Minikritiikit, vko 36: Porcelain Raft, Dodos, Medicine…

Diana – s/t

Jagjaguwar

76 Elektronisen popmusiikin, utuisen shoegaze-estetiikan ja soft rockin pyhä liitto, osa 427. Kompassin neula osoittaa tällä kertaa Torontoon. DIANAn ytimen muodostavat jazzopiskelijat Kieran Adams ja Joseph Shabason, joista jälkimmäinen on ansioitunut tuuttamalla saksofoniaan muun muassa Destroyerin Kaputt-klassikolla. Keulakuvakseen kaksikko on kiinnittänyt epätodennäköisen glamoröösisti nimetyn Carmen Ellen, varsin paljon Alison Goldfrappilta kuulostavan entisen Spiral Beach -laulajan. Mitä on sitten studiossa keksitty? Pyörää uudelleen, mutta varsin viehättävin tuloksin. DIANAlla on esittää kaksi erinomaista singleä (intiimi ja melankolinen, nauhattomalla bassolla ja saksofonisoololla viimeistelty Chromatics-muistuma Perpetual Surrender sekä mykistävän komean bassokuvion kuljettama fiilistely Born Again) sekä kolmas, jota sellaiseksi sopii tyrkyttää (That Feeling, synafunkahtava aikuispophelmi suoraan 1980-luvun ytimestä). Taso kuitenkin heittelee, ja esimerkiksi hidastempoisissa Foreign Installationissa ja New Housessa sekä kolhoudessaan Propagandaa muistuttavassa Annassa pakka on seota lähes täysin. Silti, erinomainen debyytti, jonka parhaita hetkiä kelpaa muistella vielä pitkään sen jälkeen, kun tästä estetiikasta on puristettu viimeisetkin mehut irti. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

The Dodos – Carrier

Polyvinyl

56 Linnuksi, joka kuoli sukupuuttoon 200 vuotta ennen rockin keksimistä, The Dodosilla on yllättävän pitkä historia Burt Bacharach -tyyppisen flamboijantin flamingopopin levyttämisessä… Tai siis ketä tässä yritetään huijata – lupaavasti aloittanut The Dodos on nykyään ankeinta ja harmainta eksoottishakuista indiepoppia Beach Fossilsin ja Vampire Weekendin jälkeen. Margaritaville-junan mentyä The Dodos hengaa asemalla Kirkan kanssa, rämpyttää lanttia anoen. Soittoon on hyvä valita uudelta levyltä vahvempia yksittäisiä raitoja, kuten Death, Family tai Holidays (kyllä, nämä ovat oikeasti biisien nimiä, ja kyllä, The Dodos käyttää ruoka-apua.) Näin kolikoita saattaa kertyä Clarksvilleen asti oikeuttavaan lastenlippuun. Mitäkö siellä voi tehdä lomalla? Ei harmainta aavistusta. Mennä töihin? Miksi Burt Bacharachin henki hylkäsi The Dodosin? Samasta syystä kuin Andrew Lloyd Webber kieltäytyi yhteistyöstä Sex Pistolsin kanssa: koska hän ei halunnut jälleen yhtä Supertramp-kloonia takapihalleen. Carrier on levy, josta voi nauttia hieman samalla tavalla kuin itsensä puukottamisesta silmään ”vahingossa”. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Medicine – To the Happy Few

Captured Tracks

81 Kuulun itse niihin, joille yksittäisiä kappaleita lukuun ottamatta herätys 1990-luvun shoegaze-kulttibändin Medicinen tuotannon hienouteen oli Shot Forth Self Livingin (1992) ja Buried for Lifen (1993) uudelleenjulkaisu viime vuonna. Vain kourallisen levyjä tehnyt ”Amerikan My Bloody Valentine” on aktivoitunut taas uudelleen. To the Happy Few on komea psykedeliapopteos, joka esittelee aiemmin perussävyjä hillitysti käyttäneen bändin entistä teknikoloorisemmalla äänenkuvalla varustettuna, kahden 1990-luvun klassikkolevyn kanssa oikeutetusti samalle viivalle asettuen. Päivitetty, vähemmän kenkiin tuijotteleva Medicine-soundi tehonnee ainakin Flaming Lipsin, Tripping Daisyn, Silver Applesin ja Stereolabin kuuntelijoihin. En tiedä, montako vuotta hienot kappaleet ovat ehtineet pöytälaatikossa odotella, mutta ne olisi pitänyt julkaista aiemmin. Vaikkapa kolme kuukautta sitten, jotta tämä kunnollista kesäalbumia vaille jäänyt kesä olisi saanut sille kuuluvan soundtrackin. (Joni Kling)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Porcelain Raft – Permanent Signal

Secretly Canadian

80 Elektronisen popmusiikin, utuisen shoegaze-estetiikan ja soft rockin pyhä liitto, osa 428. Kompassin neula pyörii nyt villinä New Yorkin ja Rooman välillä. Mauro Remiddi on nelikymppinen italialainen, jolla on kuohkea kampaus, veitsenterävästi rajattu parransänki ja säkkikaupalla fariinisokeria. Permanent Signal on ratkaisevasti tuhdimpi annos kuin hattarainen edeltäjänsä Strange Weekend (2011). Musiikissa on edelleen paljon M83:n, Mercury Revin ja Beach Housen kaltaisten dreampop-jättiläisten pumpuliunelmaa, mutta The Way Outin kaltaisten kappaleiden myötä myös lihaksikkaampaa, jopa rockmaista otetta. Ennen kaikkea Remiddi osoittaa taitonsa monipuolisena, perinteisenä laulunkirjoittajana. Minor Pleasure ja Echo kurkottelevat Jason Piercen eeppisimpien gospelballadien suuntaan, It Ain’t Overin melodiassa on puolestaan lähes sinatramaista fiilistä. Parista täyteinstrumentaalista vain vähän kärsivän albumin huipentaa kuuteen minuuttiin vanuva Nilsson-pianoballadi I Lost Connection, jossa on trumpettisoolo ja kaikki. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Pure Bathing Culture – Moon Tides

Memphis Industries

89 Elektronisen popmusiikin, utuisen shoegaze-estetiikan ja soft rockin pyhä liitto, osa 429. Kompassin neula osoittaa tällä kertaa Oregoniin, universumin hipsterikeskukseen Portlandiin. Sarah Versprille ja Daniel Hindman ovat umpilahjakkaita kolmekymppisiä, joiden laulu- ja soittotaitoja ovat hyödyntäneet niin Foxygen, Damien Jurado kuin erinomainen folkyhtye Vetiver, jonka vakituiseen kokoonpanoon kaksikko kuuluu – tai on ainakin tähän asti kuulunut. Pure Bathing Culture on ilmiselvästi projekti, josta on haaveiltu pitkään hartaasti – niin täydelliseltä ja valmiilta se ensimmäisestä sekunnistaan lähtien kuulostaa. Joku muukin kuin Charles Ramsey saattaisi huudahtaa ”dead giveaway” kuullessaan, että duon ensimmäinen virallisesti julkaistu kappale oli Dreams-laina Mojo-lehden Rumours Revisited -tribuuttikokoelmalla. Pure Bathing Culture on kuitenkin paljon muutakin kuin hiilipaperikopio Fleetwood Macistä – tai Beach Housesta, johon bändiä ei-aivan-harhaanjohtavasti muistetaan aina verrata. Kaikesta kimalluksesta huolimatta bändin musiikissa on maanläheisyyttä ja sydämellisyyttä, joka tuo mieleen 1980-luvun nuhjuisen kirjastontäti-indien nuhjuisine villaneuleineen ja kellastuneine Morrissey-julisteineen. Cocteau Twins laulajanaan Kirsty Maccoll, kenties? Oli miten oli, PBC:n biisimateriaali on järkyttävän kovatasoista. Singlehitti Pendulum, Dream the Dare, Twins, Only Lonely Lovers ja Golden Girl muodostavat biisikvintetin, jonka tasoista ei monelta vuonna 2013 julkaistulta levyltä löydy. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Wadada Leo Smith & TUMO – Occupy the World

TUM Records

63 Pitkän linjan free jazz -seikkailija, säveltäjä ja trumpetisti Wadada Leo Smith näyttää saaneen ansaitsemaansa arvostusta vasta viime vuosina. Samalla ovat hänen teoksensa kasvaneet monoliitinomaisiin mittoihin: viime vuonna ilmestynyt Ten Freedom Summers ulottui neljälle cd:lle, ja poiki heti Pulitzer-ehdokkuuden. Nyt hän on kerännyt ympärilleen pääosin suomalaisen jazzin ylähuoneesta, kuten saksofonisti-huilisti Juhani Aaltosesta, pianisti-harpisti Iro Haarlasta tai trumpetisti Verneri Pohjolasta koostuvan Todella Uuden Musiikin Orkesterin. Occupy the World on sekin varsin kunnianhimoinen: liki kahden tunnin ja viiden kappaleen mittainen avantgardetemppeli, joka velloo levottomasti kuin mielenosoitus Wall Streetillä – näinhän levyn otsikkokin jo sanoo. Tämän ”todella uuden musiikin” orkestraalinen sointi on likempänä Edgard Varèsen ja Harry Partchin kaltaisia modernin klassisen eksentrikkoja kuin free jazzia: on isoa dronea, John Lindbergin kontrabassoväkivaltaa, äkillisiä dynaamisia puukotuksia sekä totaalisia melodisia romahduksia. Etenkin puolituntinen nimibiisi huojuu vakavasta jousisatsista kaaokseen, joka kuulostaa siltä kuin soittajat tappelisivat keskenään soittimiensa kanssa. Tosin sellaisiahan Occupy-protestit halki maailman pitkälti olivat: rauhanomaisesti alkaneita, mutta useasti jommankumman osapuolen toimesta väkivaltaisiksi ryöstäytyneitä. Epämiellyttävää kuultavaa Occupy the World ei kuitenkaan ole, hieman raskasta vain. Ehkä sen selätettyään osaa kuvitella edes hivenen siitä sitkeydestä, jota vaaditaan viikkokausien napottamiseen mielenosoitusleireillä. Kaiken atonaalisen sahauksen keskellä on onneksi riittävästi kiintopisteitä, joten epätoivoon levy ei vaivuta. Silti monet aihiot eksyvät itseensä auttamatta liian pitkäksi aikaa. Vaan ehkä se oli Smithin tarkoituskin. (Mikael Mattila)