Kun Loud City Song (2013) viimein sai kokonaisen yhtyeen taakseen, paljastui, että Holter on paljon enemmän kuin avantgarderoobissaan piilotteleva eksentrikko: laulunkirjoittaja, joka osaa kääntää hälyn, udun, surinan ja muun ei-musiikin koskettimilla, jousilla, rummuilla ja bassolla esitettäviksi poplauluiksi. Joku oli viimein tehnyt levyn, jota Robert Wyattin, Laurie Andersonin tai Peter Gabrielin kaltaiset vakavikot olivat ikänsä yrittäneet. Maailman tosikoimman musiikkilehden The Wiren tosikoimmat kirjoittajat äänestivät sen vuoden levyksi.

Mutta se ei riittänyt. Have You In My Wilderness (2015) maalasi vapaat hetket ja aukot täyteen mehevää bassoa ja tuplajousia, heitti sekaan lisää kamarimusiikkia, chansonia, hietöntä free-jazzia, jotain olematonta Soft Machinen ja Fleetwood Macin välistä.

…Wildernessin aloittavassa Feel Youssa on sekaisin niin paljon tyylejä progeballadeista madrigaaleihin, ettei niitä voi poimia pinseteillä erikseen tarkasteltaviksi hävittämättä kaikkea, mikä toimii vain ja ainoastaan yhdessä. Pilkotut tavurytmit ja säejaot, sykliä kiertävät cembaloksi säädetyt koskettimet, bassolinjan melodiaa jäljittelevä laulu, 1960-luvun aurinkoisinta kuoroballadia uhkuva kertosäe – kaikki tuntuvat maailman luonnollisimmalta ja lallateltavimmalta yhdistelmältä.

Kun osaa instrumenttinsa niin hyvin, että pystyy ajattelemaan soinnuttamisen ja tahtilajien, värien ja muotojen tuolla puolen, voi tehdä, mitä haluaa. Holterin instrumentteja ovat popkappale ja kaikki muu musiikki, jonka siihen voisi jotenkin yhdistää. Feel Youn kaltaisia kappaleita – eli suurinta osaa Holterin tuotannosta – ei voisi kirjoittaa, jos jokainen paino, tauko ja tahti pitäisi ajatella erikseen. Niiden on pakko syntyä jostain toisen kertaluokan luovuudesta, josta maallikolle kuuluu vain ällistelijän osa.

”All these perfumes
In this parking lot
Thousands of people pass through
On the festival day
Playing their saxophones
I see a flashing light
I’m blinded by the possibility”

Feel Youn yksinäisyyden ja kaipauksen väliselle harmaalle vyöhykkeelle piiloutunut teksti etsii rauhaa väkijoukosta, kontaktia vieraasta suurkaupungista sadetakkiin kääriytyneenä. Basson jäljissä kertoja tapailee ja muistelee rikotussa rytmissä väläyksiä onnesta tavallisissa hetkissä. Käännyttyään niiden taluttamana vieraasta kadunkulmasta, jouset nostavat katseen kaupunkiin ympärillä, ihmisten turbulenssiin, jonka vietävänä voi olla hetken rauhassa ja tuntea onnea.

Samaan tunteiden lomittumiseen – ”Who I’m waiting for in my raincoat” – Holter ujuttaa väkäisimmän ja suloisimman melodiansa. Se paljastaa myös jotain uutta ällisteltävää: Holter sovittaa jatkuvasti ääntään muiden soittimien sointiväriin. Kun yhdistelmään kerran havahtuu, koko …Wilderness on sitä täynnä. Ja kaikki muu musiikki, jossa ei tehdä samoin, on tyhjää.

Holter on haastattelu toisensa jälkeen toppuutellut häneen lyötyä mielikuvaa yliakateemisena tai kirjallisena artistina, johon on vaikea ”löytää tarttumapintaa”. Kulturellien historianprofessorivanhempien ja CalArtsin sävellyslinjan kasvatin tarranauha tosiaan saattaa olla keskimääräistä tiheämpää. Holter käytti neljä vuotta ”vastenmielisen vakavan nykymusiikin” säveltämisen opetteluun, ja Feel Youlla niiden kuulee viimeistään karisevan harteilta. Sen on voinut tehdä tekemisestään täysin nauttiva ja siinä eniten elävä ihminen.

Vaikka Holterin teksteissä ei ole tarinoita, kertojia ja kielikuvia ihmeellisempiä kirjallisia tekniikoita, ne ovat antiikin kreikasta, Colettelta tai Robbe-Grillet’lta unohtuneita sivuhenkilöitä ja Virginia Woolfin kaiken ympäriltään sisälleen animoivaa havainnointia. Toisaalta voi miettiä, kuinka monta kappaleensa yhtä kaukaa hakevaa nykylauluntekijää keksii. Ja kuinka monta niistä tekee mieli kuunnella. Ja miettiä, onko esimerkiksi Leonard Cohenilla liian kirjallisen artistin maine.

Holterin sivuprojektit – muun muassa Fluxus-säveltäjä Yoshi Wadan ja tämän pojan Tashi Wadan kanssa soitetut konsertit, oopperaksi sovitettu ensilevy, yhteistyöt bestis Laurel Halon – ja viimeisimmät omat kiertueet kansioinut studiolive In The Same Room (2017) voisivat viitata siihen, että kokeilut popmusiikin kanssa ovat ohi ja tiliöity.

Sukupolvensa omaperäisimmäksi laulunkirjoittajaksi Holter muuttui viidessä vuodessa. Siitä saa mittakaavan odotuksille.

Video ei ole enää saatavilla

Double Denim

60 Amateur Bestin debyyttialbumi No Thrills julkaistiin jo helmikuussa, joten tämä arvio on nätisti ilmaistuna hiukan myöhässä. Nimen takana musisoiva Joe Flory saapuu yhtyeineen ensi viikolla Suomeen Washed Outin lämmittelijänä, joten levyn arvioiminen on kuitenkin perusteltua. Aiemmin nimellä Primary 1 levyttänyt Flory on tehnyt albumillisen poplauluja omasta näkemyksestään tinkimättä. Miehen David Bowiesta muistuttavan laulun taustalla soi ennakkoluulottomasti sovitettua musiikkia. Flory on pelottomasti yhdistellyt kokeellisempaa sointia perinteisiin popkappaleisiin. Levyn ongelma on kuitenkin se, että vaikka Flory vakuuttaa osaamisellaan, ei hän pääse kuulijan ihon alle. No Thrills on virkistävän kuuloinen levy. Siltikään se ei – laiskasti levyn nimellä vitsaillakseni – värähdytä. (Vilho Pirttijärvi)

Video ei ole enää saatavilla

Willis Earl Beal – Nobody Knows

XL Recordings

73 Willis Earl Bealin toinen albumi on niin hip, että sattuu. Kiertolaiselämääkin maistanut 29-vuotias chicagolainen kiskoo soul-, blues- ja gospel-laulelmansa juurineen päivineen perinnemusiikin pellosta ja vie ne urbaaniin ympäristöön, keskelle tyhjien teollisuushallien kuminaa ja yöllisten valomainosten sähköistä huminaa. Ei ole yllätys, että neljää levyn kappaleista on ollut tekemässä Rodaidh McDonald, joka on XL Recordings -kollegansa Richard Russellin kanssa antanut samanlaisen avant-roots-käsittelyn muun muassa King Krulelle ja edesmenneelle Gil Scott-Heronille. Jousien säestämä a cappella -esitys Wavering Lines käynnistää levyn sielukkaasti, mutta lupaa liikoja. Beal on karismaattinen tulkitsija, muttei vielä ensiluokkainen lauluntekijä; moni levyn kappaleista jää hieman teennäiseksi ääriviileässä tyylittelyssään. Portisheadmaista uhkaavuutta huokuva Ain’t Got No Love tuo levylle kuitenkin kaivattua fyysisyyttä, ja The Flow vetoaa varmasti niihin, jotka kaipaisivat R&B-tuottaja The Weekndin musiikilta edes jonkinasteista rosoisuutta. Bealin ja Cat Powerin duetoima retrosoul-pala Coming Through jää hittihakuna hieman puolivillaiseksi, mutta varsin selvästi plussan puolelle kokonaisuus silti nousee. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Elvis Costello and The Roots – Wise Up Ghost

Blue Note

74 Palvottujen musiikkiheerosten yhteistyöprojektit eivät aina edusta tekijöidensä lahjakkuuden täydellistä yhteensulautumista, vaan joskus homma voi mennä niin sanotusti ”luluiksi”. Vaikka sekä Elvis Costello että The Roots ovat kummatkin onnistuneet yhteistyössä muiden artistien kanssa, heidän yhteislevynsä kuulosti paperilla hieman hermostuttavalta. Kylmä hiki nousi otsalle… E-ei kai Elvis Costello aikonut räpätä? Pelko pois. Hiphopin sijaan Costello ja The Roots ovat löytäneet yhteisen sävelen hitaasti kytevästä soulista, jossa kuuluvat etenkin Curtis Mayfieldin ja Isaac Hayesin 1960–1970-lukujen taitteen levytykset. Tummasävyinen, jopa apokalyptinen Wise Up Ghost groovailee maukkaasti ja hyödyntää oivasti tekijöidensä vahvuuksia. Kappaleiden hienoinen yksipuolisuus ja tarttuvien kertosäkeiden vähyys tosin vaativat hieman sulattelua. Lopulta syventymisen palkitseva Wise Up Ghost osoittautuu kuitenkin varsin maukkaaksi Costellon ja The Rootsin musiikillisten persoonien hybridiksi. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

The Dead C – Armed Courage

Ba Da Bing!

77 Aina kun mietin Uutta-Seelantia, mietin The Chillsin Pink Frostia. Se on kappale, joka kuulostaa tarkalleen Uudelta-Seelannilta. Eli siltä, millaista on elää kylmällä, kostealla, hengityksen huurtavalla Kansainyhteisön natsisaarella, jota hallitsee Elisabet II, jossa on vasemmanpuoleinen liikenne, ja jonka ainoat vientituotteet ovat merino-villa ja kääpiöistä kertovat elokuvat. Koko maassa on ehkä kaksi hyvää rockbändiä, joten kun ne eivät esiinny, ei kenelläkään ole muuta tekemistä kuin kasvattaa lampaita tai filmailla kääpiöitä. Kerran eräs uusiseelantilainen lammas pakoili keritsemistä kuusi vuotta luolassa. Kun se saatiin kiinni, siitä tuli kansallissankari ja se vietiin parlamenttiin, missä se tapasi pääministeri Helen Clarkin. Lampaan kymmenettä syntymäpäivää vietettiin Dunedinin edustalla ajelehtineen jäävuoren päällä järjestetyssä juhlatilaisuudessa, jonka jälkeen sille tehtiin eutanasia. Uudesta-Seelannista tulee myös noiserocktrio Dead C. Dead C on vähän kuin tuo rohkea lammas. Se on perustettu 1986, mutta piilotellut luolissa vuosikymmeniä ajamatta partaansa, koska se voisi muuten menettää maagiset kääpiövoimansa. Onneksi bändillä on nykyään Myspace-sivu, jonka kautta he saavuttavat myös kansainvälistä mainetta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

John Frusciante – Outsides EP

Record Collection

68 Tunteet ottavat vallan, ja kokeilunhaluinen mieli janoaa uusia haasteita. John Frusciante kokeilee uudella julkaisullaan harmonian ja kappalerakenteiden rajoja, tai oikeastaan heittää ne romukoppaan. Kaksi kolmesta ep:n kappaleesta ovat abstrakteja kokeiluja, samaan henkeen Fruscianten edellisen albumin kanssa. Outsides on Fruscianten pyrkimys uudenlaiseen musiikilliseen ilmaisuun, musiikkiin joka ei nojaa minkäänlaisiin konventioihin. Samalla ep:n avausraita, Same, on kymmenen minuuttia kestävä kitarasoolo. Soolo on mitä mainioin, mutta kappaleena se tuntuu työntävän ep:n kaksi muuta kappaletta kielekkeeltä alas. Frusciante selventää motiivejaan pikkutarkasti sivuillaan, mutta määrätietoisuudesta huolimatta, musiikki Outsidesilla kuulostaa luonnosmaiselta. Jokaisella kappaleella on omat hienot hetket, joita haluaisi kuulla jalostettavan, mutta ne kiitävät ohi juuri kun niistä saa otteen. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Julia Holter – Loud City Song

Domino

86 Julia Holterin musiikista ei heti tule Los Angeles mieleen. Uudella albumillaan Loud City Songilla säveltäjättären kotikaupunki on miltei pääosassa. Loud City Song on Holterin kolmas albumi ja ensimmäinen, jonka hän on äänittänyt makuuhuoneensa ulkopuolella. Tämä on mainio juttu, sillä Holterin hento ääni ja ilmavat sävellykset saavat tällä kertaa lihaa luiden ympärille. Holterilla on kyky luoda ahdistuksesta ja kaaoksesta kauniita ja voimakkaita tunnelmapaloja, kuten voi kuulla mainiolla Horns Surrounding Mllä. In the Green Wild puolestaan muistuttaa soundeiltaan Arthur Russellin jousisävellyksiä. Vaikka Loud City Song ei ole varsinaisesti teemalevy, on se parhaimmillaan nautittuna yhtenä kokonaisuutena. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

MGMT – s/t

Columbia

64 MGMT:n kolmannelta albumilta on lohkaistu jo kolme singleä, mutta vain houkka odottaisi yhdenkään levyn kappaleista nousevan hitiksi. Esikoislevynsä Oracular Spectacularin makupaloilla (Time to Pretend, Kids, Electric Feel) vuonna 2007 kaikkia maailman tanssilattioita hallinnut amerikkalaisduo ei ilmeisesti enää halua – tai osaa – pelata pop-peliä. MGMT, joka joskus vaikutti olevan maailman paras popyhtye, on nykyään ”vain” kohtalaisen hyvä psykedeelinen rockyhtye. Mieleen tulee jonkinlainen lastentarhaversio The Flaming Lipsistä; levyllä on paljon hauskoja ja oivaltaviakin yksityiskohtia, mutta mitään suurta ideaa niiden taustalta ei tunnu löytyvän. Mystery Disease on hyvä esimerkki levyn vahvuuksista ja heikkouksista: ryskyvän rytmi ja kuulaat analogisyntetisaattorit säestävät kohtalokasta melodiaa, joka tekee välittömästi vaikutuksen, mutta reilun neljänkään minuutin aikana kappale ei onnistu etenemään mihinkään lupaavista alkuasetelmistaan. Liian usein MGMT tyytyykin kierrättämään kappaleissaan muutamaa, sinänsä ihan kiintoisaa elementtiä, ja oikeastaan vain Plenty of Girls in the Sean, levyn popeimman ja heikoimman kappaleen, loppupuoli on alkupuolta parempi. Suurin osa MGMT:n esikoislevyn räiskähtelevään tanssihurmokseen rakastunut ei löydä tältä levyltä mitään kuuntelemisen arvoista, mikä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö levyllä olisi ansionsa. Ne vain ovat vaatimattommat ja aivan toisaalla kuin kuusi vuotta sitten. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Quasi – Mole City

Kill Rock Stars

85 Kai joskus oli aika, kun Quasin musiikki vielä kuulosti innovatiiviselta. When the Going Gets Dark (2006) taisi olla viimeinen sellainen hetki. Silloin bändissä viehätti Janet Weissin indiebändikontekstissa raskas perkussiosoundi, joka ajoittain teki duosta kuin sisäsiistin ja söpömmän port-la-la-landilaiskilpailijan Lightning Boltille – yhtyeelle, jota ei voi ylittää, mutta jonka kohdalla jo pelkästä haastamisesta on annettava krediittiä. Lyömäsoittimia ei kohdella enää yhtä kaltoin Mole Cityn kappaleilla, joita hallitsee selkeämmin Sam Coonesin hitaanlaisesti särisevä, narkoottinen ja nuhjuinen kitara, sekä laulajan MTV-filtterin läpi suodatetut beat-monologit. Eli ovelasti tähän päivään päivitettyä lusmusoundia. Silti Mole City on läpeensä hauska levy. Yhdeksänkymmentälukulaisesti puustapudonnut, ehkä vain hetkellisesti nykyisen pummirokin aallolla ratsastava tekele, mutta he tietävät sen itsekin: Nostalgia Kills. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Trentemøller – Lost

In My Room

56 Unkle julkaisi esikoisalbuminsa Psyence Fictionin viisitoista vuotta sitten. Siitä lähtien vierailevilla supertähdillä ladattu, rockin suuntaan kumartava elektronisen musiikin albumi on tuntunut auttamattoman nuhjuiselta konseptilta. Anders Trentemøller ei tästä piittaa: tanskalaisen kolmannelle albumille antavat panoksensa niin Low’n, The Raveonettesin kuin Blonde Redheadin kaltaiset indie-veteraanit kuin tuoreemmat yrittäjät Lower Dens, The Drums ja Ghost Society. Vieraslista on tavallaan kiinnostava, mutta ennen kaikkea masentava: ei tarvitse kuin vilkaista sitä, niin tietää täsmälleen, miltä Lost kuulostaa. Radikaaleinkaan kriitikko ei voi välttyä turvautumasta vanhaan kunnon rosolli-metaforaan, niin arvattavalla tavalla sekalaisen sillisalaatin 39-vuotias möhistuottaja on kavereidensa kanssa kokannut. Low’n kanssa tehty The Dream kuulostaa tismalleen Low’lta, Blonde Redheadin Kazu Makinon laulama Come Undone puolestaan Blonde Redheadilta. Hieman jännitystä elämään saa arvailemalla, miltä varsin tuntemattoman Marie Fiskerin henkäilemä Candy Tongue kuulostaa. Se kuulostaa Goldfrappilta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Julia Holter esiintyi elokuussa Helsingin Flow Festivalissa.

Nuorgam valitsee jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä päättyneen kuukauden parhaan levyn. Valintaa edeltävänä päivänä esittelemme lyhyesti viisi kotimaista ja viisi ulkomaista albumia, joiden joukosta voittaja löytyy.

Kuukauden albumin arvonimen saa vain yksi albumi. Mikäli kuukauden albumi on kotimainen, valitsemme lisäksi kuukauden parhaan ulkomaisen albumin. Mikäli kuukauden albumi on puolestaan ulkomainen, valitsemme lisäksi kuukauden parhaan kotimaisen albumin.

Kuukauden albumin valitsee Nuorgamin toimitus ja avustajakunta.

Kuukauden albumi

Julia Holter – Loud City Song (kuuntele Spotifystä)

Loud City Songia ei ole vielä arvioitu Nuorgamissa, mutta Julia Holterin edellinen albumi Ekstasis sai Tapio Reinekoskelta peräti 94 pistettä. Julia Holterin kanssa tekemämme small talk -haastattelun voit lukea tästä.

Kuukauden kotimainen albumi

Räjäyttäjät – Awopbopaloopop Alopbam RÄJÄ!

Räjäyttäjien uutta albumi ei ole Nuorgamissa vielä arvioitu, mutta Giffaa Hei! -sarjassamme bändi on esiintynyt jo yksi, kaksi ja kolme kertaa. Ja kun nyt tänne asti ehdit, niin lukaisepa mielen virkistyksesi myös yhtyeestä Kaikki Huomisen Bändit -sarjaan tehty haastattelu!

Muut ehdokkaat:

Julianna Barwick – Nepenthe (kuuntele Spotifystä)

”Rakastan kaupallista R&B:tä, ja olen kuunnellut Rihannaa varmaan enemmän kuin mitään muuta”, amerikkalainen avantgardemuusikko sanoi Nuorgamin small talk -haastattelussa.

King Krule – 6 Feet Beneath the Moon (kuuntele Spotifystä)

Levyä ei ole vielä arvioitu Nuorgamissa, mutta nuori brittimuusikko säväytti jo esikois-EP:llään (2011), jonka arvioimme peräti 86 pisteen arvoiseksi.

The Lieblings – Take Us to Your Leader (kuuntele Spotifystä)

”Take Us to Your Leader on varsin maistuvaa popkarkkia. Siitä ei saa kaikkia tarvittavia ravintoaineita, mutta eipä se taida olla tarkoituksenakaan. Kunhan vain muistat, että pidemmän päälle näin yksipuolinen ravinto ei ole hyväksi.” (Kimmo Vanhatalo, 71/100).

Mushmouthed Talk – Foggy Notion (kuuntele Soundcloudista)

Oululaisen kitararocktrion esikoisalbumi arvioidaan Nuorgamissa – mutta vasta huomenna!

Pikku Kukka – Merelle (kuuntele YouTubesta)

”Pikku Kukka onnistuu luomaan pelkistetyn runollista, mielikuvien täyttämää tunnelmaa niihin hetkiin, kun lehdet putoilevat puista ja syysillat pimenevät koko ajan enemmän talven lähestyessä. Merelle on vuoden tähän asti parhaita kotimaisia albumeita.” (Visa Högmander, 85/100)

Pure Bathing Culture – Moon Tides (kuuntele Spotifystä)

”Pure Bathing Culture on kuitenkin paljon muutakin kuin hiilipaperikopio Fleetwood Macistä – tai Beach Housesta, johon bändiä ei-aivan-harhaanjohtavasti muistetaan aina verrata. Kaikesta kimalluksesta huolimatta bändin musiikissa on maanläheisyyttä ja sydämellisyyttä, joka tuo mieleen 1980-luvun nuhjuisen kirjastontäti-indien nuhjuisine villaneuleineen ja kellastuneine Morrissey-julisteineen.” (Antti Lähde, 89/100)

Speedtrap – Powerdose (kuuntele Spotifystä)

Helsinkiläisen speed metal -koplan esikoisalbumia ei ole vielä Nuorgamissa arvioitu.

Washed Out – Paracosm (kuuntele Spotifystä)

”Washed Outin toinen albumi Paracosm on tyylikästä ja laadukasta jatkoa chillwavesaagalle, debyyttiä reippaampi, mutta tehokuuntelussa puuduttavaksi käyvä pitkäsoitto. Ernest Greenen seuraava siirto tulee olemaan kiinnostava.” (Visa Högmander, 75/100)

Mitä muuta?

Ääniä saivat myös seuraavien artistien ja yhtyeiden elokuussa julkaisemat albumit: The Blanko, Crocodiles, Forest Swords, Mark Kozelek & Desertshore, Medicine, Moderat, Porcelain Raft, Raspberry Bulbs, Ty Segall, Tedeschi Trucks Band, Tindersticks, Ulver, Laura Veirs, Vista Chino ja The Worlds Mänkeri Orchestra.

Julia Holter. Kuolisi vuoksesi.

Flow’n sunnuntain The Other Sound -kokonaisuutta tähdittävä Julia Holter kasvoi Los Angelesissa Esa-Pekka Salosen johtamia filharmonkkoja kuunnellen. Kiehtovaa ja kokeellista kamaripopia esittävä laulaja-lauluntekijä kuuntelee radiosta vanhaa musiikkia ja laulaisi karaokessa mieluiten Princeä.

Mikä on ensimmäinen popkappale, johon rakastuit?

”Ehkä The Doorsin Light My Fire. Lapsena ei väsy mihinkään puhki soitettuun kappaleeseen ja niitä rakastaa sellaisena kuin ne ovat. Tuo kappale on kiistattoman tarttuva ja seksikäs. Hauskaa, että yksi kysymys haastattelussa käsittelee Jim Morrisonia… (Holter vastasi kysymyksiin sähköpostilla – toim. huom.)”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä olivat ensimmäiset idolisi teini-ikäisenä?

”En koskaan ollut niitä, jotka laittoivat julisteita seinilleen. Minulla ei ollut ’idoleita’, mutta pidin kovasti Radioheadista, The Smithsistä, Tori Amosista, Fiona Applesta, kaikista ysärisuosikeista. Ja The Beatlesistä. Soitin kaikkien noiden esittäjien lauluja pianolla salaa. No, en ehkä The Smithsiä… Tosin se olisi voinut olla jännittävää.”

Kenen lauluääni saa hyyn soimaan selkäpiissäsi a) hyvällä ja b) huonolla tavalla?

”Molempiin Kate Bush.”

Video ei ole enää saatavilla

Äänitit kaksi ensimmäistä albumiasi, Tragedyn ja Ekstasiksen, itseksesi, mutta tulevalla albumillasi Loud City Songilla työskentelit tuottajan ja muusikoiden kanssa. Millainen prosessi albumin tekeminen oli tällä kertaa, ja millä tavalla prosessi oli erilainen aiempien levyjesi tekemiseen verrattuna?

”Työskentely oli mahtavaa, ja prosessi oli paljon parempi kuin aiemmin, koska oikeastaan tein silti paljon töitä kotona, mutta minulla oli lisäksi studio ja lahjakkaita työtovereita apunani. Kirjoitin ja äänitin demoja kotonani puolentoista vuoden ajan ennen studioäänityksiä. Sitten otin yhteyttä ystävääni Cole Greif-Neilliin ja teimme suunnitelman. Ryhdyimme äänittämään instrumentteja ensin studiossa, sitten äänitimme koskettimia kuukausien ajan minun kotonani ja lauluraidat hänen kotistudiossaan. Prosessi ei siis ollut lainkaan kiireinen tai liian muodollinen. Pystyin etenemään rauhallisesti ja hiomaan paljon asioita itsekseni.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä mieltä olet varhaisista julkaisuistasi tätä nykyä? Oletko suunnitellut niiden julkaisemista uudelleen?

”Rakastan niitä hyvin paljon, mutta odotan varmaankin jonkin aikaa ennen kuin alkuaikojen lauluja julkaistaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä mieltä olet ”akateemisesta” leimasta, jota on käytetty mediassa sinun ja Holly Herndonin kaltaisten nuorten, koulutettujen muusikkojen kuvailemiseen?

”En usko, että se on mitenkään olennainen musiikkini kannalta. Sitä leimaa todennäköisesti käytetään, koska opiskelin musiikkia pitkään yliopistossa.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, jonka olet kuullut?

”En tiedä enkä muista. Parempi vain pitää sellaiset asiat sisällään! Mutta kenties yksi asia, joka minua ärsyttää, on se, kun toimittajat vertaavat naismuusikoita toisiin naismuusikoihin vain siksi, että he ovat naisia, vaikka he tekisivät täysin erilaista musiikkia.”

Vaikka olet yleisesti ottaen laulaja ja laulunkirjoittaja, olet tehnyt remixejä esimerkiksi Nicolas Jaarille ja Ana Caravellelle. Kuinka lähestyt lauluja, joita remixaat? Millä tavalla lähestymistapa on erilainen kuin omia lauluja kirjoittaessa?

”Lähestyn remixejä itse asiassa samalla tavalla kuin lähestyn oman musiikkini tekemistä! Mielestäni musiikki on aina jonkin asteista kääntämistä, ja siihen liittyy aina lainaamista. Joten minulle remixin tekeminen kappaleesta ei ole erikoinen prosessi.”

Miksauksesi Fact Magazinen nettisivuilla vuodelta 2012 nojasi teemaltaan vahvasti radioon. Mikä on suhteesi radioon viestintävälineenä ja mitä haluat yleensä kuunnella radiosta?

”Kuuntelen enimmäkseen vanhaa musiikkia. Pidän ideasta, että kaupungin kaikki ihmiset kuuntelevat samaa asiaa yhtä aikaa. Se on koko ajan harvinaisempaa, varmaankin siitä lähtien, kun autoissa alkoi olla kasettisoittimia.”

Mikä on lempisoittimesi tai muu väline, jota käytetä musiikin tekoon tällä hetkellä?

”En tiedä. Käytän edelleen Zoom H2 -nauhuria kenttänauhoituksiin. Se ei tosin ole erityisen uusi.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua juuri nyt?

”Ranta, jossa olen nyt (Ravennassa, Italiassa). Guillaume de Machaut’n runo Le Voir Dit. Keskiaikaiset ja muinaiset rakennukset, joissa olemme kiertueella soittaneet.”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”I would die for you”
(Prince – I Would Die 4 U)

”Pidän siitä, kuinka lause todennäköisimmin tulkitaan rennoksi heitoksi eikä täydeksi todeksi, koska kyseessä on tarttuva ja menevä popkappale. Mutta oikeastaan lause on täysin mahdollista tulkita myös vakavasti.”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Princen I Would Die 4 U:n.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka tuottaisi?

”Tämänhetkinen yhtye on unelmakvartettini! Corey Fogel, Danny Meyer, Andrew Tholl ja Chris Votek.”

Mitä tiedät suomalaisesta musiikista? Onko sinulla joitakin suosikkeja?

”Pidän Lau Nausta.”

Video ei ole enää saatavilla

”Kasvoin kuunnellen Esa-Pekka Salosta johtamassa Los Angelesin filharmonikkoja, hän oli siinä loistava. Suomessa on paljon kiinnostavia musiikillisia suuntauksia. Vaikuttaa siltä, että siellä klassinen musiikki on kiinnostavaa rikkaiden sävyjensä vuoksi.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Ehkä jotakin siltä väliltä, tai molempia yhtä aikaa? En tiedä riittävästi hänestä, mutta hän osasi melodiat.”

Julia Holter esiintyy Flow Festivalin The Other Sound -lavalla sunnuntaina 11.8. Loud City Song ilmestyy 19.8.

Makuuhuonepoppari pärjää myös tottumustensa vastaisessa ympäristössä.

Levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat kolmea vuoden 2012 albumia sekä halutessaan yhtä kuluneena vuonna ilmestynyttä uusintajulkaisua, ep:tä tai kokoelmaa. Vuorossa Antti Piirainen.

Sleigh Bells – Reign of Terror

Muistan vielä kun en pitänyt Sleigh Bellsistä. Bändi tuntui typerältä, ja ruksasi kaikki kohdat ”tyhmä trendibändi, joka katoaa ensi vuoteen mennessä” -listassa. En odottanut yhtään mitään Reign of Terrorilta. Tai no, oikeastaan odotin totaalista floppia. Sitä hetkeä kun paljastuisi tämän projektin sisällöttömyys ja joutavuus. Ensikuuntelulta True Shred Guitar vahvisti näkemystäni, mutta siitä eteenpäin tapahtui päinvastaisia asioita. Kappale kappaleelta Sleigh Bells valjasti minut rekensä eteen. Mietin tilanteen kestävän ehkä viikon tai kaksi.  Sittemmin yllätyin suuresti kun huomasin Reign of Terrorin soivan stereoissa, kuulokkeissa ja vaikka missä vielä marraskuullakin. Tämähän on kestänyt kuuntelua kohta vuoden? Tämä, jonka otin arvosteltavaksi hieman ilkikurisesti, odottaen että pääsen haukkumaan sitä? Tässä on oman vuoteni positiivisin yllätys. Se on toistaiseksi ainoa onnistunut Loudness War -fetisointi ja saa kaiken 1980-luvulta tänne asti rantautuneen toimimaan. Jos kosminen oikeus toteutuu, vuonna 2020 puolet näistä lauluista soi amerikkalaislukioiden jalkapallo-otteluiden tauolla ja cheerleaderien viuhkat on korvattu piikkipalloilla. Siinä vaiheessa, kun Demons lähtee soimaan, pelinrakentajankin polvet vapisevat kuin lapsen lusikassa oleva hyytelö Jurassic Parkissa. Jurakaudelta ei kuitenkaan löydy mitään yhtä raskasta kuin Reign of Terror.

Video ei ole enää saatavilla

Julia Holter – Ekstasis

Ekstasis avautuu kerroksittain. Mitään rakennetta sillä ei ehkä olekaan: Marienbad ja Boy in the Moon sisältävät lukuisia osia, jotka kääntyvät toistensa päälle, vieden ne maisemareittiä kauas lähtöasetelmistaan. Goddess Eyes II tarvitsee vain yhden toistetun virkkeen kasvaakseen ansaittuun kuuden minuutin mittaansa. Für Felix on ilkikurinen runonjulistus tai ehkä naamiaissalissa lausuttu kirous. Kokonaan kuunneltuna olo on kuin satukirjan viemä: tarinat elävät. Itse asiassa, yksittäiset sanat ja tavutkin elävät, kuten Our Sorrowsin kaihoisissa sopraanomaalailuissa. Holter käyttää kummallista äänimaailmaa, jota tuntuu olevan turha selittää. En mieti musiikkia paljoakaan Ekstasisin soidessa: enemmänkin valokuvausta – väittäkääpä että Goddess Eyesin lauluefekti ei kuulosta hopeanitraatille ja saatte suunnastani vain hämmentynyttä tuijotusta –  kuvataidetta, jopa jalometalleja. Sen tunteen valtaan joutuessa olo on kovin lapsenomainen, ja kaikki ympärillä oleva on kiintoisinta koskaan. Tätä levyä on tuskin haitannut pieninkään turha henkinen rajoite, ja Julia itse seisoo sen levyn keskellä tuimana, päättäväisenä ja täynnä pieniä temppuja jotka ällistyttävät kerta toisensa jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Passion Pit – Gossamer

On aina riskialtista käyttää parhaita melodioitaan: jos levyn laatu ei ole tasainen, se varjostaa vähemmän kehittynyttä materiaalia entisestään. Passion Pitin kaoottisella kakkoslevyllä niin ei käy siksi, että se sisältää enemmän koukkuja kuin troolarilaivasto. Maanis-depressiivinen laulaja Michael Angelakos on sen pääsyötti: jokainen hänen tarinansa kertoo hermoromahduksesta tai sen seurauksista. Tämän takia hellyttävät anteeksipyytelyt uivat ristiin hätähuutojen kanssa. Näin angstista musiikkia voi myydä vain Passion Pitin musiikillisen annin kautta: se on kuin amfetamiinilla maustettua mansikkajäätelöä, vaikutus on pitkäkestoinen ja se alkaa heti. Mutta mitä houkuttavin ulkokuori on petollista, sillä silloin joutuu kuulemaan myös Angelakoksen huolta, jota on paljon. Se on sen arvoista: Gossamer on tämän vuoden melodisen euforian lähde. Hideaway, Mirrored Sea ja It’s Not My Fault I’m Happy pureutuvat suoraan aivokuoreen. Hyvällä onnella ne eivät soi päässäni tähän aikaan ensi vuonna.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Atomic Forest: Obsession

Yksi vuoden parhaista uudelleenjulkaisuista löytyi yllättävästä paikasta. Intialainen psykerock-yhtye Atomic Forest oli pitkään Obsession-kappaleensa johdosta ylistetty, mutta mitään tietoa muista mahdollisista levytyksistä ei löytynyt. Onneksi niitä oli, ja viimeinkin tänä vuonna ne ilmestyivät.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 221 Niclas Frisk – Catch 22

Atomic Swingistä ja A Campista paremmin tunnettu Niclas Frisk on kadehdittava mies siinä suhteessa, että hän on luonut omaperäisen ja tunnistettavan lauluntekotavan. Catch 22 on 70-luvun glampoprockia, joka on huolella puunattu kiiltäväksi aikuisrockiksi. Mielenkiintoiset sovitusratkaisut, lanteita nytkyttävä bassolinja ja vastustamaton kertsi räjäyttävät pankin. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 220 Body Language – You Can

Brooklynissa asuu noin 2,5 miljoonaa ihmistä, joista todistettavasti useampi kuin neljä harjoittaa populaarimusiikkia. Nämä nimenomaiset neljä ovat kuitenkin siinä suhteessa erityisiä nuoria, että he eivät näe tarpeelliseksi verhota itseään ironian kelmeään kaapuun. Tee-se-itse-sähkösoul läiskähtelee raikkaasti, ja poikatyttöduetto pysyy söpön oikealla puolella. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 219 Julia Holter – Goddess Eyes

Julia Holter sulattaa yhteen mitä kauneinta noisea, Hippolytos ja Arikiaa ja electrodubfolkia Nick Draken ja Stina Nordenstamin koeputkilapsen hengessä. Tämän soisi mullistavan kokeellisen popmusiikin pelikenttää samalla tavalla kuin vapaasti mukailemansa Rameaun ooppera kolmesataa vuotta sitten omaansa. Jossain Goddess Eyesissa on piilossa mitä kummallisin hitti. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 218 Scandinavian Music Group – Liian laiha rakkaani

Ratsastuskomppi ja slidekitaran sävyttämä haikea kantrihan ovat mitä luontevin yhdistelmä. Näin ainakin, kun asialla on folkpopin suomalaisten kärkinimien joukossa jo asemansa vakiinnuttanut SMG. Sävellys on Manner-levyn täydellisin muotovalio, ja Terhi Kokkonen laulaa haikean ja runollisen tekstin taas yhdestä kauniista rakkaudesta, joka ei saanut täyttymystään. (Niko Peltonen)

Scandinavian Music Groupin kuudes albumi Manner julkaistiin huhtikuussa.

Voit kuunnella kappaleen Spotifyn kautta tästä.

# 217 Dalglish – 6.8.2002

Synapsit nitisevät, kun Dalglish, yksi electrotaiteilija Chris Douglasin lukuisista aliaksista, etsii kaaokselta taajuutta ja pulssia. Sykäysten, paineiden, katkoksien ja repeämien kautta aikaa rytmittävä ja sen armoille heittäytyvä Dalglish kuljettaa abstraktin syntysijoille. Joskus, kuten kuudes elokuuta 2002, saattaa tiivistyä myös aavistus melodiaa ja draamaa. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 216 Nneka – Do You Love Me Now

Rakastatsä mua? -tivaus on sinänsä kornia ja vaivaannuttavaa, mutta kun sen tekee sellaisella kauniin aggressiivisella raivolla kuin Nneka, on annettava anteeksi. Biisin loppua kohden kasvava tunteiden revittely ja – pahoittelut juustoisesta kliseestä – samettisen sulava ääni kertakaikkiaan nostattavat niskakarvat nautinnosta, vaikka lyriikat paikoin tökkivätkin. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 215 Mirror Mirror – Love Is The Law (Stuart Moxham Laying Down The Law Remix)

Sukupolvet paiskaavat kättä kuilun yli, kun Young Marble Giantsin setä uudelleensekoittaa brooklynilaisen (tietysti) outopopkaksikon kipaleen. Stuart Moxham sovittelee taiten yhteen vanhan bändinsä rapsakan näkkärisoinnin, acid-kurnutuksen ja brianwilsoniaaniset vokaalihersytykset. Kevyt vaihtoehto – vanha minimalisti tietää olla tuuttaamatta joka rööriä täyteen. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 214 Sara – Yhtenä iltana

Melankolisen popahtavaan vaihtoehtometalliin kallellaan oleva yhtye tekee Hector-klassikosta komeasti omansa. Luennan muoto ja sisältö osuvatkin täydellisesti kohdilleen: kaunis melodia sulautuu optimaalisesti yhtyeen napakan tyylikkääseen sointiin. Huolellinen instrumentaatio ja hiottu sovitus nostavat onnistuneen esityksen sykähdyttävimpien covereiden joukkoon. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 213 dEUS – Keep You Close

90-lukuinen Belgian vaihtoehtosuuruus dEUS katosi kartalta juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Pääarkkitehti Tom Barman kasasi uuden miehistön vuonna 2005. Kahden surkean paluulevyn jälkeen menetin uskon bändin tekemisiin, vaan kuinka kävikään? Keep You Close -albumi ja etenkin sen pauhaava nimikkokappale räjäyttivät tajunnan. Molemmat ovat vuoden 2011 huippuja. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 212 Azealia Banks – 212

Vuoden pysäyttävin kappale ja video ovat tässä. Ihmiset saattavat olla katsoneet Nicki Minaj’n Super Bass -videon yli 209 miljoonaa kertaa, mutta tähän verrattuna se on (toki tarkoituksella) höttöä hattaraa, jonka 212 jauhaa kimmeltävänvalkoisilla hampaillaan ja räkäisee tiiliseinään ihastuttavien törkypuheiden saattelemana. Karsittua estetiikkaa, sulaa neroutta. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 211 Cykles – Sandcastles

Agents oivalsi aikoinaan, että rautalanka ja iskelmä ovat yhtä suurta rock’n’rollia. Sandcastlesilla Cykles kertoo tyylilajien sidoksista jotakin yhtä tärkeää. Orkesterin käsittelyssä laajakangasrock sulaa sinivalkoisen Stratocasterin suruun kuin auringonlaskuun hukkuva vuori. Loppuvyörytys povaa yölle ukkosta, mutta pimeyden kanssa laskeutuukin autuas täyttymys. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 210 Me and My Army – Anthem

Jos ei muuta, niin Me and My Armyn esikoisalbumin avausraita oli ainakin vuoden osuvimmin nimetty kappale. Elektropoptuottajana tunnetun Andreas Kleerupin (mm. Robynin With Every Heartbeat) softrockyhtye luo parilla soinnulla ja simppelillä melodialla sporttitunnarifiiliksen, jonka innostavaan hyväntuulisuuteen ovat yltäneet vain Stevie Winwood ja Gösta Sundqvist. (Antti Lähde)

Yrityksistään huolimatta Me and My Army ei kyennyt näyttämään kuvaussessioissa yhtään ruotsalaisemmalta.

Voit kuunnella Anthemin Spotifyn kautta tästä.

Sarja jatkuu huomenna.