Vitun lafka! – Kuusi keskisormea ja yksi ruuvimeisseli levy-yhtiöille

Kun Eppu Normaali muinoin vitsaili ulkomaisista bändeistä, joiden jäsenet julkaisevat soololevyjä yhtyeen ollessa tauolla, välähti Poko-pomo Epe Heleniuksella. Mikä olisikaan sen järjettömämpää kuin julkaista pino Eppu Normaali -johdannaisia soololevyjä? Ja mikä olisi sen johdonmukaisempaa kuin toteuttaa järjetön ajatus?

Tuumasta toimeen. Kesällä 1980 Eppu Normaalin jäsenet marssivat studioon työstämään soolomateriaaliaan, tosin kukin vain yhden singlen verran. Viisikon musiikillinen sielu, Pantse Syrjä, vastusti kuitenkin hanketta. Vaikka mies suostui lopulta osallistumaan projektiin, ilmaisi hän suhtautumisensa selväpiirteisesti. Miehen single koostui hirtehisistä kappaleista Hautausmaarock ja Ruumisautorock, ja valokuvansa sijasta hän luovutti singlen kanteen Mikko Saarelan laatiman, laulujen teemaa mukailevan piirroksen.

Tämä oli viimeisiä kertoja, kun Epe Helenius pääsi kiinteäksi osaksi Eppujen luovaa prosessia.

Esimerkki on vaatimaton, mutta kuvaa hyvin levy-yhtiöiden ja artistien vuoropuhelua. Kyse on samanlaisesta riippuvuuden ja omaehtoisuuden välisestä tasapainoilusta, joka leimaa murrosikäisen suhdetta vanhempiinsa. Artistit tahtovat korostaa yksilöllisyyttään, vapauttaan ja identiteettiään, mutta ovat samalla riippuvaisia yhtiön kukkarosta. Yleensä tasapaino säilyy ja kumpikin osapuoli hyötyy symbioottisesta suhteesta, mutta välillä salamat leiskuvat intressiristiriitojen purkautuessa. Myräköiden sijaiskärsijöiksi joutuvat usein ne, jotka rahoittavat viime kädessä sekä yhtiöiden että artistien toimintaa – levyjä ostavat musiikin ystävät.

Tässä artikkelissa Nuorgam luo katsauksen levyihin, joilla artistit ilmoittavat levy-yhtiölle jonkin olennaisen rajan ylittyneen. Näitä musiikillisia keskisormia ovat yleensä nostaneet muusikoiden halu suojella taiteellista riippumattomaan tai tarve levyttää itsensä irti kahlitsevasta sopimuksesta, mutta tarinat levyjen taustalla saattavat olla vieläkin monisyisempiä. Kuulijoiden tehtäväksi jää valita puoli, yrittää ymmärtää tai tyytyä ihmettelemään.

Valikoima on kaikkea muuta kuin täydellinen, mutta levyjen pohjimmainen viesti on selvä: levy-yhtiön jätkät, pyyhkikää perseenne sopimuspapereihinne.

(kirjoittajat: Hannu Linkola, Antti Lähde, Mikael Mattila, Juha Merimaa, Sami Sankilampi, Arttu Tolonen)

Van Morrison – Bang Masters (1967)

Mikä vitutti? Vuonna 1967 Van Morrisonilla meni hyvin. Hän oli juuri päässyt eroon hankalasta tuottajastaan Bert Bernsista, joka kuoli äkilliseen sydänkohtaukseen vain 38-vuotiaana. Samalla hän vapautui Bersin Bang-levy-yhtiöstä  ja sai levytyssopimuksen Warnerilta, joka ei Bernsin lailla pakottanut laulajaa keinotekoiseen pop-muottiin. Onnen esteenä oli kuitenkin yksi ongelma. Morrisonin Bersin kanssa tekemä kustannussopimus velvoitti häntä kirjoittamaan vielä 36 laulua Bernsin lesken Ilenen kontrolloimalle WEB IV -kustannusyhtiölle.

Mitä tapahtui? Morrison teki uransa keljuimman tempun, marssi Bangin studioon kitaransa kanssa ja improvisoi luvatut 36 kappaletta yhdeltä istumalta. Noin 30 sekunnista puoleentoista minuuttiin ulottuvissa rallatuksissa versiodaan välillä La Bambaa, välillä jammaillaan tekeillä olleen Astral Weeksin (1968) teemoissa. Sanoitusten kutsuminen tajunnanvirraksi antaisi niille liikaa painoarvoa.

Miltä kuulostaa? Ilene Bernsin mielestä kappaleet eivät olleet julkaisukelpoisia ja ne jäivät hyllyyn. Myöhempinä aikoina ne ovat kuitenkin kelvanneet monille epämääräisille kokoelmille, milloin nimellä Bang-Masters, milloin Jam Session, milloin Brown-Eyed Beginnings. Kappaleiden laatua niiden uudelleenpaketointi ei ole valitettavasti nostanut.

https://youtu.be/BgkvlSsZiLQ
Silsaa.

Marvin Gaye – Here, My Dear (Tamla Records, 1978)

Mikä vitutti? Marvin Gaye meni naimisiin Tamla/Motown-pomo Berry Gordyn vanhemman sisaren Anna Gordyn kanssa vuonna 1964. Gordy oli Tamla/Motownilla töissä biisintekijänä ja muissa tehtävissä. Vuonna 1975 avioliitto oli jo autuaasti karilla ja eropaperit vetämässä. Kiitos Marvinin lukuisten addiktioiden, kuten kokaiinin sekä autojen ja asuntojen ostelun, miehellä ei ollut varaa maksaa Annalle parin yhteisen pojan elatusmaksuja. Niinpä Marvinin lakimies ehdotti, että Anna saisi puolet seuraavan levyn rojalteista. On helppo kuvitella miten rakentavasti pienehkön maan BKT:n verran nokkaansa imuroinut laulaja moiseen suhtautui.

Mitä tapahtui? Marvin aloitti hommat studiossa vuoden 1976 keväällä, tavoitteenaan tehdä paska levy. Hän päätyi kuitenkin uppoutumaan hommaan tosissaan ja puimaan lauluissa tunteitaan Annan kohtaan huomattavan rehellisellä ja paljaalla tavalla. Valmiille levylle tuli nimeksi hiukan katkera Here, My Dear ja sen ilmestyttyä Anna jopa harkitsi Marvinin haastamista oikeuteen yksityisyyden loukkaamisesta.

Miltä kuulostaa? Levy ei menestynyt ilmestyessään eivätkä sen varsin abstraktit melodiat miellyttäneet kriitikkoja. Albumi koki kuitenkin aikamoisen renessanssin uudelleenjulkaisun myötä 1990-luvulla. Nykyään se on tunnustettu soul-klassikko.

Kun vittuilu muuttuu tilitykseksi.

Monty Python – Contractual Obligation Album (1980)

Mikä vitutti? Toimiminen Monty Python -nimikkeen alla ylipäätään. Hollywood houkutteli elokuvaohjaajan uraa aloittelevaa Terry Gilliamia, John Cleese teki Pitkä-Jussin majataloa ja Michael Palinillakin oli kysyntää näyttelijänä. Sopimus Charisma Recordsin kanssa edellytti kuitenkin vielä yhden albumin tekemistä. Ei olisi niinkään huvittanut, kuten levyn nimestä voi päätellä.

Mitä tapahtui? Koska levyn tekeminen jäi pitkälti koomikkoryhmän musikaalisimman jäsenen Eric Idlen sekä Python-elokuvissa ja The Rutlesissa mukana olleen Neil Innesin (Bonzo Dog Doo-Dah Band) harteille, on Contractual Obligation Album Python-levyistä selvästi musiikkipainotteisin. Ja jos sketsejä mukana onkin, ne ovat pääosin vanhojen ideoiden lämmittelyä.

Miltä kuulostaa? Ihan kohtalaiselta. Levyllä on monia Python-klassikoita, kuten Gracie Fieldsin Sing as We Go -kappaleen sävelmään perustuva Sit on My Face, poliittisen korrektiuden rajoja koetteleva Never Be Rude to an Arab sekä Nuorgamissa aiemminkin esitelty Suomi-postikortti Finland. Hämmentävin kappale on kuitenkin Farewell to John Denver, jossa Lasse Kurjen kaksoisolentonakin tunnettu amerikkalainen folklaulaja kuristetaan hengiltä.

Never Be Rude to an Arab kuullaan Monty Pythonin Live at Hollywood Bowlissa Terry Jonesin esittämänä – lähes kokonaan.

Neil Young & The Shocking Pinks  – Everybody’s Rockin’ (1983)

Mikä vitutti? Neil Youngin ja Geffen Recordsin yhteinen taival lienee yksi musiikkihistorian surkuhupaisimmista. Levy-yhtiö ryhtyi ohjailemaan tähteään sopimuksen ensi metreiltä alkaen odottaen häneltä uutta Harvestia tilanteessa, jossa Young halusi lähinnä seurata aikaansa ja kokeilla rajojaan. Young vastasi huutoon peukaloimalla lähes valmiin Crazy Horse -levyn vokoderin ja konemaisten taustojen kirjomaksi Transiksi (1982). Tämän jälkeen hän ryhtyi työstämään perinnetietoista country-albumia. Kun Geffen hylkäsi uuden tarjokkaan ja vaati Youngilta perinteistä rock’n’roll -albumia, tulkitsi mies vaateen pirullisen kirjaimellisesti.

Mitä tapahtui? Young kampasi hiuksensa tötterölle, kasasi taustaryhmäkseen The Shocking Pinks -sekstetin, kirjoitti muutaman puolivillaisen rockabilly-kappaleen ja höysti kokonaisuutta satunnaisilla lainaviisuilla. Miehistö ehti uurastaa studiossa vain tuokion, kun Geffen vihelsi pelin poikki. Valmiiksi tehdyistä kappaleista koostettiin Everybody’s Rockin’, alle puoli tuntia kestävä hömelö tyylikokeilu, jonka sisällöstä kertovat parhaiten sellaiset kappaleiden nimet kuin Jellyroll Man ja Kinda Fonda Wanda. Farssin huipentumana Geffen haastoi Youngin oikeuteen ”epätunnusomaisen” musiikin kirjoittamisesta. Lopulta yhtiö veti syytteensä pois ja David Geffen pyysi Youngilta anteeksi – vain joutuakseen julkaisemaan nipun Youngin uran heikoimpia levyjä.

Miltä kuulostaa? Fiftari-rock kuulostaa fiftari-rockilta, onpa se levytetty millaisissa oloissa hyvänsä. Vaikka levy on kaukana Youngin huippuhetkistä, puoltaa se omituisella tavalla paikkansa kameleonttimaisen taiteilijan katalogissa. Young on tunnustanut albumin täydelliseksi välityöksi, mutta huomauttanut samalla sen olevan eräänlainen kunnianosoitus pinnallisuudessaankin hienolle musiikkiperinnölle. Ja rehellisyyden nimissä – vanhasta kappaleaihiosta työstetty singlelohkaisu Wonderin’ saattaa olla puolivillaisine videoineen jotakuinkin riemukkainta mitä Young on koskaan julkaissut.

http://youtu.be/6a6A6oTFdcw
Joko alkaa puntti vipattaa?

Mike Oldfield – Amarok (Virgin, 1990)

Mikä vitutti? Multi-instrumentalismin ihmemiehen Mike Oldfieldin ja Virgin-moguli Richard Bransonin kaverillisina alkaneet välit olivat vuosien mittaan tulehtuneet ja alkaneet märkiä. Ihastuttavat arkkiviholliset taide ja raha alkoivat kiristää Oldfieldin ja miljardi-imperiumiksi kasvaneen Virginin suhdetta viimeistään 1980-luvulle tultaessa. Oldfield oli Virginille tärkeä artisti, koska tämän Tubular Bells oli lafkalle vuonna 1973 valtaisa rahasampo ja mahdollisti Bransonin kaikenkarvaisia macho-tempauksia vuosien varrella. Jos Oldfield oli musiikillisesti suuruudenhullu, tuntui Branson elävän erinäisistä maailmanennätyssuorituksista.

Joka tapauksessa, Virgin painosti Oldfieldia tekemään helpompia, kolmen minuutin popkappaleita, joskin hänen annettiin säästää toinen levypuolisko tavaramerkinomaisille parikymmenminuuttisille sävellyksilleen. Virginin liikevaihdon paisuessa myös vaatimukset Oldfieldia kohtaan tiukentuivat ja synnyttivät vuonna 1989 väkinäisen kasaripop-turhakkeen Earth Movingin. Tämähän ei miellyttänyt taiteilijaa alkuunkaan.

Mitä tapahtui? Sen lisäksi, että Oldfieldilta haluttiin lyhyempiä kappaleita, häneltä toivottiin jonkinlaista jatko-osaa Tubular Bellsille. Kun hänen sopimuksensa Virginin kanssa oli myös päättymässä, päätti mies ottaa tilanteesta kaiken irti. Vuonna 1990 ei ilmestynyt Tubular Bells II:ta, vaan Amarok: tunnin kestävä sävellys, jota on kertakaikkisen mahdotonta pilkkoa sinkuiksi.

Trollauksena levy ansaitsee mitä suurimmat aplodit, sillä hengästyttävän mutkikas teemojen viidakko, väkivaltaiset dynamiikanvaihtelut, syntetisaattoreiden minimointi ja itsetarkoituksellisen hölmö soitinarsenaali (kaikkien muiden soittimien lisäksi myös mm. hammasharja, lelukoira ja ovi) kruunautuivat sillä, että levyllä soitettuja putkikelloja ei soitinluettelossa nimetty ”tubular bellsiksi”.

Tämän lisäksi Oldfield jemmaili täkyjä Virginin isokenkäisille pitkin levyä. Niistä tunnetuin lienee 47 minuutin kohdalla kuultava morsekoodi ”FUCK OFF RB” (tosin jostakin syystä juuri tämän kohdan sisältävä pätkä lohkaistiin Virginin julkaisemalle Elements-kokoelmalle). Sen lisäksi levyn pianosta forte fortissimoon hyppivät dynamiikanvaihtelut on kuuleman mukaan omistettu Virginin toiselle pomolle Simon Draperille, jotta tämä ajaisi levyä kuunnellessaan kovaäänisten kohtien soidessa ojaan.

Eikä keskarin heiluttelu tähän loppunut: vuotta myöhemmin ilmestynyt Heaven’s Open, Oldfieldin viimeinen Virgin-levy, päättyy hänen ”fuck off!”-naurahdukseensa. Kuin pisteenä i:n päällä Oldfieldin ensimmäinen Warnerille levyttämä albumi sai nimekseen Tubular Bells II. Valtavan nerokasta vittuilua!

Miltä kuulostaa? Mitä mainioimmalta! Kaikesta raivokkuudestaan huolimatta Amarok on sangen koherentti kokonaisuus, ja pelkän hassuttelun sijaan oikeasti kunnianhimoinen teos. Se kulkee jonkin verran samankaltaisissa tunnelmissa kuin vuoden 1975 Ommadawn, mutta sotkee kelttiperimän lisäksi mukaan afrikkalaista musiikkia, sekä skottilaisen komediennen Janet Brownin erikoisen Margaret Thatcher -imitaation. Ylipäätään Oldfield halusi hylätä koneilla työskentelyn ja keskittyä ”käsin tehtyyn” musiikkiin. Lopputuloksena oli Oldfieldin uran suurin saavutus. Ei huono, noin vittuilulevyksi.

Hatusta kiinni ja mukava asento, tässäpä mokoma mötkö kokonaisuudessaan!

Arm of Roger – The Ham and Its Lily (2002)

Mikä vitutti? Kun Grandaddy astui vuonna V2-levy-yhtiön leipiin loisteliaan Under the Western Freeway -debyyttinsä (1997) jälkeen, uskoi yhtiö saaneensa yhtyeestä todellisen kultasammon. Niinpä markkinointiportaassa odotettiin innolla orkesterin seuraavaa liikettä. Yhtiön edeskäyvät eivät kuitenkaan malttaneet kunnioittaa studiossa majailleiden suojattiensa taiteellista rauhaa. Yhtyeelle esitettiin toistuvia vihjailuja siitä, miten paljon paremmin sen musiikki olisi voinut menestyä, jos orkesteri olisi tinkinyt lo-fi-estetiikastaan ja kirjoittanut aidosti hittipotentiaalista materiaalia. Kun Jason Lytlen ja kumppanien sietoraja ylittyi, viisikko päätti toimittaa V2:lle runsaudensarven, jossa riittäisi pureskeltavaa pitkäksi aikaa.

Mitä tapahtui? Viimeisteltyään työn alla olleen albumin Grandaddy alkoi etsiä arkistojensa uumenista pahinta saastaa, mitä studiohumalat olivat saaneet sen välillä tuottamaan. Viattomimmillaan äänitteet koostuivat Signal to Snow Ratio -EP:n (1999) aikaisista raakileista, joilla yhtye etsi itselleen uusia tuotantomuotoja. Ankarimmillaan orkesteri puolestaan tarjoili sietokykyä koetelleita kollaaseja, joilla vuorottelivat hävyttömyydet, luuppimössöt ja muu äänisaasta. Suorimmaksi terveisiksi yhtiölleen miehistö lähetti kappaleen nimeltään I Like Lo-Fi Recordings. Ja vähintään yhtä johdonmukaisena päätöslauseena laulusikermälle soi The Pussy Song:

Goddamn my pussy?
Goddamn that pussy?
Who gets this pussy?
I get that pussy

Kun kokonaisuus oli kasassa, orkesteri viimeisteli sen huolella ja kiikutti levy-yhtiölle kiireisenä Fed-Ex-toimituksena. V2:n konttorissa Grandaddyn uutukaista kuunneltiin huolestuneina. Pohdittuaan muutaman palaverin ajan, millaiseen paskaan käsi tuli upotettua, yhtiön A&R-henkilö Kate Hyman jätti Lytlen vastaajaan viestin: ”Ok, paskiaiset. Missä se oikea levy on?”. Tällä kertaa Grandaddy toimitti yhtiölle hartaasti työstämänsä The Sophtware Slump -kaunokin (2000). Humalaisen koosteensa se julkaisi Sweat of the Alps -levymerkillään ilmoitettuaan albumin tekijäksi kuvitteellisen Arm of Roger -yhteen.

Miltä kuulostaa?  The Ham and Its Lilyn soidessa on helppo kuvitella levy-yhtiön edustajien kauhu. Levyä on vaikea ottaa todesta, mutta samalla se kuulostaa juuri sopivan viimeistellyltä ja tunnusomaiselta, jotta sen voisi kuvitella täysin hakoteille joutuneen yhtyeen suuruudenhulluksi purskahteluksi. Hämäysefektin täydellistämiseksi orkesteri oli vieläpä sijoittanut äänitteen alkupäähän ne kappaleet, jotka muistuttivat eniten oikeaa musiikkia – ja olivat oikeastaan Grandaddyn nerokasta parodiaa omasta itsestään. Nämä satunnaiset myönnytykset eivät tehneet levystä kuitenkaan käyttökelpoista. The Ham and Its Lily on juuri sellainen oksennus, jollaisen pitkä studiokuuri ja sen päättänyt juomaputki tuottaa. Yhtyeen huumori kutkuttaa muutaman kuuntelun ajan ja miehistön pidäkkeetön absurdismi tuottaa satunnaisia neronleimauksia (esim. Seven Days of the Week, Down with Animals), mutta pidemmän päälle levy altistaa suurelle määrälle närää ja turhautumista.

Arm of Rogerina Grandaddy saattoi tunnustaa rakkautensa LoFi-äänitteitä kohtaan.

Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi – Ruuvimeisseli perseessä (2010)

Mikä vitutti? Yhtye jauhoi omassa kellaristudiossaan pitkään seuraajaa vuoden 2009 levykaksikolle Vade Retro Satanus. Kun hommat olivat paketissa, levy lähetettiin Kioski-levy-yhtiöön. Levy-yhtiö kehui materiaalia loistavaksi – suorastaan klassikoksi. Parin päivän kuluttua lafkasta tuli kuitenkin soitto. Mielipide oli yhtäkkiä vaihtunut täysin päinvastaiseksi. Levy olikin täyttä kuraa ja julkaisukelvotonta paskaa. Levy-yhtiön edustaja ohjeisti bändiä muuttamaan linjaansa muun muassa seuraavin sanoin: “Ottakaa se ruuvimeisseli pois perseestä!” Levy piti lähettää masterointiin samana päivänä, kun sukset menivät lopullisesti ristiin.

Mitä tapahtui? Pieteetillä tehdyn työn lyttäämisestä kimpaantuneena yhtye otti hatkat Kioskilta. Levy julkaisiin muutaman tapahtuneesta inspiraationsa saaneen lisäbiisin kera omakustanteena. Levymerkin nimeksi valikoitui Sitoutumaton Haistavittu Records. Myös albumin nimi muutettiin: Ruuvimeisseli perseessä. Yhtye kirjoitti tarinan julki lehdistötiedotteissaan. Näin koko sekamelska hyödynnettiin markkinoinnissa, johon bändillä ei ollut penniäkään rahaa.

Miltä kuulostaa? Klassikkomatskua. Yhtye jatkaa tutulla arvaamattomalla ja monisyisellä linjallaan. Materiaali vaihtelee punkista hempeilyyn, kuten aiemmillakin kiekoilla. THJKB:n vahvuus onkin monipuolisuus ja yllätyksellisyys. Olisi luullut levy-yhtiön ymmärtäneen tämän jo aiemman levykaksikon kohdalla. Kioski oli antanut bändille täyden taiteellisen vapauden, joten sen skitsofreenisen vaihtelevat
mielipiteet ihmetyttävät.

Moi, saammeko sohia työkaluillamme?