Minikritiikit, viikko 48

Bonnie ”Prince” Billy – Wolfroy Goes to Town

Drag City

81 Will Oldham, yksi nukkavierun ja natisevan americanan mestareista, pystyy vauhdikkaasta julkaisutahdistaan huolimatta tekemään kerta toisensa jälkeen sydänläppiä väristäviä, omilla jaloillaan seisovia ja kuuntelemaan vaativia teoksia. Tekstittäjänä Oldham on aina ollut naseva ja taiteilee tahallaan sentimentaalisen ikävänpidon ja etäännyttävän ironian kiikkerällä aidalla – esimerkiksi New Tibet -kappaleen näennäisen törkyisessä aloituksessa ”As boys we fucked each other, as men we lie and smile” on jotain perin surullista ja kaunista. Kännijänniä huokuvasta nimestään huolimatta levyn maailmaksi piirtyy vuotava mökkerö helvetin kaukana kaikesta, jonka tuvassa surullinen erakko tasaa tilejään luojansa kanssa kaikessa hiljaisuudessa. Häilyvä usko tuo kuitenkin ajoittaista lämpöä kamiinaan, kuten kehdon lailla keinahtelevassa svengipalassa Quail & Dumplings. Minä tykkään. (Jarkko Immonen

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Danny Brown & Black Milk – Black and Brown

Fat Beats

90 Vuoden viihdyttävin hiphop-albumi ei sisällä ensimmäistäkään siteeraamisen arvoista riimiä ja kestää vain noin 23 minuuttia. Sattumaako? Black and Brownin kymmenen raitaa ovat vasemmalla kädellä huitaistun oloisia pariminuuttisia, joilla on sellaisia nimiä kuin WTF, Lol, Zap ja Dada. Ne tuskin sytyttävät poleemikkoja liekkeihin tai päätyvät afroamerikkalaista musiikkia esitteleviin antologioihin, mutta yhtään svengaavampia ne eivät voisi olla. Levyn takana ovat detroitilaiset Curtis Cross eli Black Milk, joka vastaa myös erinomaisen esikoisalbumin kesällä julkaisseen Random Axen soundista, sekä Danny Brown, lähinnä seksistä ja huumeista levyillään sähisevä shokeeraaja. Inspiroivan luonnosmainen Black and Brown on ennen kaikkea näyte Black Milkin taidoista; soundiltaan levy risteilee dramaattisen Def Jux -ryskeen (Black and Brown), jämäkin Dre-soundin (Loosie) ja Cunninlynguistsin pehmopsykedelian (Wake Up) välillä, muodostaen samalla hämmästyttävän yhtenäisen kokonaisuuden. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Canyons – Keep Your Dreams

Modular

67 Australian viileimmän levymerkin Modularin (Cut Copy, Ladyhawke) uusimman tulokkaan eväät ovat levällään tavalla, joka varmasti viehättää monia. Mutta vähintään yhtä monia yhtyeen seikkailunhaluisuudeksi naamioitu päämäärättömyys ärsyttää. Keep Your Dreams on albumi, jonka kohdalla ei koskaan voi olla varma, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hyvä esimerkki tästä on levyn (lyhyttä Circadia-introa seuraava) avauskappale Under a Blue Sky, joka pakkaa samaan kapsäkkiin diskobassoa, conga-rumpua, viidakkoääniä, ranskankielistä puhetta, saksofoniksinsoitoksikin rietasta saksofoninsoittoa, Art of Noise -änkytystä, vitivalkoista funk-kitaraa ja nakuttavia sekvenssejä. Canyonsilla (Ryan Grieve ja Leo Thomsen) on ideoita, muttei välttämättä riittävästi lahjakkuutta niiden kanavoimiseen. Kun duo yrittää chillata kuin Brian Eno, se kuulostaa laimealta kuin Zero 7 (Land in Between). Kun tavoitteena on luoda tajunnanräjäyttävää psykedeliaa, lopputulos on hahmotonta sekoilua (The Bridge). Remixeillään ansioitunut kaksikko on parhaimmillaan pysytellessään perusasioiden parissa: Ramona Gonzalezin (Nite Jewel) laulama See Blind Through on raukeaa housea Azari & III:n hengessä, Blue Snakes villiintyy lähes !!!:n veroiseksi no wave -paukutukseksi ja Paul Robertsin (Sniff N Tears) on virheetön baleaarinen popkaunokki. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

King Krule – EP

True Panther

86 Archy Marshall on noin 13-vuotiaan näköinen, vaikkakin ensi vuonna kaljanostoiän saavuttava punapäinen brittikuikelo, joka ehti julkaista Zoo Kid -nimellä vain yhden singlen, Out Getting Ribsin (2010), ennen kuin vaihtoi taiteilijanimensä King Kruleksi. Nimetön esikois-EP ei ainakaan laske odotuksia tämän laptop-lapsineron suhteen. Hyvin persoonallisesti mörisevä Marshall yhdistelee vapaamuotoisesti Durutti Columnin avant-kitarakudelmia, Chet Bakerin jazzlaulelmia, Bristolin ja itärannikon hiphop-rytmejä ja Jonathan Richmanin eksentrismiä. Levyn viisi kappaletta ovat järjestään erittäin hyviä, höyhenenkevyesti eteenpäin puksuttava Noose of Jah City ja kieroutunut tuutulaulu Bleak Bake suorastaan erinomaisia. Ensi vuonna räjähtää. (Antti Lähde)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

David Lynch – Crazy Clown Time

Sunday Best

52 Musiikki on aina näytellyt olennaista osaa ohjaajalegenda David Lynchin elokuvissa Blue Velvetin In Dreamsista Twin Peaksin Fallingiin. Kuten odottaa saattaa, Lynchin ensimmäinen varsinainen sooloalbumi Crazy Clown Time on outo levy, jossa vahva tunnelma on etusijalla. Hänen nasaalinen, melkein lapsenomainen äänensä saa elektronisen vääristelyn tuloksena aavemaisia sävyjä, ja kappaleet kelluvat sähköisen eteerisesti kuin kuu hylättyjen junanvaunujen yllä. Suurin osa Crazy Clown Timea on junnaavaa, yhdelle sointukululle, jopa yhdelle soinnulle perustuvaa elektrobluesia tai elektropoppia. Pohjat vetää tuskallisen pitkä, Lynchin harrastaman transsendentaalisen meditaation yksityiskohtia selvittävä Strange and Unproductive Thinking, joka kuulostaa siltä kuin tietoisuuden saanut tietokone olisi tehnyt sävellysdebyyttinsä. Karen O:n laulama Pinky’s Dream ja sellaiset hauraan melodiset kappaleet, kuten Good Day Today ja These Are My Friends, onnistuvat osittain pelastamaan yksitoikkoisen levyn. Suutari pysyköön kuitenkin vielä toistaiseksi lestissään. (Kimmo Vanhatalo)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!

Oneohtrix Point Never – Replica

Software

80 Syntikkapop-duo Ford & Lopatinin toinen puolisko Daniel Lopatin on tehnyt viimeisen neljän vuoden sisään jo seitsemän täyspitkää levyllistä abstraktia ambient- ja drone-pohjaista konemusiikkia Oneohtrix Point Never -nimellä. Viime vuoden näennäisellä pulssittomuudellaan koukuttanut Returnal-levy saa jatkoa hieman biittivetoisemmasta Replicasta. Sillä Lopatin maalaa 1980-lukulaisista mainoksista keräämillään sampleilla vääristyneitä äänimaisemia, joihin hukkuminen on joka kerta oma, huumaava seikkailunsa. Lopatin luo lyhyistä sampleista looppeja, joiden repetitiossa on havaittavissa yhtäläisyyksiä Steve Reichiin. Kun näitä looppeja laittaa päällekkäin, ne muotoutuvat Paavoharjun tyylisiksi, fragmentoituneiksi äänitekstuureiksi. Replica on kuin täynnä ääntä oleva säiliö, jonne kuulija heitetään levyn alkajaisiksi. Kun antautuu sen hukuttaviin äänipyörteisiin, tärkeintä on huomata, mihin Lopatin on jättänyt hiljaisuuden hetkiä ikään kuin happikupliksi. Tylsemmät varmasti haukkuvat Replicaa äänitapetiksi, mutta siinä tapauksessa minä haluan liisteröidä kaiken ihopintani. (Oskari Onninen)

Youtube-videoupotus, klikkaa nähdäksesi!